lauantai 30. marraskuuta 2019

Kirjahistoriani: Montgomeryn matkassa

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka on vaikuttanut minuun eniten, olisi vastaukseni L.M. Montgomery. Tänä vuonna luin uudestaan Runotyttö-sarjan osana Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Montgomery-haastetta.

Tutustuin Montgomeryyn Anna-sarjan kautta. Luin ensimmäisen Anna-kirjan luultavasti jo ennen kouluikää ja se teki minuun heti vaikutuksen. Runoileva, reipas ja romanttinen sankaritar oli ensimmäisiä, joihin samastuin todella paljon. Anna kirjoitti tarinoita, ihan kuten minäkin! (Vai aloinko minä kirjoittaa tarinoita, koska Annakin kirjoitti? Tätä olen pohtinut joskus aikuisena.)

Myöhemmin tutustuin myös runotyttö Emiliaan (johon samastuin lopulta enemmän kuin Annaan) ja muuhun Montgomeryn tuotantoon. Yksi nuoruusvuosien ehdottomista suosikeistani oli romanttinen Sininen linna. Sittemmin olen lukenut L.M. Montgomerylta kaiken, mitä on suomennettu myöhemmin, ja sen lisäksi Sisko Ylimartimon teoksen Alppipolku, joka käsittelee Montgomeryn tuotantoa ja elämää osin Montgomeryn päiväkirjoihin perustuen.

Mikä Montgomeryssa viehättää?
Auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit, vastasi Montgomery, kun häntä jo omana aikanaan kritisoitiin liiasta romanttisuudesta. Joskus hänen luontokuvauksensa ovat kieltämättä hieman sokerisia, mutta en toisaalta voi olla ihailematta Montgomeryn kykyä nähdä kaikki ympärillä elävänä ja kauniina. Pidän myös siitä, että Montgomeryn kirjoissa on aina jollain tapaa onnellinen loppu. Pääparit saavat toisensa, yksinäiset löytävät ystäviä ja riidat saadaan sovittua. Montgomeryn kirjoista jää hyvälle mielelle.
En aio ikinä päättää kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän todellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös todellisuudessa päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on parempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan. - Emilia

Kuitenkaan kirjat eivät ole niin kevyitä kuin pinta antaisi olettaa. Joskus mietin, ovatko pohjan tummat sävyt tulleet teksteihin Montgomeryn huomaamatta, hänen oman masennuksesta ja onnettomasta elämästä kärsineen mielensä synkistä sopukoista. Joka tapauksessa kirjoissa kuvataan myös useita traagisia ihmiskohtaloita. Runotyttö-sarjan kolmannessa osassa Emilia on selvästi masentunut ja tekstin sävy on paikoin todella synkkä. (Tämä meni tietenkin lapsena täysin ohi.) Traagiset tapahtumat sekoittuvat kirjoissa kuitenkin luontevasti arjen pienten ilojen sekaan. Elämä Montgomeryn kirjoissa ei ole koskaan täysin synkkää, vaikka aurinko ei joka päivä paistakaan. 

Ihmisluonteen kuvaajana Montgomery on minusta edelleen todella taitava. Hän osaa piirtää ihmistä kaivavat ristiriidat ja sisäiset demonit niin taitavasti, että lukijalle muodostuu hahmoista kokonainen kuva. Tämän hän tekee sekä huumorilla että rakkaudella ihmisluontoa kohtaan.

Runotyttöjen matkassa


Runotytöt ovat minulle rakkaimmat Montgomeryn kirjoista, joten haasteen kunniaksi palasin niiden pariin. Olisin toki palannut niiden pariin muutenkin lähiaikoina, sillä luen kirjat uudelleen aina muutaman vuoden välein.

Jokaisella lukukerralla näen kirjat hieman eri tavalla. En tietenkään koskaan enää voi lukea niitä täysin objektiivisesti - ne ovat niin täynnä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, että pelkkä kirjaan tarttuminen saa minut palaamaan omaan huoneeseeni, violetille päiväpeitolle, haistamaan ikkunasta tuoksuvan tutun tuulen... 

