perjantai 30. marraskuuta 2018

Marraskuun kirjavinkit (ja viimeinen kirjavinkkipostaus)

Blogin viimeisten kirjavinkkien kunniaksi kaksi yhden hinnalla:
Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin
sekä
Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.
Lopuksi vielä kerron, miksi kuukausittaiset kirjavinkit blogissani loppuvat ainakin toistaiseksi. 

Kuva: Otava
Luin Mia Kankimäen esikoisen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vasta tänä keväänä, ja ihastuin siihen. Enpä olisi voinut olla iloisempi siitä, että pääsin lukemaan toisenkin kirjan Kankimäeltä heti samana vuonna!
Naiset joita ajattelen öisin on samanlainen ja erilainen kuin Kankimäen esikoinen. Molemmissa Kankimäki yhdistää tietokirjallisuuden, omaelämämäkerrallisen kirjallisuuden, matkakirjat ja kerronnallisuuden. Yönaisissa seurattavia naisia ja matkustusmaita on useita, kun esikoisessa niitä oli vain yksi. 

Kankimäki on lapseton, miehetön ja tavallaan työtön, kun hän lähtee Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan. Hän kuvaa hämmästyttävän elävästi safarejaan ja huomioitaan Afrikasta. Tämän lisäksi hän esittelee esikuvallisia maailmanmatkaajanaisia ja onnistuu kaikista nostamaan esille kiinnostavia ja hauskuuttavia pikkuseikkoja. Lopussa Kankimäki lähtee vielä Italiaan, jossa hän tutustuu vähemmän tunnettuihin naistaiteilijoihin. 

Kaiken läpi kantaa Kankimäen huumori, terävät havainnot ja sujuva kerronta. Kaltaiselleni lapsettomalle Kankimäki tarjoaa myös erinomaisen esikuvan ja samastumiskohteen.

Gail Honeymanin Eleanorille ei kuulu ihan hyvää. Mutta mitäpä sitä valittamaan, katto on pään päällä ja työpaikkakin löytyy. Monella ovat asiat huonommin.

Asiat alkavat muuttua, kun Eleanor rakastuu keikalla näkemäänsä rokkitähteen. Kun kaikki paljastuukin pelkäksi fantasiaksi, on IT-osaston Raymond onneksi paikalla ja estää katastrofin.

Eleanor on hyvin erilainen naisten viihteen päähenkilö. Hän on sosiaalisesti taitamaton ja kärsii vakavista lapsuuden traumoista. Hän on yksinäinen ja erikoinen ja kaikesta huolimatta rakastettava. Lisää tällaisia outoja, mutta ihania sankarittaria, kiitos!

Kirjan lopusta annan Honeymanille isot pisteet, koska muunlainen loppu olisi ehdottomasti ollut epäuskottava. 

* * *
Olen alkanut suhtautua kuukauden kirjavinkkeihini ristiriitaisesti. Toisaalta haluan jakaa vinkkejä kivoista kirjoista ja nautin kirjoista kirjoittamisesta, sillä se herättää kirjoista aina vielä lisää ajatuksia. Toisaalta tämä kuukausittainen vinkkaaminen on myös alkanut tuntua pakkopullalta. Ajatusten pukeminen sanoiksi ja sujuviksi lauseiksi vaatii paneutumista, mikä taas vie aikaa ja energiaa muilta tehtäviltä.

Mutta kun minä kirjasin tämän tavoitteisiini! sanoo yksi puoli minusta. Miksi keksit itsellesi velvollisuuksia ja koet sitten huonoa omaatuntoa siitä, ettet täytä niitä? sanoo toinen. 
(Kompromissina siis tämä 11. postaus sisältää kaksi vinkkiä, jolloin olen täyttänyt tavoitteeni kirjoittaa 12 kirjavinkkiä tämän vuoden puolella, mutta kuitenkin hieman säästänyt energiaa. )

Tämä on ehkä taas hyvä tilaisuus pohtia sitä, miksi niin helposti alan suorittaa asioita. Joulun lähestyessä väsymys taas painaa ja ensi vuonna aion entistä enemmän keskittyä tekemään sitä, mistä pidän sen sijaan, että tekisin jotain velvollisuudentunnosta. Kirjavinkkien kirjoittaminen vie tällä hetkellä enemmän kuin antaa, eikä se enää tuota samanlaista iloa kuin joskus. Niinpä kuukausittaiset kirjavinkkini blogissa loppuvat tähän. (Vieläkin tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa näin!)

