keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kirjahistoriani: Anni Polva

Välillä on hauska palata kirjoihin, jotka joskus ovat tehneet vaikutuksen. Kun törmäsin kirjaston hyllyssä Anni Polvan romaaniin Rakasta minua hiukan!, päätin tehdä pienen nostalgiamatkan.



Luin Anni Polvaa paljon ala-asteella. Muistan, että hän oli yksi suosikkikirjailijoistani ja pidin hurjasti hänen naissankarittareistaan, sekä Tiinasta että aikuisten kirjallisuuden päähenkilöistä. Olen jotenkin aina ajatellut, että Polva herätti minussa girl powerin ennen kuin siitä edes puhuttiin. Kuka tietää, ehkäpä hän on yksi syy siihen, miksi päädyin itsekin kirjoittamaan romanttista viihdettä.

On jännittävää palata lapsuuden kirjamaisemiin lähes 25 vuotta myöhemmin. Uteliaana aloitan kirjan ja odotan tempautuvani sen tapahtumiin mukaan. Heti romaanin alussa onkin kohtaus, jonka luulen miellyttäneen minua paljon nuorempana. Lulu läksyttää ystävätärtään, ettei tämän pitäisi itkeä miesten perään, ja ilmoittaa, ettei mies voi kieltää heitä lähtemästä maalle talkoisiin. Teräväkielinen, räväkkä Lulu on juuri sellainen kuin muistan Polvan sankarittarien olleen.

Jostain syystä minulla on kuitenkin vaikeuksia päästä kirjaan sisään. Miten ihmeessä olen ala-asteella tajunnut tästä kirjasta mitään? Romaanissa sairastetaan leiniä, juodaan pootoorikuppeja, voidellaan jalat vetysuperoksidilla ja pöydässä on faneerinkappale pihlajanmarjamarmelaadeja. Konttorin tytöt tilaavat töihin viiliä palautettavissa astioissa ja loma vietetään maatilalla talkoissa.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän pystyn samastumaan Luluun. Kirja on julkaistu vuonna 1945, joten ei ihmekään, ettei sen naiskuva ole ihan tätä päivää. Kaupunkilaisneitiä kehutaan, kun hän osaa hienosti lypsää lehmää, ommella nuken mekkoja ja vieläpä kiillottaa miesten saappaita! Siitäpä onkin sitten miesten helppo tokaista suurin mahdollinen kohteliaisuus: Lulu on emäntäainesta ja sopisi lastenkin äidiksi. Vastaavasti kirjan jokaisen naisen naisen suurin unelma ja intohimo on löytää mies ja päästä naimisiin. Siis suurin ja ainoa, muita unelmia ei naisilla sitten olekaan.

Entäpä sitten miespäähenkilö? Antti on sodasta palannut urho, joka on ollut niin taistelun tuoksinassa, että on loukannut jalkansakin. (Näen fyysisen vamman nimenomaan miehisyyden korostuksena, koska Antti tai hänen vetovoimansa eivät tästä heikkoudesta vaikuta kärsivän.) Morsian on Antilla jo kotikylillä odottelemassa, mutta kun Lulu ilmestyy kuvioihin, alkaa Antti tyynesti pyörittää kahta naista ja arvioida näiden emäntäpotentiaalia. Lopulta hän heittää toisen yli laidan (suht kirjaimellisesti veneestä...). Lulun makuun Antti kuitenkin on juuri sellainen kuin miehen pitää olla, eli itsekäs, itsepäinen, teräkselle kalahtava. Siis nykysuomeksi käännettynä kusipää

Lulu puolestaan menettää kaiken kunnioitukseni alkaessaan saalistaa Anttia, vaikka väittääkin, että mieluummin ottaisi miehekseen vaikka pesunkestävän papualaisen. Lulu vakoilee "vahingossa" Anttia ja tämän morsioehdokasta ja tipahtelee milloin ojaan, milloin puusta. Kun mies opettaa Lulua eli suutelee puoliväkisin, valvoo tyttöparka yönsä innoissaan. Kun Lulu kuvittelee, ettei Anttia kiinnostakaan, vollottaa reppana kuin pahainen kakara. Lopulta Lulu turvautuu jo epätoivoisiin konsteihin ja tiputtautuu veneestä, että saisi Antin pelastamaan itsensä. (Anttihan ei tietenkään vaivaudu vaan laittaa neidon uimaan rantaan ihan itse.)