Toki näen monet asiat eri tavalla aikuisena lukijana. Elizabeth-täti vaikutti hirviöltä lapsena, mutta nyt hän näyttäytyy enemmän tapojensa orjana. Laura-tädin kiltteys puolestaan ei tunnu enää niin positiiviselta. Laura-tätihän ei osaa lainkaan pitää puoliaan! Jimmy-serkun vammojen laatu jää mietityttämään, vaikka toisaalta on hienoa, ettei häntä kuvata vammaisena, vaan erityisenä. Tällä lukukerralla hätkähdin ehkä eniten Emilian opettajan herra Carpenterin avointa alkoholismia. Kuinka sitä pidetäänkin niin normaalina pikkujuttuna kyläläisten keskuudessa?

Tietenkin kirjoista myös huomaa, ettei niitä ole kirjoitettu tässä ajassa. Ylimääräiset kissanpennut hukutetaan ja sovinnaisuussäännöt vaikuttavat nykylukijasta täysin naurettavilta. (Montgomery tosin myös kuvaa niitä paikoin kriittisellä huumorilla.) Nais- ja mieskuva ovat hyvin perinteisiä, miesten tehtävä on pelastaa naiset lumisateen sattuessa kohdalle ja naisten tehtävä päästä naimisiin. Kaksikymmentäviisivuotias on jo täysin toivonsa menettänyt vanhapiika. Kaikki henkilöhahmot kirjassa ovat luonnollisesti valkoisia heteroja. 

Muistan lapsena olleeni ihastunut Emilian rakkauskuvioihin, mutta nyt ne värisyttävät ihan toisista syistä. Dean Priestin omistava rakkaus tuntuu ahdistavalta. En tosin lapsenakaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä Emilia suostui menemään kihloihin hänen kanssaan! Emilian ja Teddyn rakkaustarina puolestaan ei vaikuta enää kovin romanttiselta vaan lähinnä epäuskottavalta. Miksi aikuiset ihmiset eivät voi puhua toisilleen suoraan ja välttää kaikkia väärinkäsityksiä? Ja voiko rakkaus olla vuosien hiljaisuuden jälkeen yhä totta vai pelkkiä romantisoituja mielikuvia toisesta? Vaikuttaa aika hätiköidyltä, että Teddy ja Emilia yhden illan keskustelun jälkeen päätyvät kihloihin. Tuntuu melkein siltä, että Montgomery on hätäisesti lisännyt romanttisen lopun kirjan viimeisille sivuillle jonkun toisen toiveesta, ettei viimeisen kirjan sävy jäisi liian tummaksi. 

Emiliasta pidän kuitenkin edelleen hurjasti. Hänessä on ylpeyttä ja kunnianhimoa, mutta myös lämpöä ja empatiaa. Meitä yhdistää rakkaus kirjoittamiseen, kissoihin ja kotiseutuun. Luultavasti olen perinyt Emilialta myös kirjoittamisunelmia. On mahdoton enää sanoa, kuinka paljon Emilian kanssa vietetyt hetket ovat määrittäneet käsitystäni kirjailijuudesta ja kehitelleet omaa alppipolkua päässäni. 

Joka tapauksessa Emilian kanssa olen kasvanut melkein kuin jonkin oikean ihmisen. Emilia ei siksi koskaan lakkaa olemasta minulle merkityksellinen. Varmasti näkisin kirjat aivan toisin, jos lukisin ne nyt ensimmäistä kertaa, mutta mitä sitten - rakastan niitä nyt juuri sellaisina kuin ne ovat. 

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Kirjamessuviikon tunnelmia

Tänä vuonna messuviikkooni kuului yksi esiintyminen ja yksi iso pettymys, kun vastoin alkuperäisiä suunnitelmia pääsin messuilemaan vain yhtenä päivänä. Sunnuntaihin mahtui kuitenkin esikoiskirjailijoita, kirjavinkkejä ja puhetta äitiydestä sekä nuorten kirjallisuuden normeista.

Osallistuin messuille bloggaajapassilla. Kiitos siitä messuorganisaatiolle!

Onko ikävämpää kuin sairastaa Kirjamessujen aikaan? Olin odottanut messuja jo kauan, joten tunnelmat eivät olleet katossa, kun tiedossa olleen lauantaityöpäivän lisäksi iski vielä flunssa. Jouduin jopa jännittämään, lähteekö minulta ollenkaan ääntä keskiviikkoiltana, jolloin minun oli tarkoitus esiintyä Tapiolan kirjaston ja BoD:n järjestämässä omakustanneillassa.

Tapiolan kirjaston omakustanneillassa 23.10.19
Minua haastattelemassa BoD:lta Minna Glindemann.