Lopettamisen vaikeus liittyy myös siihen, että mielestäni on suorastaan kansalaisvelvollisuus jakaa tietoa hyvistä kirjoista eteenpäin. Jatkossakin aion siis ehdottomasti jakaa kirjavinkkejä, mutta kevyemmin ja nopeammin Instagramin ja Twitterin puolella. Tai sitten blogissakin, jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta sen enempää paineita en asiasta enää ota.

Siispä lukemisiin!
(Ja jos joku haluaa vinkata lukemista minulle, kuuntelen aina!)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kokemuksia äänikirjoista ja Storytelistä

30 ennen 30 ilmestyi äänikirjana tänä syksynä, ja sen kunniaksi päätin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Kuinka kävi, kun kokeilin kuukauden Storyteliä?

En ole tähän asti ollut oikein innostunut äänikirjoista, vaikka olen monelta kuullut niistä paljon positiivista. En ollut vielä kesällä kuunnellut yhtään kirjaa läpi äänikirjana. Oli siis jo korkea aika kokeillakin!
Sopivasti samaan aikaan kun kokeilin Storyteliä, olivat äänikirjat aiheena myös Kirjamessuilla. Kuuntelemaani keskusteluun osallistuivat Mari Wärri Storyteliltä sekä kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja Marko Kilpi.

Keskustelussa selvisi, että äänikirjojen suosio on nousussa.  Tyypillinen Storytelin käyttäjä on nuori ja nainen - eli olen kohderyhmää. Myös lasten kirjoja kuunnellaan paljon, eli äänikirjoista on tullut moderni versio lapsuuteni kasettikirjoista. Wärrin mukaan äänikirjana toimivat erityisen hyvin juonivetoiset kirjat kuten dekkarit ja elämäkerrat. 


Mari Wärri Storytelista, kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja  Marko Kilpi. Haastattelemassa Baba Lybeck.

Otetaan miinukset ensin.
Omassa kokeilussani huomasin, että jotkut kirjat toimivat paremmin äänikirjoina kuin toiset. Esimerkiksi Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin toimi kyllä enimmäkseen hyvin äänikirjana, mutta faktaosuuksissa huomasin välillä tipahtavani. Näissä yhteyksissä kirja olisi ollut parempi, koska olisi ollut helppoa palata muutama rivi taaksepäin ja tietoa olisi saanut sulatella enemmän omaan tahtiin. Äänikirjan kelaaminen ei ollut kovin helppoa ainakaan minun kännykkäsovelluksellani. Samoin jos olisin halunnut palata johonkin kiinnostavaan kohtaan (jota en tajunnut heti merkitä kirjanmerkillä), ei äänikirjaa voinut samalla tavalla selailla taaksepäin kuin paperista tai e-kirjaa.

Kirjailijat kertoivat kaikki kuuntelevansa äänikirjoja ja yleistä tuntuu olevan, että äänikirjoja kuunnellaan nukkumaan mennessä. Siihen on helppo nukahtaa ja sovelluksen voi asettaa pysäyttämään toiston itsestään. Minun kohdallani kuuntelu nukkumaan mennessä ei toiminut ollenkaan, koska olen nopea nukahtaja. Iltakuunteluni menivät lähes kokonaan harakoille. Sama ongelma on paperikirjankin kanssa, mutta siitä löytyy  kuitenkin helpommin oikea kohta seuraavana iltana.
Toisaalta Baba Lybeck sanoi, että äänikirja vie ajatukset pois stressistä. Voisin kuvitella, että stressaantuneena äänikirjan kuuntelu voisi auttaa nukahtamista.

En ollut kuunnellut kovinkaan paljon äänikirjoja ennen kokeiluani, joten minulla kesti tottua siihen, että joku toinen lukee kirjan minulle ja valitsee puolestani painotukset. Välillä tuntui, että kirjat edistyivät aivan tolkuttoman hitaasti. Esimerkiksi Kankimäen kirjaa kuuntelin lähes 13 tuntia - jos olisin lukenut kirjan itse, siihen olisi mennyt paljon vähemmän aikaa.

Omassa kokeilussani äänikirjat pätkivät välillä, mutta voi olla, että tämä johtui vain ikivanhasta kännykästäni. Voi siis olla, että kaikista vanhimpiin malleihin äänikirjasovellukset eivät käy.