Kirja loppuu siihen, että Lulu haaveilee hemmottelevansa miestä työpäivän jälkeen. Ilmeisesti alun räväkkä sankaritar nyt on kesytetty naimakelpoiseksi, sillä pian Antti ilmoittaa parin menevän kihloihin ja naimisiin ja tekevän lapsen. Tähän Lulu vastaa kiltisti kyllä, herra luutnantti.
Siis A-PU-A!

Kirjan lukemisen jälkeen olen hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Olisiko pitänyt jättää kirja lukematta ja pitää idoli jalustallaan? Vai onko pettymys siksi niin suuri, koska odotuksetkin olivat niin suuret?

Jään myös miettimään kirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Polva on syntynyt lähes 70 vuotta ennen minua, joten eipä ihmekään, etteivät meidän maailmankuvamme ihan vastaa toisiaan. Polva on kuitenkin miljoonia myynyt, viihdekirjallisuuden edelläkävijä ja kiistatta kannuksensa aikanaan ansainnut. Ilman Polvaa ei ehkä olisi koko tätä ketjua naisviihdettä kirjoittajia kirjailijoita, joihin itsekin lasken kuuluvani.

Tähän päivään tämän teoksen hienous ei kuitenkaan aivan välity. Johtuukohan viihdekirjallisuuden matala status osittain siitä, että se kestää huonommin aikaa? Monesti viihde on hyvin omaan aikaansa ja sen hetkiseen kuvastoon sidottua.

Ehkäpä etsin käsiini vielä jonkin toisen Polvan kirjan ja annan toisen mahdollisuuden hieman realistisemmin odotuksin. Jatkossa täytyy ilmeisesti olla varovainen, kun palaa vanhojen suosikkien pariin. Tulipa taas todistettua sekin, että kirjallisuuden merkitys yksilölle on kovin hetkeen ja sen hetkiseen arvomaailmaan sidottua.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Arvonta! Voita lippu Helsingin kirjamessuille

Syksyn suosikkitapahtumani lähestyy - Helsingin Kirjamessut alkavat kahden viikon päästä!

Sen kunniaksi järjestän blogini historian ensimmäisen arvonnan, jossa kaksi onnekasta voittaa yhden päivän pääsylipun tämän vuoden Helsingin kirjamessuille. 

Messut järjestetään Helsingin Messukeskuksesssa 25.-28.10.2018. Lipun voi käyttää minä tahansa messupäivänä. Ohjelman löydät täältä.

Voit osallistua arvontaan su 14.10.18 klo 18 asti. Ilmoitan voittajille henkilökohtaisesti maanantaina 15.10. Lipun voittajat saavat sähköpostilla.
(Liput saatu bloggaajapassin yhteydessä.)
(Edit: Väärät päivämäärät korjattu, pahoittelut virheestä!)

Osallistu arvontaan seuraavasti:
1) Kommentoi alle, kuka on chick litin suosikkisankarittaresi (30 ennen 30 -Elinan lisäksi, tietysti;)
2) Kirjoita kommenttiin myös yhteystietosi, että saan sinuun yhteyden, jos voitat. Siis jokin seuraavista:
- sähköpostiosoite
- nimi, jolla löydän sinut Twitteristä tai Instagramista
- nimimerkki + nimimerkin yhteystiedot sähköpostiini katrisiskokauppinen (at) gmail.com
(En kerää enkä tallenna sähköpostiosoitteita, käytän niitä ainoastaan mahdollisen voiton toimittamiseen.)

Onnea arvontaan! 

P.S. Jos haluat maksimoida voittomahdollisuutesi, osallistu Sannan arvontaan Lukujonossa -blogissa. :)

tiistai 9. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2/2: Kirjailijan työstä

Turun kirjamessujen lauantaihin mahtui paljon nähtävää ja kuultavaa. Tässä osassa keskityn kirjailijan työtä käsitelleisiin ohjelmanumeroihin ja haastatteluihin. Tunnelmia yhteiskunnallisista teemoista edellisessä osassa.