Keskiviikkoaamuna ääni oli vielä täysin poissa, mutta illalla se pihisi sen verran, että pääsin kertomaan 30 ennen 30:n ja 30 jälkeen 30:n syntymisestä, julkaisusta ja markkinoinnista. Kerroin mm. miten sain idean kirjoihini, miten toteutin kirjan julkaisun ja millaisen vastaanoton kirjat ovat saaneet. Yleisöä oli tullut paikalle ihan mukavasti ja kysymyksiäkin esitettiin. Tilaisuuden jälkeen sain vielä jutella uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Oli ihana yllätys, että pitkään somesta tutut Anna Kaija ja Ami Surakka tulivat paikalle, ja sain tavata heidät ensimmäistä kertaa ihan oikeassa elämässä. 

Viimein messuille!
Kirjamessutunnelma nousi keskiviikkoiltana kattoon, mutta tauti päätti ottaa takapakkia. Olin kuvitellut ehtiväni ainakin perjantaina töiden jälkeen messuilemaan, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Harmitti, ja paljon, varsinkin kun olin saanut bloggaajapassin, jolla olisin päässyt sisään joka päivä! 

Pääsin onneksi paikalle viikon ainoana vapaapäivänä sunnuntaina. Ihmisiä oli paikalla paljon, tosin tuntui siltä, ettei sunnuntai luultavasti ollut vilkkain päivä. Kirjamessut teki kuitenkin kävijäennätyksensä tänä vuonna, eikä tungos ollut niin ahdistava kuin se joskus aiempina vuosina on ollut. 


Alue oli järjestetty uusiksi niin, että Esplanadi-lava muodosti keskusaukion, jonka kautta pääsi alueen läpi myös poikittain. Tämä tuntui sekoittavan monen suuntavaiston, myös minun, mutta toisaalta Esplanadilta oli helppo suunnistaa kohti muita lavoja. Muutenkin pidin keskustorimaisesta toteutuksesta lavan kohdalla. Myös Senaatintori oli uudistunut parempaan suuntaan ja Töölö-lavalle oli saatu kunnolliset istuimet. Edellisen vuoden kuormalavat oli valitettavasti kierrätetty Kallion eteen, mutta ainakin päälliset oli uudistettu hieman paremmin toimiviksi. 

Tänä vuonna oli helpompi hahmottaa, millaista ohjelmaa mikäkin lava tarjosi. Tämä johtui ainoastaan kokemuksesta ja ohjelman tiukasta tutkimisesta. Olen edelleen ja aina sitä mieltä, että lavojen nimeäminen Helsingin kaupunginosien mukaan ei toimi, sillä ei-helsinkiläiselle nimet eivät yksinkertaisesti kerro mitään. 

Kirjavinkkejä

Esikoiset Senaatintorilla
Ensimmäinen todella kiinnostava esiintymisnumero oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Hieman häiritsi se, että osa ehdokkaista sai vastata vain pariin kysymykseen, kun taas esimerkiksi J.P. Laitista Majander haastatteli todella pitkään. 

Olen lukenut ehdokkaista vain Laura Laakson Mrs. Milkywayn, joka ei aivan auennut minulle. Lukulistalle päätyi paneelin jälkeen Maija Kauhasen Eliitti, joka kertoo koulukiusaamisesta. Kauhanen kertoi kirjoittaneensa tekstiä 14 vuotta. Tänä aikana hän opetteli kirjoittamaan ja keräsi rohkeutta sitä varten. Tänä vuonna koulukiusaaminen on ollut muidenkin kirjojen aiheena, mutta Kauhasen mukaan hänestä oli koko kirjan kirjoittamisen ajan tuntunut siltä, että aihe on ajankohtainen.

Toinen todella kiinnostava kirja ehdokkaiden joukossa on Aino Vähäpesolan autofiktiota ja esseemuotoa yhdistelevä Onnenkissa. Kirja sai Vähäpesolan mukaan alkunsa siitä, että hän kieltäytyi kustantajan toiveesta kirjoittaa tietokirja Edith Södergranista. Sen sijaan hän kirjoitti fiktiivisen teoksen, jossa hän perustelee, miksi Södergran edelleen on ajankohtainen runoilija. 

