torstai 19. heinäkuuta 2018

Kuinka kirja syntyy 11: Askel eteen, kaksi taakse

Laakson poika, Aavan tyttö on ollut melkoisessa jumissa keväästä asti. Pidin tekstistä taukoa kesäkuun ajan ja odottelin, jos inspiraatio ilmoittaisi itsestään, mutta silläkin taitaa olla opettajan kesälomat. Tai sitten se on ottanut lopputilin ja lähtenyt lopullisesti.

Eikä kyse ehkä ole vain tästä tekstistä, vaan siitä, etten osaa kirjoittaa enää ollenkaan. Joskus mietin, onko kirjoittamisen opinnoista ollut haittaakin, kun olen oppinut tarkastelemaan tekstiä eri näkökulmista. Ennen annoin mennä ja nautin vain kirjoittamisesta, nykyisin päädyn helposti ylianalysoimaan kaiken. 

En tiedä, auttaisiko, jos saisin tekstiin vielä lisää etäisyyttä, mutta sen tiedän, ettei nyt ole aikaa ottaa etäisyyttä. Kirjoittamisen opintojeni ja tämän version deadline on 1.8, joten jostain tässä täytyy nyt kaivaa innostusta.

Viime viikonloppuna kävinkin Eurassa virittäytymässä esihistoriallisiin tunnelmiin. Suosittelen ehdottomasti visiittiä Euran esihistoriakohteisiin ja Nauravaan lohikäärmeeseen kaikille muillekin rautakausifriikeille! 


Käräjäkivet Eurassa. 

Jokin pieni innostuksen kipinä tarttuikin matkalta mukaan, mutta se sammui aika nopeasti, kun huomasin, etten edelleenkään tajua omasta tekstistäni yhtään mitään.


Ensinnäkään Laakson poika, Aavan tyttö ei ole enää Laakson poika, Aavan tyttö, koska olen luopunut tekstin alkuperäisestä rakkaustarinasta. Tekstille pitäisi siis keksiä uusi nimi. Hyvät uutiset: minulla on tiedostossa ainakin kaksi sivua nimiehdotuksia valmiina. Huonot uutiset: yksikään niistä ei ole mitenkään hyvä.

Toisekseen en tiedä, mikä on nykyinen ideani tekstin suhteen. Teksti rönsyilee joka suuntaan. Aina, kun poistan yhden rönsyn, ilmestyy tilalle kaksi lisää. Enkä minä löydä mistään sitä vartta, joka kannattelee niitä kaikkia.

Olen päätynyt tilanteeseen, jossa kaksi päähenkilöä kieltäytyy tekemästä kanssani minkäänlaista yhteistyötä (ehkä suuttuneena alkuperäisideani tuhoamisesta), yksi sivuhenkilö on ottanut vallan koko tekstistä ja kaikki häröilevät eri suuntiin vailla mitään järkevää, yhteistä teemaa. Alkuperäisideani on kadonnut ja tekstin hiomisen sijaan olenkin onnistunut kirjoittamaan toisen ensimmäisen raakaversion. 

Tuntuu, että jokaista edistysaskelta kohti olen joutunut ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Eihän tästä tekstistä tällä tahdilla mitään tule. Usko loppuu ennen kuin valmista tulee.

No, onhan tässä vielä kaksi viikkoa aikaa saada teksti jollain tavalla tolkulliseksi. Että kaikki olisi täydellistä, niille viikoille on vielä luvattu lisää tätä loputonta hellettä... 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.
(Tällä hetkellä tuntuu, ettei minnekään. Ikinä.)

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kirjoja kirjoittamisesta: Haluatko (todella) kirjailijaksi?


Haluanko todella kirjailijaksi? Sitä olen pohtinut tämän vuoden aikana, ja siksi tämä Jera Hänninen ja Jyri Hännisen kirjoittama kirja tarttui kirjastosta mukaani. 

Kirjan nimi johti ainakin minua hieman harhaan, koska kirjailijan työtä tai itse kirjoittamista kirja ei varsinaisesti käsittele. Haluatko (todella) kirjailijaksi koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen vastasi paremmin otsikon kysymykseen. Siinä kerrottiin fiktiivinen tarina runoilijaksi alkavasta kirjoittajasta ja hänen julkaisuprosessinsa sekä uransa etenemisestä. Mitään uutta tarina ei tarjonnut sellaiselle, joka on tutustunut kirjailijan työn arkeen ja realismiin aiemminkin, mutta se oli hauskasti kirjoitettu (mikäli sietää pientä inhorealismia ja kyynisyyttäkin).

Toinen osa koostui kustannusmaailman aakkosista. Esipuheen mukaan tekijät tahtoivat niiden kautta tutustuttaa kustannusmaailman (osin kirjoittamattomiin) pelisääntöihin. Tästä osiosta löytyi hauskoja anekdootteja ja kiinnostavia haastatteluja eri tekijöiltä kustannusalalta. Aakkosmainen tapa edetä tuntui alussa hauskassa, lopussa puuduttavalta.

