perjantai 26. elokuuta 2016

Saako viihde viihdyttää?

Sain taas hylkäyskirjeen. Se oli jo toinen, jossa ilmoitettiin, ettei käsikirjoitukseeni aiota edes tutustua, koska ohjelma on täynnä pitkäksi aikaa. Kyseessä on molemmilla kerroilla ollut pieni kustantamo, joten ymmärrän, että heidän resurssinsa ovat rajalliset (vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ääneen, että olen tehnyt tätä satoja tunteja, voisitte te kai kaksi minuuttia tälle uhrata). Toisessa myös mainittiin, ettei chick lit genrenä miellytä, ja sekin on ihan ok, koska kustantamot tietenkin saavat itse päättää, mihin keskittyvät.

Mutta. Jotenkin jäi taas mietityttämään, miksi juuri chick lit on se genre, joka usein jätetään julkaisematta. Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin (täällä ja täällä muun muassa), mutta en nyt jotenkin pääse tästä yli. Ymmärrän toki sen, että jos Suomen kokoisessa maassa pääasiallisena kohderyhmänä ovat hömppää lukevat nuoret naiset, on se markkinoinnin ja kaupallisen menestyksen kannalta ongelmallista. Toisaalta taas sitten kustantamojen perustelut, että heillä on ollut vaikeuksia saada kotimainen chick lit menestymään, ovat kyllä hieman huvittavia, koska ei Suomessa olla julkaistu kovinkaan paljon (ainakaan minun tietojeni mukaan) kovin aitoa kovin laadukasta chick litiä, Kira Poutasta nyt lukuun ottamatta. Paljon on kyllä kirjoja, joissa päähenkilönä on nuori nainen, joka  haahuilee ympäriinsä ja lopussa rakastuu, mutta ei se vielä tee kirjasta chick litiä. Minusta chick litiin kuuluu olennaisesti kerronnan kepeys, ihana yliampuvuus, mutta toisaalta myös lämpö ja inhimillisyys (paremman sanan puutteessa). Monen suomalaisen "chick lit"-kirjan sankarittaret ovat ihan vain tylsiä, kerronta laimeaa ja tarina mitäänsanomaton.

En nyt sano, että oma käsikirjoitukseni olisi mitenkään parempi tai väärinymmärretty tai edes välttämättä muuten kustannuskynnyksen ylittävä, mutta hieman kyllä jään miettimään, saako Suomessa viihde edes viihdyttää. Joku kirjoittamisen opettajista sanoi suunnilleen näin, että suomalaisen kirjallisuuden voisi tiivistää siihen, että sataa räntää ja masentaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa hyvä kirjallisuus ei saa olla kevyttä, tai se on jotenkin epäilyttävää tai huonoa. Ihan kuin synkkämielisyys olisi merkki taiteellisuudesta tai jostain syvästä ymmärryksestä...

Itse en halua koko aikaa lukea siitä, miten elämä on synkkää. Joskus arkeen kaipaa jotain kevyttä, viihdyttävää, hyvää mieltä tuovaa. Enkä minä jaksaisi lukea chick litiäkään joka päivä, mutta ennen kaikkea minusta kyseessä ei tarvitse olla valinta, joko tai. Hömppää lukeva voi lukea myös klassikoita, marrasräntäromaaneja, yhteiskuntakriittistä, yleissivistävää... 

Eihän minulla tietysti ole kustantamoiden myyntilukuja, enkä tiedä, paljonko esimerkiksi Kinsellan kirjat myyvät. Jos nekään eivät myy, niin sitten chick lit ei vain yksinkertaisesti myy Suomessa tarpeeksi. Mutta jos Kinsellan kirjat menestyvät edes jollain tavalla, en näe yhtään syytä sille, miksi suomalainenkaan chick lit ei voisi menestyä - jos se vain on laadukasta, hyvin kirjoitettua, oikeasti viihdyttävää chick litiä.

tiistai 23. elokuuta 2016

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:



sunnuntai 21. elokuuta 2016

Ja minä jatkoin...