Fiore-lavan ja Suomen Kirjailijaliiton ohjelma olivat niin mielenkiintoisia, että olisin voinut istua pelkästään tämän yhden lavan edessä koko päivän. Päivän aikana pohdittiin esimerkiksi mikä tekee nuorten kirjallisuudesta nuorten kirjallisuutta, kuinka yhdistää kirjailijan työ toiseen ammattiin, miten yksin työskentelevä kirjailija suhtautuu julkisuuteen ja kuinka kirjailijan ja kustannustoimittajan välinen työskentely toimii.  

Nuorten novelleja - mikä tekee novellista novellin ja nuorten kirjallisuudesta nuorten kirjallisuutta?
Keskustelelemassa olivat Salla Simukka, jolta on ilmestynyt Sammuta valot! / Sytytä valot!, sekä Marika Riikonen ja Päivi Haanpää, jotka ovat olleet kirjoittamassa ja toimittamassa Tusina -novelliantologiaa.

Riikonen ja Haanpää olivat kokoelmaa varten pyytäneet novelleja kirjailijoilta ja antaneet heille joitain toiveita novellien suhteen. Heidän kuvauksensa mukaan näistä raakapuista rakentui linnoja. Simukasta kirjoittamista voisi verrata Master Chef Australiaan, jossa osallistujille annetaan tietyt raaka-aineet tai jokin tietty ruokalaji. Nämä rajoitukset saavat luovuuden kukkimaan ja haastavat kokeilemaan jotain uutta.

Riikonen kertoi kokeneensa kirjaa kootessaan paineita siitä, että se olisi koulujen äidinkielen opetukseen sopiva. Sekä hän että Haanpää painottivat kuitenkin, ettei Tusina ole oppikirja. Yhteen kirjaan ei mitenkään saa mahdutettua kaikkea novellista. 

Simukka mainitsi, että hänestä novellille asetetaan ylipäätään enemmän tyylipuhtausvaatimuksia kuin romaanille. Hänestä englannin short story kuvaa hyvin lajia, eikä novellin tarvitse olla tiukasti muotoon sidottu kuten ei runonkaan tarvitse olla haiku tai tanka. Haanpää kuitenkin halusi, että novellista löytyy jokin käänne, joka voi toki olla pienikin muutos. Riikosesta novelleissa onkin kiinnostavaa se, että niissä yleensä kerrotaan rivien välissä aivan toinen tarina.

Millaista nuorten kirjallisuuden sitten pitää olla ja kuka sitä saa lukea? Kirjailijoita naurattivat aikuislukijoiden hämmästyneet kommentit siitä, että hekin aikuisina ovat nauttineet nuorten novelleista. Haanpää vakuutti, että aikuiset, jotka lukevat nuorten kirjallisuutta, ovat ihan normaaleja. (Huh! ;) Simukasta aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välillä ei ole selvää eroa. Suurin ero on päähenkilön ikä, joka ohjaa tietysti myös sisältöä sen suhteen, millaisessa ympäristössä liikutaan ja mikä päähenkilöä kiinnostaa. 

Simukka kertoi myös jälkeenpäin huomanneensa, että hänen kirjansa on täydellistä genremiksausta. Kirjoittaessaan hän ei ollut edes ajatellut, voiko genrejä niin rajusti sekoittaa. Nykyään voi luottaa siihen, että lukija hyväksyy erikoisiakin sekoituksia. Simukka painotti myös, että kannattaa lukea paljon erilaista. Itselleen läheistä voi löytää niin klassikoista kuin nykypäivän teoksista sekä monista eri genreistä. Lukemista ei pidä turhaan rajoittaa!


Marika Riikonen, Salla Simukka ja Päivi Haanpää
Kuinka yhdistää kirjailijan työ toiseen ammattiin?
Minulle opettaja-kirjoittajana kiinnostavin ohjelmanumero oli seuraava, jossa kustannustoimittaja-kirjailija Laura Lähteenmäki haastatteli näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenia sekä lääkäri-kirjailija Roope Sarvilinnaa. 

Sarvilinnalla ja Palmgrenilla oli erilaiset tyylit yhdistää ammattinsa. Palmgren vuorottelee näyttelemisen ja kirjoittamisen välillä, eikä tee niitä yhtä aikaa. Sarvilinna puolestaan mahduttaa kirjoitushetkensä lääkärin työn lomaan. Kahden työn yhdistämisen hankaluus tiiviistyy siihen, että Sarvilinna toivoisi lisää aikaa, Palmgren puolestaan säännölliset tulot.