Sitten niitä hyviä puolia - seuraa pitkä lista.Rönkkönen mainitsi, että älypuhelimessa kirjat ovat aina mukana. Äänikirjan kuuntelu myös vapauttaa kädet muuhun toimintaan ja niitä kuunnellessa voi esimerkiksi siivota. Pulkkinen puolestaan kertoi kuuntelevansa kirjoja usein ratikkamatkoilla, eli äänikirjojen kuuntelulle on melko helppo löytää aikaa arjesta.

Tässä ovatkin äänikirjojen parhaat puolet. Niitä oli helppo kuunnella samalla kun teki kotitöitä ja muutamaa kirjaa kuuntelin myös lenkillä (ja saatoin jopa tehdä pienen lisäkierroksenkin, kun halusin kuunnella luvun loppuun). Jos siis äänikirja edistyy hitaammin kuin oma lukeminen, ovat äänikirjat toisaalta paremmin saatavilla ja tilaisuuksia kuuntelemiseen on enemmän. 
Toisaalta jäin miettimään sitä, mitä jatkuva äänikirjojen kuunteleminen tekisi muutenkin liikaa käytetyille aivoilleni. Lenkit ovat olleet minulle parasta pään tuuletusta ja aikaa olla ajattelematta yhtään mitään, joten ainakaan toistaiseksi en ole siirtynyt vakituisesti kuuntelemaan kirjoja lenkkien aikana.

Toinen valtava plussa on tarjonnan laajuus. Storytelissä on mahtava valikoima uutuuskirjoja, joihin pääsee heti käsiksi. Kuten Lybeck mainitsi, sähköisessä muodossa kirjat eivät vie tilaa kirjahyllystä ja Storytel voi tarjota laajempaa valikoimaa kuin yksikään kirjakauppa. Sähköisissä kirjoissa painos ei myöskään koskaan ole loppu. Sain itsekin luettua useita uutuuskirjoja, joita olisin saanut jonottaa kirjastosta vielä viikkoja! (En myöskään halua ostaa jokaista kiinnostavaa uutuuskirjaa itselleni.)

Kilpi mainitsi, että tarinoiden kuunteleminen on ihmisen perimässä. Ihmiset kertoivat tarinoita jo paljon ennen kuin kirjoittivat niitä, ja jollain tavalla minustakin oli helpompi keskittyä kirjaan kuuntelemalla. Ääneen lukeminen teki tekstin myös jollain tavalla intiimimmäksi ja kuulokkeiden kautta pääsi helposti pakoon arkea omaan maailmaan.

Lukijalla on luonnollisesti suuri rooli äänikirjan onnistumisen kannalta. Wärri kertoi, ettei hyvää lukijaa ole helppoa löytää. Äänen on oltava selkeä ja lukijan on pystyttävä eläytymään kirjaan ilman, että alkaa näytellä sitä. 30 ennen 30 :n lukee Kati Tamminen, ja hän on loistava esimerkki siitä, miten lukija voi tehdä kirjasta jopa vielä paremman kun paperiversio. 


Entä äänikirjojen tulevaisuus?
Kaikki keskustelijat uskoivat äänikirjojen kuuntelemisen lisääntyvän. Ne ovat tuoneet kirjoille myös lisää nuoria lukijoita (tai kuuntelijoita). Wärri uskoi, että myös vanhemmat ihmiset kiinnostuvat äänikirjoista, kunhan ne yleistyvät ja sovellukset tulevat tutummiksi. Kaikki kirjailijat olivat avoimia myös ajatukselle kirjoittaa kirja suoraan äänikirjaformaattiin. 
Kukaan kirjailijoista ei ollut huolissaan tulojensa pienenemisestä, vaikka korvaus äänikirjan kuuntelusta onkin pienempi kuin kirjan myynnistä. Wärri uskoi toistojen korvaavan pienemmän korvauksen ja Rönkkönen esimerkiksi kertoi, että lukijat ovat sanoneet kuuntelevansa hänen kirjojaan useita kertoja.

Minusta ei kokeilun myötä tullut äänikirjojen ylintä ystävää ja jatkossa luen varmasti edelleen suurimman osan kirjoistani joko paperisena tai e-kirjana. On kuitenkin hyvä tietää, että myös äänikirjat toimivat joissain tilanteissa. Storytelin tilaustakaan en aio jatkaa joka kuukausi, mutta otan varmasti jatkossa tilauksen erityisesti lomien ajaksi, kun kirjastoonkaan ei pääse. Oli vain niin kätevää, kun koko kirjasto kulki mukana taskussa ja kirjoja saattoi tilanteen mukaan joko lukea tai kuunnella sähköisenä.