Viimeisen viikon aikana on taas vaihteeksi mennyt usko omiin kykyihini täysin ja totaalisesti. Olen surkea tarinan kertoja. Olen täysin lahjaton kirjoittaja. Mutta ainakin yritän, enkä vain kyynisesti arvostele kaikkea ja väitä, ettei mikään koskaan muutu ja että kaikki on jo tehty ja keksitty vähintäänkin 20 vuotta sitten. Kyllä, kun yritän, niin epäonnistun. Usein. Itse asiassa useimmiten. Mutta aina joskus, harvoin, menen askeleen eteenpäin. Ja ei, en keksi mitään uutta enkä hienoa enkä varmasti tee mitään, mitä joku ei olisi jo tehnyt ennen minua ja paljon paremminkin, mutta nekin tyypit jotka tekivät ne jutut paremmin olivat joskus tässä tilanteessa ja ajattelivat, että "mitä hyötyä tästä on, kun joku muu on jo päässyt paljon pidemmälle", eivätkä ne tyypit silloin istahtaneet takamuksilleen ja jääneet odottamaan kuolemaa, vaan ne jatkoivat. Joten. Minä. Jatkan. Yrittämistä.


lauantai 20. elokuuta 2016

Ei taiteilija tieltä eksy

Poikaystäväni mielestä keskityn liikaa epäolennaisiin asioihin, kuten kirjan kansien suunnitteluun ja taiteilijanimien keksimiseen. Pitäisi keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen.

Keskittyisin kyllä, jos osaisin. Kirjoittaisin kyllä, jos minulla olisi sanottavaa. Toisin sanoen menossa on vaihe, kun tuntuu, ettei tästä mitään tule. En päässyt jatkoon Novan kirjoituskilpailussa, runouskurssin tehtävät eivät etene ja oma teksti tuntuu amatöörimäisen surkealta. Käytän siis tätä luovuuttani siihen, että suunnittelen uutta visuaalista ilmettä sivuilleni.

Siihenkin liittyen on viime aikoina pyörinyt mielessä kysymyksiä taiteilijanimestä. (Tai kirjoittajanimestä, tai nimimerkistä, tai jostain muusta. Taiteilija etuliitteenä on aika liioiteltua tässä vaiheessa.) En halua käyttää blogissa tai tulevissa julkaisuissa omaa nimeäni monestakaan syystä. En ole innostunut esiintymään omalla nimelläni minkäänlaisessa julkisuudessa (internet ja blogi mukaan lukien), haluan erottaa kirjoittajaminän muusta sosiaalisen median elämästä ja teen työtä, jonka haluan pitää selkeästi erillään kirjoittamistouhuista. Oma nimeni ei myöskään ole kovin mediaseksikäs, joten ajatus kirjoittajanimestä houkuttaa siksikin. 

Mutta. Miten keksiä houkutteleva, mutta uskottava nimi? Jos keksin itselleen nimen, on vain mielikuvitus rajana, joten en todellakaan halua käyttää mitään täysin tavallista. Toisaalta taas liian keksitty nimi kuulostaa vain teennäiseltä. En halua myöskään käyttää jonkun toisen ihmisen nimeä, enkä mitään ulkomaalaista. Mielellään nimen tulisi olla vielä jotenkin itselleni merkityksellinen ja plussaa olisi sekin, että se jollain tavalla liittyisi omaan nimeeni.

Entä pitäisikö eri genreille olla eri nimi? Pauliina Vanhatalo
esimerkiksi kirjoittaa chick litiä eri nimellä, ja kai näinä aikoina täytyisi kirjoittajanimikin brändätä tehokkaasti. Sen kannalta on ongelmallista, että sama kirjoittaja tekee hyvinkin erilaisia teoksia. Toisaalta taas on mielestäni hieman kyseenalaista vaihtaa nimeä, kun vaihtaa genreä, aivan kuin ei omalla nimellään haluaisi sotkeutua "huonompiin" genreihin. Tulee vaikutelma, ettei edes kirjoittaja itse arvosta omaa genreään, tai on tehnyt teoksensa jotenkin puolihuolimattomasti.