Palmgren kertoi, että ajatteli aiemmin, että jos hänellä olisi jatkuvasti töitä näyttelijänä, hän ei kirjoittaisi. Nyt hän on kuitenkin sitä mieltä, että hänellä on kaksi identiteettiä, joista hän molemmista pitää. Rahan takia hän ei kuitenkaan koskaan kieltäydy näyttelijän töistä. Kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtyminen ei Sarvilinnallekaan ole taloudellisista syistä mahdollinen. Hän ei myöskään usko, että hänelle välttämättä sopisi olla kokopäiväinen kirjailija, eikä hän ehkä saisi silloin yhtään enemmän aikaan. 

Laura Lähteenmäki, Reidar Palmgren ja Roope Sarvilinna
Auttaako toinen ammatti kirjoittamista, vai haittaako? Sarvilinnalle ajan oli haastavaa, mutta hänestä aikarakoja löytyy, kun niitä etsii. Tiiviissä työstämisvaiheessa teksti pyörii mielessä, ja sopivassa välissä sen voi sitten laittaa paperille. Kännykän muistiinpanoihin voi lisätä asioita vaikka kävellessä.

Palmgrenista näytteleminen auttaa kirjoittamista, mutta ei toisinpäin. Näytteleminen avaa mieltä, kun taas kirjoittaessaan hän sulkee maailman pois. Sarvilinna puolestaan näki, että lääkärin ammatti on vastaanottamista ja palvelua, kun taas kirjoittaminen on avautumista, jopa itsensä nöyryyttämistä, sen sanomista, mitä ei ehkä haluaisi kenenkään lukevan.

Sarvilinnalla ei ollut mitään kiinnostusta käyttää työympäristöään kirjoissaan. Hänestä lässynlässynlääkärisarjoja on jo riittävästi. Hänelle on tärkeää, että hän kirjoittaa fiktiota, on oikeasti itse keksinyt jotain. Palmgren puolestaan on käyttänyt teatterimaailmaa kirjoissaan ja huomannut, että on ehkä helpompi kirjoittaa sellaisesta, josta ei tiedä niin paljon. Jos tuntee jonkin liian hyvin, unohtaa selittää lukijalle asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä.

Palmgren otti myös esille vanhan neuvon siitä, että kirjailijan tulee elää sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Hän ei aiemmin ollut arvostanut sitä, koska ajatteli sen tarkoittavan sitä, että elämän tulee olla dramaattinen tai erityinen. Nykyään hän näkee niin, että kirjailijan täytyy säilyttää uteliaisuus ja lapsenomainen kiinnostus asioihin. Loistava neuvo!

Sinikka Vuola, Jaakko Yli-Juonikas ja Heli Slunga
Kirjailijan työn kahdet kasvot
Sinikka Vuola, Jaakko Yli-Juonikas ja Heli Slunga keskustelivat kirjailijan työn kaksijakoisuudesta: yksin tehtävästä kirjoitustyöstä ja kirjan julkaisua seuraavasta esiintymisestä.

Ensiksi kirjailijat pohtivat, missä työskentelevät. Yli-Juonikas työskentelee paljon kotona, mutta Slungan suosikkeja ovat juna-asemat. Vuola kertoi, ettei pysty työskentelemään kotona, koska siellä alkaa heti miettiä pyykkejä. Sen sijaan hän työskentelee paljon kirjaston lukusalissa. Sekä Slungan että Vuolan mielestä yksinäisin ja epäsosiaalisin vaihe kirjan kirjoittamisessa on silloin, kun tajuaa, mistä siinä on kysymys. Silloin ei halua nähdä muita ihmisiä vaan uppoutua tekstiin.

Suhde kritiikkiin oli muuttunut sekä Yli-Juonikkaalla että Vuolalla. Yli-Juonikas lukee kritiikit nykyään enemmän hyppien, eikä yritä etsiä piilomerkityksiä. Vuola sanoi tajunneensa, ettei kritiikeissä puhuta hänestä, vaan teoksesta. Slunga sanoi haluavansa lukea vain ammattilaisten kritiikkejä, eikä siksi juuri anna painoarvoa kirjablogien arvioille. Sekä Yli-Juonikas ja Vuola olivat sen sijaan sitä mieltä, että parhaissa kirjablogeissa ilmestyy todella hyvin kirjoitettuja arvioita. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei kritiikin painaminen lehteen automaattisesti takaa ammattimaista laatua.