Muiden lavojen ohjelmasta löytyi lisää lukuvinkkejä. Kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Anni Saastamoisen Sirkka, Riina Mattilan EloonjäämisoppiAnnastiina Stormin Kerro, kerro sekä Raisa Omaheimon Sydän
(Mielenkiintoista muuten, että kolme näistä kirjoista (Onnenkissa, Sirkka, Eloonjäämisoppi) on melko pienen kustantamon Kosmoksen kirjoja.)

Kuinka kirjoittaa normeja rikkovaa nuorten kirjallisuutta?
Janina Orlov haastattelemassa Julia Wickholmia, Henna Johansdotteria ja Monica Vikström-Jokelaa.
Kallio-lavan eteen päädyin useammankin kerran, kuten aiempinakin vuosina. Päivän kiinnostavin keskustelu käytiin ruotsiksi nuorten kirjallisuudesta ja sen monimuotoisuudesta.

Kaikki kirjailijat olivat sitä mieltä, että tytöt pääsevät nykyisin myös sankareiksi kirjoissa ja että tyttöjä voidaan kuvata monilla eri tavoilla. Vanha käsitys siitä, että miehen tai pojan näkökulma edustaa kaikkien maailmaa, kun taas naisen tai tytön näkökulma tekee kirjasta tyttöjen/naisten kirjallisuutta, on kaikkien mielestä murtumassa.

Myös hahmojen monimuotoisuus on nuorten kirjoissa tärkeää. Wickholm sanoi, että lukijoilta tulee varmasti kritiikkiä siitä, jos kaikki hahmot ovat valkoisia heteroita.  Vikström-Jokelasta fantasian puolella asiat ovat hyvin ja on oikeastaan normi, että hahmot ovat monimuotoisia. Hänestä hahmojen kehittely lähtee kuitenkin hahmojen kuuntelusta eikä siitä, että päättää kirjoittaa jonkinlaisen hahmon. Hän kehotti miettimään myös sitä, millaisia fyysisiä attribuutteja liittää henkilön ominaisuuksiin. Esimerkiksi päähenkilöt on totuttu näkemään laihoina, ja Harry Potterissa lihavuus ja ilkeys yhdistyvät silmiinpistävällä tavalla. 

Jokainen oli joutunut miettimään, miten kirjoittaa monimuotoisia hahmoja ja miten kuvata henkilöitä, joiden kokemuksia itsellä ei ole. Kirjailijat kertoivat tekevänsä tutkimustyötä ja käyttävänsä esilukijoita. Johansdotter kertoi, että hän mieluummin ottaa kritiikkiä vastaan siitä, että on kuvannut huonosti jonkin vähemmistön edustajaa kuin ettei hän ole edes yrittänyt luoda monimuotoisia hahmoja. Vikström-Jokela puolestaan totesi hyvin, että paljosta ei kirjoitettaisi, jos kirjoittamisen taustalle aina vaadittaisiin henkilökohtaisia kokemuksia. 

Puhetta äitiydestä
Koko Hubara haastattelee Helmi Kekkosta Esplanadilla
Luin Helmi Kekkosen kirjan Olipa kerran äiti keväällä ja se teki minuun vaikutuksen. Monesti äitiyden kokemuksia lähestytään jonkin ongelman kautta, esimerkiksi lapsettomuuden tai sairaan lapsen. Kekkonen yrittää kirjassaan kuvata tavallisempaa tarinaa raskaudesta ja äitiydestä. Tällaisia kirjoja ei oikeastaan suomeksi juuri ole. Kekkonen ja Hubara pohtivatkin, miksi äitikirjallisuutta on niin vähän ja miksi äitiydestä puhuminen on niin vaikeaa. Kekkosen mukaan selitys voi löytyä siitä, että äitiys on monikerroksinen kasa tunteita, joita on vaikea lokeroida selkeästi. 

Koska kirja perustuu Kekkosen omiin kokemuksiin, hän joutui miettimään rajoja sille, mitä haluaa kaikkien luettavaksi. Aluksi raja oli niin tiukka, ettei Kekkonen paljastanut juuri mitään henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Sitten hän ymmärsi, ettei sellainen kiinnosta ketään. Miehen näkemykset ja parisuhteeseen liittyvät asiat hän jätti kuitenkin tekstin ulkopuolelle, samoin jotkut lapsiin liittyvät asiat. Hänestä kirjailijalla ei ole oikeutta kertoa mitä tahansa kenestä tahansa. 