Näitä pohtiessa saakin tämän lauantain hyvin kulumaan. Kirjoitan sitten taas, kun olen  hetken aikaa leikkinyt canvalla ja saanut inspiraatiota uudesta visuaalisesta ilmeestä. Voi olla, että blogin nimikin täytyy ensin muuttaa...

P.S. Radio Novan uutisen mukaan ei tarvitse olla kovin huolissaan, vaikkei ole kovin lahjakas, sillä taiteen tekeminen rentouttaa meitä hieman lahjattomampiakin.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Synnyntuskia

Joka ilta töiden jälkeen olen istunut työhuoneessa ja hakannut sitkeästi päätäni näppäimistöön. Vielä pari tuntia sitten olin varma, etten ikinä, koskaan, milloinkaan tule suorittamaan runouskurssia, koska en saa aikaiseksi edes 1-3 runoa. 

Nyt olen kuitenkin synnyttänyt tähän maailmaan kolme runoa. Ne voivat olla käsipuolia ja luultavasti niiltä puuttuu muutama ratkaiseva ruumiinosa, mutta omia ne ovat. Rakastan niitä ylpeästi, ja kasvatan hellästi kunnes laitan maailmalle.

Miten voikin olla niin helppoa kirjoittaa muutaman sivun novelli, ja miten voikin olla niin vaikeaa kirjoittaa muutaman rivin runo? Proosassa tekstiä syntyy nopeasti suuriakin määriä, mutta runossa ihan jokaikisellä sanalla on merkitystä, kielen on oltava tuoretta, kaiken on oltava uutta. On pelattava metaforilla, kuvilla, eufemismeilla, allegorioilla, symboleilla, liioittelulla, personifikaatiolla, typografialla, alluusioilla...! Vaikka nämä illat ovatkin olleet tuskaisia, on tämä luultavasti tehnyt minulle hyvää. Sain ainakin taas tunnontuskia siitä, että käytän kirjoittamisessani liikaa näköaistihavaintoja.

Jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta, suosittelen aloittamaan haiku- tai tankarunoista. Niissä tavumäärä aiheuttaa runoon rytmiikan, joka saa tekstin tuntumaan runolta, vaikkei se muuten olisikaan kirjallisesti kovin ansiokas. Tankarunossa rytmitys on 5-7-5-7-7 tavua. Tämän lisäksi jokaisen rivin pitäisi luoda oma kuvansa, ja jollain tavalla kaiken pitäisi tietysti liittyä yhteen. (Lisää voi lukea esim. Wikipediasta.)

Lopetan näihin kuviin, näihin tunnelmiin (sic!). 


P.S. Esilukijalle tuli tästä runosta sama mielikuva kuin itselläni oli kirjoittaessa. Onkohan se hyvä (olen onnistunut välittämään mielikuvani) vai huono (olen kirjoittanut liian selvästi)? 


maanantai 15. elokuuta 2016

Kirjoita runo!

Ensimmäinen tehtävä runouskurssilla on kirjoittaa runo. Tehtävänanto on kohtalaisen kuumottava, koska runous ei varsinaisesti ole minun lajini. En lue runoutta juuri ollenkaan ja olen kirjoittanut vapaaehtoisesti runoja viimeksi teini-iän sydänsuruissani. Runoudessa on kyllä jotain kiehtovaa ja kaunista, mutta... en minä sitä oikein ymmärrä.