Kävi kai siis niin, että minusta tuli (Wärrin sanoin) kirjojen sekakäyttäjä, jolle kaikki formaatit toimivat. 

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

30 ennen 30 kaksi vuotta!

30 ennen 30: n julkaisusta on (yhtäkkiä!) kulunut kaksi vuotta. Miltä teksti tuntuu tauon jälkeen? Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Ja kannattiko omakustanne?



Ensiksi tunnustus. En ollut todellakaan ajatellut palata tekstin pariin vielä tänä syksynä. Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt kirjan avaamista ja pienienkin tekstin pätkien näkemistä missään yhteyksissä. Ensimmäinen syy tähän on, että olin totaalisen kyllästynyt tekstiin sen julkaisuhetkellä. Se oli kyllä mielestäni hyvä, mutta ei nyt hyvääkään tekstiä jaksa loputtomasti lukea uudestaan ja uudestaan. Toisekseen teksti oli jo julkaistu. Mitä sitä nyt enää hyödytti lukea, kun se oli jo maailmalla? Ei sitä nyt enää voinut muuttaa. Kolmannekseen toivoin välimatkan kasvattavan omaa objektiivisuuttani tekstiä kohtaan sitten joskus, kun palaisin sen pariin (eli alustavien suunnitelmieni mukaan ehkä seuraavassa elämässä).

Sitten kesällä Lind & Co lähestyi minua ja halusi tehdä 30 ennen 30:stä äänikirjan. Päätin, että tämä oli nyt merkki, ja että kuuntelen kirjan heti, kun se ilmestyy. Niin tein. 

(En siis vieläkään teknisesti ottaen ole lukenut tekstiä uudelleen. Oman tekstin kuunteleminen toisen lukemana on ihan eri juttu. Kati Tamminen lukijana on täydellinen valinta, hän on ihan mahtava Elinana enkä voisi olla tyytyväisempi hänen työhönsä. Mutta väistämättä Tammisen tulkinta Elinan tarinasta on tulkinta. Jollain hassulla tavalla minun kirjani ei äänikirjana ole minun, ainakaan vain minun.)

Miltä tuntui palata jo julkaistun tekstin pariin?
Arvasin tekstin nostavan esiin myös paljon ajatuksia ja tunteita kirjoitusvuosilta, myös omasta kolmenkympin kriisistäni. (Nythän olen jo siirtymässä kohti neljänkympin kriisiä, pidän vain tämän pienen kolmevitosen välikriisin tässä ensin). 
En silti ollut täysin varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka teksti herätti. Nostalgiaa, haikeutta, ikävääkin. Hämmennystä ja epätodellista olo. Aika nopeasti kävi selväksi, että omaan tekstiin on täysin mahdotonta suhtautua objektiivisesti. Kaksi vuotta taukoa ei ainakaan riitä mihinkään. 

Tauosta huolimatta pystyin yllättävän hyvin muistamaan tekstin. Eipä ihme, tulihan se luettua editointivaiheessa noin tuhanteen kertaan läpi... Objektiivisuutta oli turha tavoitella senkin takia, että mieleen palasi koko ajan vanhoja versioita niin juonen kulusta, kohtauksista kuin lauseistakin. Siitä huolimatta välillä onnistuin nauramaan ihan ääneen omille vitseilleni. (Noloa, mutta täysin Tammisen vika!) 

Välillä muistikuvani olivat vääriä ja yllätin itseni pariin kertaan myös positiivisesti. Odotin useampaa hankalaa ja editointia vaatinutta kohtaa hampaat irvessä, mutta olinkin ne viimeisissä versioissa onnistunut ratkaisemaan tyylikkäästi. Monessa kohtaa teksti oli siis paljon parempaa kuin muistelin!

Entä mitä tekisin nyt toisin?
Aivan kuin tilauksesta pääsin kirjamessuilla kuuntelemaan Taina Haahdin, Juha Itkosen ja Tomi Kontion keskustelua suhteesta jo julkaistuihin teoksiin (tiivistys täällä). Kiinnosti todella paljon kuulla, onko kustantamon ja kustannustoimittajan kautta julkaistu teos kirjailijoiden mielestä valmis vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ja vastaus oli, että ammattikirjailijatkin muuttaisivat jo julkaistuja tekstejään! (Paitsi Itkonen, joka oli vältellyt tekstejään vielä tehokkaammin kuin minä, eikä ole esimerkiksi vieläkään lukenut esikoisromaaniaan julkaisun jälkeen.)