Lopussa oli vielä kannessa mainostettu Sofi Oksasen huoneentaulu. Oksasen neuvot oli kuitenkin tarkoitettu lähinnä agenttia etsivälle. Kaltaiselleni kirjailijan uraa pohtivalle niistä ei mitään hyötyä ollut, joten nähdäkseni sinänsä varmasti hyödylliset neuvot olivat väärässä kirjassa tai väärän otsikon alla. 

Kirjan suurin ongelma olikin se, ettei se minusta vastaa nimensä kysymykseen. Odotin kirjalta muuta, joten sen lukeminen oli väistämättä pettymys. Muuten kirjoittajien huumoria ja realismia reippaasti yhdistävä tyyli olisi toiminut paremmin.

Suosittelen: hauskojen anekdoottien ystäville, kustannusalasta kiinnostuneille

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Kesäkuun kirjavinkki: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Suomen juhannus oli viileä, tuulinen ja kostea. Mutta mökin kaminassa räiskyi tuli, ja minä istuin tulen ääressä punaviinilasin kanssa lukemassa JoJo Moyesia. 

Eipä yllätys, että tästä kirjasta jäi minulle kesäkuun parhaat lukumuistot. JoJo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta sai viikkojen kirjoitustauon jälkeen hetkeksi minussa aikaan kovan halun kirjoittaa joskus jotain yhtä hienoa.

Kirja kertoo kahdesta naisesta. Ensimmäinen heistä, Sophie, elää Ranskassa vuonna 1916 saksalaisten sotilaiden armoille. Hänen aviomiehensä Édouard on sodassa, ja Sophie taistelee nälkää, kylmää ja epätoivoa vastaan. Kun kylään saapuu saksalainen komendantti, Sophie tekee jotain, mitä ei olisi ikinä kuvitellut tekevänsä.

Vuonna 2006 Sophien miehen Sophiesta maalaama muotokuva on päätynyt Lontooseen. Se roikkuu leskeksi jääneen Livin seinällä ja muistuttaa avioliiton onnellisista ajoista. Kun Édouardin perilliset vaativat itselleen sodan aikoihin kadonnutta muotokuvaa, alkaa Liv selvittää maalauksen ja Sophien kohtaloa. Samalla hän tulee luoneeksi itselleen uuden kohtalon.

Molemmat sankarittaret ovat vahvoja, mutta samaan aikaan epätäydellisiä naisia. Pieni rosoisuus ja väärät, mutta ymmärrettävät valinnat tekivät heistä samastuttavia. Livin kohdalla onnellinen loppu oli selkeämmin tiedossa, kun taas Sophien kohtalo tuntui toivottomalta. 

Kaksi sankaritarta oli nerokas ratkaisu, koska sen ansiosta loppu säilyi jännittävänä. Romanttiseen viihteeseen kuuluvat onnelliset loppuratkaisut, mutta kahden sankarittaren kohdalla pidin mahdollisena, että toisen tarina päättyykin onnettomasti. 

Tässä myös syy siihen, miksi JoJo Moyes on niin loistava viihdekirjailija.  - hän osaa sopivissa määrin sekä täyttää lukijan odotukset että yllättää lukijan. On taitolaji säilyttää genreen olennaisesti kuuluva ennalta-arvattavuus, mutta kuitenkin tarjota riittävä määrä jännitystä siitä, miten odotettu ratkaisu tulee tapahtumaan, sekä sopivissa kohdin hätkäyttää lukijaa pienillä yllätyksillä. Tämä tarina tarjoaa sitä romantiikkaa, jonka se lupaakin, mutta ei toisaalta ole liian ennalta-arvattava tai suoraviivainen. 

Moyesille on tyypillistä, että hän kirjoittaa myös vaikeista asioista. Kerro minulle jotain hyvää kertoi vaikeasta vammautuneesta miehestä, Parillisia ja parittomia köyhän yksinhuoltajaäidin arjesta ja Ne, jotka ymmärtävät kauneutta kuvaa sodan julmuutta. Ehkä juuri siksi Moyes on yksi lempiviihdekirjailijoistani. Hänen sankarittarensa eivät shoppaile ja vietä luksuselämää, vaan ovat tavallisia naisia vaikeissa tilanteissa. 

Siitä huolimatta kirjoihin mahtuu sitä ah niin ihanaa ja kaiken nielevää rakkautta. Moyes luopuu realismista juuri oikeissa kohdissa ja vie lukijan pois arjen keskeltä.
Tällä kertaa tosin loppuratkaisu oli jopa hieman liian sokerinen ja siirappinen minun makuuni. Pienestä epäuskottavuudesta huolimatta en silti voinut olla pitämättä lopusta ja sen kauneudesta. 

Realismin ystäville en siis kirjaa suosittele - JoJo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on suunnattu niille, jotka ymmärtävät viihdekirjallisuutta.