Esiintyminen herätti keskustelijoissa monenlaisia ajatuksia. Yli-Juonikas kertoi, ettei alkuun halunnut esiintyä lainkaan, mutta on liennyttänyt linjaansa myöhemmin. Edelleen hän pitää kuitenkin epäilyttävänä asetelmaa, jossa kirjailija on kirjaa enemmän framilla. 
Slungan oli alkuun vaikea löytää rajoja, kun hän esiintyi. Kolmannen teoksen myötä hän loi itselleen runoilijaidentiteetin, mutta ei ollut varma siitäkään, toimiko tiukkarajainen roolikaan. Hänestä esiintymisestä ja haastatteluista voi nauttia, jos rajat ovat kunnossa. Siinä tapauksessa hän kuitenkin kieltäytyy esiintymisestä, että palkkana ovat pelkät pullakahvit. Vuola puolestaan kieltäytyy aina naisten lehtien haastatteluista, koska ei koe niitä omakseen. 

Vuolasta lukijan kohtaaminen voi parhaimmillaan olla äärimmäisen palkitsevaa. Kun tapaa elävän lukijan, voi ajatella, ettei kaikki se työ ja pilkkujen siirtely sittenkään ollut turhaa. 

Maria Peura ja Maarit Halmesarka

Kuinka toimii kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde?

Kirjailija Maria Peura ja kustannustoimittaja Maarit Halmesarka kertoivat olevansa melko tuore työpari. Tätä ennen Peura oli työskennellyt lähes 15 vuoden ajan Silja Hiidenheimon kanssa.

Peura koki, että suhteessa Hiidenheimoon oli jopa äitisuhteen piirteitä, koska Hiidenheimo oli nuoren ja epävarman kirjailijan ensimmäinen kustannustoimittaja. Hän kertoi olleensa hetken hukassa sen jälkeen, kun pitkäaikainen työkumppani Hiidenheimo kuoli. Sittemmin Peura on ymmärtänyt, että muitakin hyviä kustannustoimittajia on.

Sekä Halmesarka että Peura olivat sitä mieltä, että kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on työsuhde, johon ei ole hyvä sekoittaa liikaa muuta. Toisaalta suhdetta on vaikea pitää vain työnä. Siitä tulee monesti ystävyyssuhde, sillä työ on intiimiä ja siinä ollaan kirjailijan kipupisteiden äärellä. Luottamus on tärkeää, että suhde voi toimia. Molemmilla täytyy olla samanlainen käsitys siitä, millainen tekstistä tulee. Yhteinen tavoitehan on tehdä tekstistä paras mahdollinen.

Halmesarka kertoi, että sekä kirjailijoissa että kustannustoimittajissa on erilaisia työskentelijöitä. Monet kirjailijat näyttävät tekstejään myös luottolukijoille, mutta tekstin eri vaiheessa. Kustannustoimittajatkin saattavat näyttää tekstejä muille kustannustoimittajille. Helposti käy niin, että samaa tekstiä lukiessa sokeutuu. Siksi on hyvä, että tekstiä lukevat useammat silmät. 

Millainen sitten olisi hyvä kustannustoimittaja? Peura ei haluaisi työskennellä kustannustoimittajan kanssa, joka ei anna lainkaan positiivista palautetta. Toisaalta hän näkee tekstin työstämisen työnä, ja haluaa saada rakentavaa kritiikkiä eikä liian varovaista palautetta. Myös Halmesarasta tekstin editoiminen on kirjailijan toinen työ, kun taas kustannustoimittajan rooli on ennen kaikkea olla lukija. Kumpikin oli sitä mieltä, että viime kädessä teksti on kirjailijan, eikä kustannustoimittaja voi esimerkiksi käskeä poistamaan jotain kohtaa. 

* * *
Turun kirjamessuista jäi positiivinen kuva, ja ensi syksynä olen toivottavasti myös paikalla. Onneksi kirjamessuhumu ei tältä syksyltä tähän lopu, vaan parin viikon päästä päästäänkin jo Helsingin kirjamessuille. Huomenna blogissani alkaa arvonta, jossa Helsingin messuille voi voittaa kaksi pääsylippua!