Kekkonen kertoo kirjassa myös keskenmenostaan, joka on edelleen tabu. Tästä kohdasta hän on saanut paljon palautetta. Hubaraa kiinnosti myös se, miten Kekkonen kuvaa kirjailijuuden ja äitiyden yhdistämistä, sillä kirjalliset esikuvat ovat aika hurjia (esimerkiksi Sylvia Plath). Kuitenkin molemmilla äitiyden ja kirjailijuuden yhdistäminen on aika arkista, lasten viemistä päiväkotiin ja sen jälkeen kirjoittamista. Kekkonen otti esille sen, miten kirjailijuus ei päättynyt äitiyslomalla. Väsyneenäkin hänen oli pakko kirjoittaa kokemukset muistiin, ettei unohtaisi. 

Äitiyttä käsiteltiin myös Olga K:n luotsaamassa keskustelussa, johon osallistuivat Anni Erkko, Taina Laane ja Julia Isoniemi. Haastateltavat käsittelevät kirjassaan äitiyden asettamia paineita ja työn ja äitiyden yhdistämistä. 

Laaneesta sosiaalinen media lisää äitiyden paineita. Erkosta kolmekymppisten sukupolvi on ylipäätään hyvä kasaamaan itselleen paineita kaikesta ja naisten perusongelma on se, että kaikesta pitää selviytyä täydellisesti ja yksin. Erkko korosti, että jokaisen on itse määritettävä hyvä äitiys eikä kuunneltava ulkopuolisia paineita. Laane puhuisikin mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä kuin hyvästä äitiydestä. Isoniemi otti esille omien rajojen asettamisen sekä kotona että työpaikalla.

Mielenkiintoista oli myös keskustelu siitä, miten käyttämämme termit vaikuttavat ajatteluumme. Isoniemi haluaisi poistaa sanan ruuhkavuodet, koska se on niin negatiivinen. Monille ruuhkavuodet kuitenkin tarkoittavat tilannetta, jossa elämään on saanut niitä asioita, joita siihen itse on halunnut. Ruuhkavuosien tilalle ehdotettiin esimerkiksi tehovuosia, huippuvuosia ja voimavuosia. 

Taina Laane, Julia Isoniemi, Anni Erkko ja haastattelemassa Olga K.

Ensi vuotta odotellessa...
Tämän lisäksi kiertelin tietenkin messualueella kustantamojen kirjapöytiä, mutta vältyin tänä vuonna houkutuksilta. Tarkoitus on raivata lisää tilaa kotiin, joten paperikirjojen ostaminen on nyt hetken aikaa kielletty. (Onneksi e-kirjat eivät vie fyysistä tilaa, joten saan kuitenkin tehtyä kirjaostoksia!)

Kävin mm. moikkaamassa 30 jälkeen 30 -romaaniani BoD:n pisteellä. Iloinen yllätys oli löytää somesta myös kuva toisen messuilijan kirjaostoksista ja nähdä 30 jälkeen 30 mukana ostetuissa!

Vaikka messuilla oli mukavaa näin yhtenäkin päivänä, jäi pieni pettymys kuitenkin kaivelemaan. Perjantain BoD:n järjestämä omakustannekirjailijoiden tapaaminen jäi väliin ja lauantaina olisin kovin mielelläni halunnut olla kuuntelemassa indiekirjailijoiden Inna Airolan, Skessa Kaukamaan, Raita Jauhiaisen ja E.E. Leivon esiintymisiä BoD:n pisteellä. Harmitti sekin, että lauantain ohjelma oli muutenkin kirjoittajan kannalta mielenkiintoisin, enkä päässyt paikalle ollenkaan. 

Hieman lohtua ovat tuoneet muiden blogien messuraportit.
Sekä tietysti tieto siitä, että Kirjamessut ovat taas ensi vuonna!  

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kohti kirjamessuja

Kirjavuoteni kohokohta eli Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Olen paikalla perjantai-iltana ja sunnuntaina, ja kokosin yhteen tärpit naisista, nuorista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille. Messujen lisäksi minut voi tavata jo keskiviikon omakustanneillassa. 