Onneksi minulla on apunani Parkon Kirjoita runo (Avain). 
Voin suositella teosta kaikille runojen kirjoittamista aloitteleville, sillä Parkko käy kirjassa ymmärrettävästi ja selkeästi läpi runouden ominaispiirteitä ja runouden käyttämiä keinoja. Konkreettisten esimerkkien kautta on paljon helpompi lähteä kirjoittamaan ja rakentamaan omaa runoa. Kirja opettaa näkemään runouden kielen tuoreuttajana, uudistajana ja leikittelyn pelikenttänä. Luulen, että jatkossa myös osaan lukea runoja eri silmällä.

Loppuosassa Parkko puhuu viimeistelystä, kokoelman teosta, runojen julkaisusta ja runomaailmasta, joten luultavasti teoksesta on hyötyä myös sellaiselle, joka on kirjoittanut runoja enemmänkin.

Nyt minun ei siis tarvitsekaan enää tehdä muuta kuin kirjoittaa ne 1-3 runoa. 
... ja siksi olenkin täällä, kirjoittamassa siitä kuinka pitäisi kirjoittaa...

lauantai 13. elokuuta 2016

Kirjoittamista voi opiskella eli kuinka minusta taas tuli opiskelija



Kesä oli, kesä meni. Täyttyivätkö tavoitteet? Eivät. Kirjoitin kyllä, mutta paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Olin yksinkertaisesti enemmän loman tarpeessa kuin vielä keväällä ymmärsin. Niinpä lepäsin, lomailin, laiskottelin... ja otin miljoona kuvaa kukista ja auringonlaskuista. 

On ihanan vapauttavaa tallentaa jotain kaunista välittämättä tippaakaan siitä, kuinka kliseistä se on. Kuvaaminen on minun taideterapiaani.

Toinen syy siihen, miksi kirjoittaminen ei nyt edisty, on se, että olen tällä hetkellä jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Kaksi isoa projektia on valmistunut (tai ainakin tunnen, että olen antanut niille kaiken, mitä minulla on niille annettavaa), ja kaksi isoa projektia on vielä hyvin varhaisessa vaiheessa. Alkoi tuntua siltä, että kaipaisin hieman lisäpotkua tekemiseen. Löysin itseni taas tutkimasta kirjoittamisen aineopintoja Jyväskylän avoimen yliopiston sivuilta.

Monta päivää sormeni pyöri ilmoittautumisnapin päällä, pyöri ja pyöri... ja lopulta sormeni sitten lipsahti, ja ilmoittauduin. Mietin kyllä, miten hullu olen, että maksan siitä, että saan opiskella vapaa-ajallani jotain työllistymisen kannalta epäolennaista, ja vielä yhtä paljon kuin olen opiskellut esimerkiksi ammatillisen pätevyyden antaneita opintoja...!

Päätöksen teki lopulta helpoksi se, että aineopintoihin kuuluu mahdollisuus myös syventyä pidempään tekstikokonaisuuteen, jopa romaanin mittaiseen käsikirjoitukseen. Mahdollisuus palautteeseen niin suuresta kokonaisuudesta on niin mahtava, että olen valmis suorittamaan jopa runouskurssin. Osa kurssikirjoista saapui jo, joten työpöydälläni on varsin pelottavan näköinen kasa odottelemassa tällä hetkellä.


Pidän runouskurssia myös positiivisena haasteena. Olen koko ajan edistynyt suuremmasta kohti pienempää, opetellut pilkkomaan tarinani palasiin ja lukuihin, tiivistämään ja ottamaan mukaan vain olennaiset elementit, ja seuraava askel on alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota tekstiin lauseen ja sanojen tasolla. Parkko sanoo Kirjoita runo -teoksessaan jopa näin, että runoudessa tärkeämpää on se, miten sanotaan, kuin se, mitä sanotaan, mikä on täsmälleen päinvastaista kuin oma ajatteluni.

Uskon siis kovasti siihen, että kirjoittamista voi opiskella, ainakin jos jostain onnistuu löytämään siihen tunteja vuorokaudestaan. Helppoa se ei tule olemaan. Onneksi uskon, ettei asioiden kuulu olla helppoja, vaan tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen aineopintoihin voi tutustua lisää täällä.