Valmis on siis varsin katoava piste. 30 ennen 30 oli kaksi vuotta sitten mielestäni valmis, mutta nyt saattaisin kertoa tarinan toisin. Teksti voisi hyötyä ainakin tiivistämisestä, mistä sainkin monelta taholta palautetta.

30 ennen 30 oli kuitenkin esikoisromaanini. Tekstin julkaisusta on kaksi vuotta, mutta kirjoittamisesta ja sen aloittamisesta paljon pidempään. Kirjoitin tekstiä aktiivisesti vuosina 2013-2015. Se on tietynlainen kuva minusta tiettynä aikana - jos siis käytän Itkosen vertausta Kirjamessuilta. Ehkäpä juuri siksi en tekstiä enää muuttaisikaan. Pieni roso kuuluu siihen. (Ammattikirjailijatkin pohtivat, että liialla hiomisella tekstistä voi jopa kadota jotain olennaista.)

Olen myös Itkosen kanssa samaa mieltä siitä, että olisi surullista, jos esikoisromaani olisi kirjoittajan paras romaani. Minusta on ainakin mahtavaa huomata, että olen kehittynyt kirjoittajana vieläkin eteenpäin!

Kannattiko teksti sitten julkaista jo kaksi vuotta sitten?
Palaan jälleen ikuisuuskysymykseen. Milloin teksti on valmis, ja onko se sama asia kuin julkaisukelpoinen?
30 ennen 30 ei ole täydellinen, mutta minusta se on kuitenkin edelleen todella hyvä. (Enkä aio lisätä perään omassa genressään, koska eihän millään muulla tavalla voi olla hyvä.) Kustantajan siunaus on toki tietynlainen merkki valmiudesta, mutta edelleen, ammattikirjailijatkin muuttaisivat vanhoja tekstejään vuosien jälkeen. Omakustantajana minä olen lopulta yksin tehnyt päätöksen julkaisukelpoisuudesta, mutta ajattelen, ettei sen miettiminen enää ole minun asiani. Jokainen lukija voi itse tehdä omat arvionsa.

Kuten Haahti Kirjamessuilla sanoi, täydellistä ei ole. Samaa tekstiä ei voi hioa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokaisesta tekstistä täytyy päästää irti. 30 ennen 30:n kohdalla se hetki oli aivan ehdottomasti kaksi vuotta sitten. Eikä tämän tekstin kohdalla vain ollut mahdollisuutta, että olisin jättänyt sen pöytälaatikkoon. (Siellä on kyllä monta muuta pitkään, hartaudella ja sydänverellä työstettyä käsikirjoitusta, eli en ole väkisin työntämässä maailmaan jokaista hengentuotostani.)

Julkaisun jälkeen saatoin myös jatkaa kirjoittajaelämää eteenpäin ja keskittyä uusiin projekteihin (jotka alkavat nyt olla loppusuoralla). Julkaisu oli piste projektille ja alku uudelle.

Kaduttaako vai kannattiko?
En ole katunut päivääkään. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Toki on hetkiä (lähes päivittäin), kun epäilys, itseinho ja itsekritiikki iskevät. Mutta jotenkin ajattelen, että  nekin kuuluvat asiaan. Jos tekee jotain itselleen tärkeää, kokee väkisinkin myös negatiivisia tunteita. Siitä ei pääse, että joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan pahimmat mörkönsä. Enkä oikein usko, että kustantajan kautta julkaiseminen poistaisi noita tunteita.

30 ennen 30 ylitti oman julkaisukynnykseni. Sitä kautta se avasi minulle henkiset ovet kirjoittajaelämään. Kukaan ei tullut ojentelemaan minulle avaimia minnekään, mutta omassa mielessäni sain jonkinlaisen henkisen oikeutuksen hakeutua muiden kirjoittajien pariin, kommentoida heidän blogejaan, seurata Instagramia ja jopa itsekin kirjoittaa jotain omista touhuistani julkisesti Twitteriin. 

On myös selvää, että jos en itse olisi julkaissut kirjaa, ei se olisi saanut tilaisuutta. Nyt se on päässyt Karjalaiseen, kirjamessuille, Lumoojaan ja blogiteksteihin. Siitä on tehty äänikirjakin (kustantamon aloitteesta!)

Lyhyesti en olisi tänä päivänä kirjoittajana tässä pisteessä, jos teksti olisi jäänyt pöytälaatikkoon. Julkaiseminen oli askel eteenpäin. Ja mikä ihaninta, ei matka tähän jää, se on vasta alkanut!