Tänä vuonna otan messuille varaslähdön Tapiolan kirjaston ja BoD:n järjestämässä omakustanneillassa. Olen haastateltavana 30 ennen 30 - ja 30 jälkeen 30 -romaaneistani ja kertomassa kokemuksia omakustanteista. Kysymyksiä saa tulla esittämään! Otan mukaani muutaman kappaleen kirjoja, joten paikan päällä on myös tilaisuus ostaa oma kappale alehintaan nimikirjoituksella. :)

Tänä vuonna messut sattuvat kannaltani huonolle viikolle, sillä olen töissä kuutena päivänä! Torstain ja lauantain voin siis unohtaa suoraan, mutta perjantai-iltana ja sunnuntaina toivon pääseväni paikalle. Tässä heti vinkki kaikille indiekirjoittajille: BoD:n järjestämä kirjailijoiden verkostoitumisilta perjantai-iltana klo 18. 

Perjantai
Perjantai-illan ohjelmasta poimin erityisesti naisiin liittyvää ohjelmaa. (Ohittelijaprojekti kummittelee edelleen mielessä.)

16.00 Töölö Naiset esiin - kirjallisuudessa ja historiassa 
Uusia tulkintoja Kalevalan naisista (Tiina Piilola) ja näkymiä eri aikakausien kirjallisuuden naiskuvaan (Anne Helttunen, Tuula Uusi-Hallila).

16.30 Töölö Taiteen musta kirja
Keskustelua siitä, mikä on sallittua taiteen nimissä. (Arla Kanerva)

17.00 Hakaniemi Mm. Laura Lindstedt ja Olli Jalonen keskustelevat Finlandia-voittajiin liittyvistä ennakkoluuloista.

17.30 Hakaniemi Minja Koskela on haastateltavana feminismistä.

18.00 Hakaniemi Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus (Salla Simukka, Siri Kolu, Eino Nurmisto)
(Huom, päällekkäin BoD:n kirjailijatapaamisen kanssa!)

18.30 Hakaniemi Naisia vai noitia? - naisvainot ennen ja nyt (Milja Kaunisto, Anna Baijars)

19.00 Hakaniemi Peilissä näen naisen.
Zoe Foster kertoo naisesta, joka syntyi miehen ruumiiseen. 

Sunnuntai
Sunnuntain kantavaksi teemaksi valitsin nuoret ja nuorten kirjallisuuden. Ohjelmaa löytyy paljon myös tuleville ja nykyisille vanhemmille.

10.30 Esplanadi Lapset, nuoret ja älylaitteet (Silja Kosola, Päivi Ruokoniemi, Mona Moisala)
10.30 Kallio Antti Rönkä haastateltavana kirjastaan Jalat ilmassa, joka kertoo koulukiusaamisesta

11.00 Kallio Sociala medier som kreativt forum

12.00 Senaatintori Klassikko: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapaneeli
12.00 Fiskehamnen Barnböcker om död och sorg (Annika Sandelin, Jenny Lucander, Jens Mattsson, Henrika Andersson)

12.30 Lonna Riina Mattila ja Jenny Rostain kertovat väkivallan aiheuttaman trauman kanssa elämisestä.
(Toinen mahdollisuus kuulla Riina Mattilaa heti klo 13, Kallio)

13.00 Helmi Kekkonen ja Olipa kerran äiti (Luin kirjan keväällä ja se teki vaikutuksen!)

13.30 Kallio Att skriva normbrytande ungdomsböcker (Julia Wickholm, Henna Johansdotter, Monica Vikström-Jokela)

14.00 Esplanadi Vauvattomuusbuumista aikuisten perheeksi (Heini Maksimainen, Anna-Sofia Nieminen)

15.00 Esplanadi Näin kasvatat lapsestasi mukavan aikuisen (Kaija Puura)

15.30 Esplanadi Hyvä äitiys ja menestyvä ura - mahdollinen yhtälö (Anni Erkko, Taina Laane, Julia Isoniemi)

16.00 Esplanadi Mitä ihmettä? - Opi ymmärtämään lapsesi mieltä (Jaana Rantala, Leea Mattila)

17.00 Hakaniemi Äiti meidän - kuinka selvitä turvattomasta lapsuudesta. (Pauliina Aminoff)

17.30 Esplanadi Keskustelua lapsen oikeudesta päättää omasta kehostaan. (Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg, Osmo Penna)

* * *
Minun kanssani saa myös tulla juttelemaan, jos törmätään messukäytävillä! Otan mukaan myös muutaman 30 jälkeen 30 -teoksen, joten kirjaa voi ostaa minulta alehintaan nimikirjoituksella. 

Joka tapauksessa: