keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kirjamessulauantai: itsesensuuria, feminististä fantasiaa ja monimuotoisia hahmoja

Helsingin Kirjamessujen lauantain aiheina olivat mm. kirjailijoiden suhde omiin, jo julkaistuihin teoksiin, mitä kirjailija sensuroi, kuinka kirjoittaa monimuotoisia hahmoja sekä Turtschaninoffin feministinen fantasia.



Aamulla huokaisin, kun tajusin seuraavani jälleen ohjelmaa lähes koko päivän Töölö-lavalla. Ohjelman suunnittelu on toki onnistunut siinä vaiheessa, kun minua kiinnostavat teemat on saatu samalle lavalle. 
Mutta ne lavat istuimina! Maalaistyttö ei vain voi ymmärtää niiden hienoutta sisustuksessa ylipäätään, ja  istuimina ne eivät yksinkertaisesti toimineet. Lavat olivat sekä epämukavat että epäkäytännölliset, sillä osa yleisöstä joutui istumaan selkä esiintyjiin päin. 

Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Suhteesta julkaistuihin teoksiin keskustelivat kirjailijat Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste. 
(Keskustelun voi katsoa myös Yle Areenasta.)

Totta se on - myös ammattikirjailijat haluaisivat joskus muuttaa jo julkaistuja teoksiaan. Kontio kertoi, että haluaisi kirjoittaa kokonaan uusiksi useita kohtia teoksistaan ja karsia niistä esimerkiksi omaa tunteellisuuttaan.

Itkonen puolestaan ei haluaisi kirjoittaa mitään uusiksi. Hän ei usko teostensa välttämättä olevan täydellisiä, mutta hän haluaa mennä eteenpäin kohti uutta. Itkonen on suorastaan vältellyt vanhoja tekstejään ja lukenut niistä uudestaan ainoastaan Anna minun rakastaa enemmän. Lopulta Itkonenkin kuitenkin tunnusti, että haluaisi poistaa Ajo-romaanista toisen tarinoista. (Sama ajatus nousi muuten itselleni Ajoa lukiessa, toinen tarina oli mielestäni turha!)

Haahti puolestaan on oikeasti kirjoittanut uusiksi esikoisromaaninsa ja julkaissut sen lyhyeksi aikaa nettisivuillaan. Hänestä kirja oli edelleen ajankohtainen 20 vuotta julkaisunsa jälkeen, mutta hän ei vain osannut kirjoittaa sitä riittävän hyvin ja tiiviisti esikoiskirjailijana.  

Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste
Haahti ei ole ainoa suomalaiskirjailija, joka on kirjoittanut teoksiaan uusiksi. Uudelleen kirjoittamisesta löytyy kuitenkin keskustelijoiden mukaan useita varoittavia esimerkkejä kirjallisuushistoriasta. Itkonen ei muuttaisi teoksiaan siksi, että jokainen teos on sen aikaisen kirjailijan sen aikaisilla kyvyillä tekemä, ikään kuin kuva kirjailijasta ajassa. Keskustelijat pohtivat myös, että liika editointi voi viedä tekstistä pois sen roson, joka tekee siitä kiinnostavan. 

Kuinka sitten tietää, että teksti on valmis? Haahti muistutti, ettei täydellisyyttä voi tavoittaa, vaan jossain vaiheessa tekstistä on vain päästettävä irti. Itkosen kohdalla tämä hetki on se, kun hän ei enää jaksa työstää tekstiä. Kaikkien mukaan omalle tekstilleen kuitenkin sokeutuu, joten siitä on hyvä pitää taukoja ennen julkaisua. Kontiosta omaa tekstiä on myöhemminkin mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, koska tekstistä tulee läpi omia vanhoja ajatuksia ja tunnetiloja.

Tietynlaista uudelleenkirjoittamista on myös se, että sama kirjailija toistaa samaa teemaa kirjoissaan. Itkosesta olisi surullista ajatella, että hänen esikoisromaaninsa oli hänen paras teoksensa, vaan hän haluaa uskoa kehittyvänsä koko ajan.

Aihe oli minulle erittäin ajankohtainen, koska 30 ennen 30:n julkaisusta tulee juuri kaksi vuotta. Palaan omiin ajatuksiini tarkemmin ensi viikolla, mutta hämmästyttävää oli huomata,  kuinka paljon samoja ajatuksia myös ammattikirjailijoilla on.

Maria Turtschaninoff Hietalan & Henriksonin haastateltavana

Maria Turtschaninoff keskusteli kirjoistaan YLE:n Hietalan ja Henriksonin kanssa.

Turtschaninoffin palkitut nuorten kirjat luetaan usein feministisinä. Hän ei kirjoittaessaan ole kuitenkaan ajatellut tarkoituksellisesti kirjoittaa feministisesti, mutta ei toisaalta voi kirjoittaa muuten kuin itsensä kautta. Turtschaninoff ei kuitenkaan pidä nimilapuista, eikä haluaisi lukijanakaan kirjojen kansitekstien määräävän liikaa sitä, miten kirja pitää lukea.

Turtschaninoff on ollut pienestä asti feministi, mutta hänestä kirjailijan velvollisuus ei ole ottaa kantaa, vaan kirjoittaa hyvin. Hän valitsee teoksiinsa itselleen tärkeitä aiheita, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat. Kuitenkin kirjailija voi kirjoissaan nostaa esiin ongelmia ja herättää kysymyksiä.

Nuorten kirjailijoilta kysytään monesti, mitä saa ja mitä pitää kirjoittaa. Turtschaninoffin kirjoissa käsitellään myös väkivaltaa ja ikäviä asioita, mutta hän ei kuvaa tapahtumia tarkasti. Aikuinen lukija pystyy ehkä täydentämään kuvauksen mielessään tarkemmin, joten aikuiselle kohtaukset voivat olla hurjempia.

Ylipäätään Turtschaninoff haluaa kuvata teoksissaan sekä utopioita että dystopioita, elämän kaikki puolia. Maailmojen rakentamisessa hän kertoi hyödyntävänsä oikeasti olemassa olevia ympäristöjä, mutta sekoittavansa ja lisäävänsä omiaan, kunnes tulos on hänen oma keitoksensa. Kiinnostavaa oli, että vasta kun kirjoja alettiin kääntää muille kielille, hän uskalsi ottaa vaikutteita myös läheltä, Suomen maisemista. Turtschaninoff kertoi huomanneensa, että maailman rakentaminen on olennaista fantasiakirjailijalle, koska maailma myös määrittää, mitä ihmiset tekevät ja voivat tehdä siellä.

Kun Turtschaninoffilta kysyttiin menestyksen merkityksestä, hän ei ensin osannut vastata. Kyseessä on kuitenkin lopulta aina hän ja teksti, eikä välissä voi olla muita. Menestys tarkoittaa kuitenkin sitä, että hänen on tiedettävä hyvissä ajoin, mitä kirjoittaa milloinkin. Kuitenkin hän kokee menestyksen tehneen hänet kaiken kaikkiaan vapaammaksi kirjoittajana.

Mitä kirjailija sensuroi? Onko aiheita, joista ei voi kirjoittaa? Aiheesta keskustelivat kirjailijat Pirjo Hassinen ja Jukka Behm. 
(Keskustelun voi katsoa Yle Areenasta.)

Hassinen koki, ettei ole aihetta, josta ei voisi kirjoittaa, mutta on aiheita, joista hän itse ei kirjoittaisi. Hän ei kirjoittaisi esimerkiksi lähipiiristään. Behm puolestaan kertoi härskisti käyttävänsä lähipiiriään ja heidän tarinoitaan. Tästä hän on joskus saanut palautettakin. Hassiselle todellisuus ei kelpaa sellaisenaan. Sekä hän että Heiskanen olivat samaa mieltä siitä, että todellisia hahmoja ja tapahtumia täytyy käsitellä, ennen kuin ne toimivat tekstissä.

Hassisella on joitain aiheita, joista hän ei kirjoittaisi, koska hänellä olisi annettavana vain nyrkkiä. Nämä aiheet tekevät hänet niin vihaiseksi, ettei hän voisi tehdä niistä taiteellisesti merkittäviä teoksia. Behmistä kosto ja viha voivat kyllä toimia teoksen lähtökohtana, mutta kirjoittajan on siinä tapauksessa annettava aikaa tekstille.  Behm mietti, että jos jokin aihe arveluttaa, siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Hassisesta kirjoittaja ei voi kuitenkaan olla universaali nero, joka voi tarttua mihin tahansa aiheeseen. 

Tänä päivänä kirjailija voi joskus kokea paineita, että hänen täytyisi olla vain hyvän ja oikean puolella. Hassisesta on tärkeää, että kirjallisuus on autonomista. Sen täytyy tutkia ihmismieltä eikä jotain voi rajata pois "pahana". 

Entä kenen tarinan saa kertoa? Behm on kirjoittanut teini-ikäisen tytön seksuaalisuudesta ja on sitä mieltä, että keski-ikäinen mieskin voi niin tehdä. Hän korosti kuitenkin, että kirjailija ei voi kirjoittaa toisen näkökulmasta, vaan hänen on mentävä toisen nahkoihin, todella mietittävä, minkälaista elämä toisena olisi.

Jukka Behm ja Pirjo Hassinen, haastattelijana Marjo Heiskanen

Samaa mieltä olivat monimuotoisista hahmoista keskustelleet kirjailijat Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg. Lönnbergistä kuka tahansa voi kirjoittaa kenestä tahansa, mutta ei ottamatta selvää, tutustumatta ja haastattelematta. Luojolasta on tärkeää kunnioittaa hahmoja ja tehdä niistä eläviä. Ei pidä miettisi, miten toimisi, jos olisi x, vaan mitä jos minä olisin x. 

Haavistosta kirjailijalla on aina vastuu, kun hän kuvaa hahmoja, mutta vastuu on vielä suurempi kirjoitettaessa ihmisryhmistä, jotka ovat olleet huonossa asemassa tai joihin liittyy paljon stereotypioita, koska vertailukohtia on vähän. Väärää tietoa ei kenenkään mielestä pitäisi sortua välittämään. 

Kaikki keskustelun kirjailijat käyttävät kirjoissaan monimuotoisia hahmoja yksinkertaisesti siitä syystä, että maailma on monimuotoinen. Haavistosta monimuotoisia hahmoja voi käyttää kahdella tapaa. Joko niin, että "poikkeavuus" on tarinan aihe, tai sitten hahmo vain on "poikkeava" ja tarinan aihe on jotain muuta. Esimerkiksi hänen Adenossaan päähenkilö on aseksuaali, mutta se ei ole tarinan kannalta kovin olennaista. Luojola ei myöskään halua teksteissään erityisesti mainita esimerkiksi hahmon autismia. Lönnbergistä esimerkiksi kaapista tulo - narratiivi on jo täysin loppuun kulutettu.

Erikoista kyllä, joidenkin mielestä hahmo ei saa liikaa erota normista. Haavistolle oli kommentoitu esikoisromaania, että olisi ollut liikaa, jos päähenkilö olisi ollut pyörätuolissa ja sen lisäksi vielä esimerkiksi lesbo. 

Haavistosta nuorille kirjoitettaessa olisi erityisen tärkeää, että hahmot olisivat monimuotoisia, koska nuoret kokevat helposti olevansa poikkeavia. Jokaiselle pitäisi löytyä kirjallisuudesta samaistumiskohteita. Hänestä esimerkiksi ei-heteroita ja maahanmuuttajataustaisia on jo kirjallisuudessa aika hyvin, mutta esimerkiksi vammaisia ei ole vielä kovinkaan paljon. Luojolasta tässä on nähtävissä sukupolviero. Hänelle ei nuoruudessa ollut kirjallisuudessa paljon samastumiskohtia, mutta nykyisin monimuotoisuus näkyy jo paremmin kirjallisuudessa. 
Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg

* * *
Helsingin Kirjamessut on minulle ollut vuoden kohokohta. Messut eivät pettäneet tänäkään vuonna, vaikka en ollutkaan kaikista uudistuksista samaa mieltä. 
Nyt kärsinkin messumasennuksesta ja marrasflunssasta. 
Onneksi seuraaviin messuihin on jo alle vuosi!

tiistai 30. lokakuuta 2018

Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus

Helsingin Kirjamessujen perjantain aiheita olivat Vanhatalon ja Vilkon rakkaussatujen loput, Mia Kankimäen yönaiset, Saara Turusen kritiikkitapaus sekä Antti Nylénin vetoomus taiteen puolesta.

                      

Tänä vuonna aloitin kirjamessut perjantaina (ensimmäistä kertaa bloggaajapassilla!). Ennakkoon minussa aiheuttivat hämmennystä lavojen uudet nimet, jotka oli haettu Helsingin kaupunginosista. (Enkä ilmeisesti ollut ainoa hämmentynyt, koska messujen sivuille oli lisätty selvennys, että kaikki paikat sijaitsevat nimistään huolimatta Messukeskuksessa.) Logiikka ei auennut maalaiselle millään tavalla, mikä aiheutti välittömästi tunteen, etteivät messut ehkä ole tarkoitettu Helsingin ulkopuolisille asukkaille. Toivoisin kyllä, että jatkossa lavat olisi nimetty kirjallisuudesta haetuilla nimillä! Vaikka messut järjestetään Helsingissä, koen niiden olevan kirjallisuuden kautta ihan koko valtakunnan tapahtuma.

Ohjelma sen sijaan oli jälleen kerran niin monipuolista, että runsaudenpula aiheutti suoranaista ahdistusta. Käytössäni oli jo Turun kirjamessuilla hyväksi havaittu taktiikka, eli en edes yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen vaan keskityin (jollain vaikealla ja epämääräisellä logiikalla valittuihin) kiinnostavimpiin.

Polygamiaa vai monogamiaa? Klikkiotsikon takana Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko keskustelivat rakkaustarinoista sekä rakkaudesta sen jälkeen, kun satu loppuu. 

Perinteisissä rakkaustarinoissa noudatetaan kaavaa, jossa x ja y tapaavat, sitten pari kohtaa vaikeuksia ja lopulta onnellisessa lopussa päätyy yhteen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vanhatalon autofiktioromaani Toinen elämä kertoo keski-ikäisen naisen elämästä sen jälkeen, kun valinnat on tehty. Vilkon kirja Vilpitön sydän kertoo tarinan eronneesta, lapset tehneestä naisesta ja nuoremmasta, lapsettomasta miehestä, jotka päätyvät avoimeen suhteeseen. 

Vilkko kertoo saaneensa paljon vihaista postia sanottuaan haastattelussa, että avoin suhde voi olla jopa romanttisempi. Hän ei kuitenkaan koe olevansa polygamian lähettiläs sen enempää kuin Vanhatalo koki olevansa monogamian lähettiläs. Vanhatalosta romantiikasta luopuminen voi olla myös vapauttavaa. Ajoittain suhde saa olla myös arkea, biojätepusseja ja auton renkaita. 

Tietokoneen ruudun takaa pilkistelee Marjo Vilkko, keskellä Pauliina Vanhatalo
 ja haastattelijana kustannustoimittaja Mirjam Ilvas
Vilkosta nuorten rakkauselämässä moni ei pääse edes tarinan alkuun. Vanhatalosta tarinat taas ovat lyhentyneet. Pitäisikö elämä ylipäätään nähdä tarinana? Vanhatalo kertoi ymmärtävänsä, ettei elämä ole juonellinen, mutta silti helposti näkevänsä elämän tarinana. Monet yksityiskohdat asettuvat tarinan aihioiksi hänen mielessään ja hänestä tuo iloa, kun kuvittelee itsensä oman elämänsä päähenkilönä. Vaarana tässä on tietenkin se, että puskee tarinaa väkisin elämäänsä. 

Keskustelijat pohtivat myös rakkaustarinoita aikuisten satuina. Viihteelliset kasvutarinat voivat onnellisen lopun kautta olla lohdullisia. Voisiko rakkaustarinan loppu olla avoin? Vanhatalosta oli ainakin vapauttavaa huomata tekstiä editoidessa, että tekstissä voi esittää myös kysymyksiä, joihin ei itse osaa vastata. 

Mia Kankimäki jätti työnsä ja lähti maailmalle seuraamaan yönaisia. Syntyi Naiset joita ajattelen öisin. 

Katja Kallio haastattelee Mia Kankimäkeä
Mia Kankimäkeä inspiroivat naiset, jotka ovat eläneet elämäänsä jotenkin toisin. Näitä naisia hän ajatteli öisin ja heistä hän haki turvaa ja inspiraatiota. Hän päätti lähteä seuraamaan naisten jälkiä maailmalle tilanteessa, jossa hän oli miehetön, lapseton ja työstään irtisanoutunut.

Matkoillaan Kankimäki kirjoitti joka ilta kokemuksiaan ylös 2-3 tuntia. Tämän jälkeen hän teki valtavasti tutkimustyötä, ja lopulta hän alkoi miettiä, miten kaikesta saisi rakennettua kokonaisuuden. Hän kertoi tunteneensa välillä epätoivoa ja miettineensä, liittyykö mikään mihinkään. Tarinan rakentaminen ja kirjan valmistuminen kestivät useamman vuoden.

Esikoista tehdessään Kankimäki loi oman erikoisen genrensä, jossa yhdistyvät matkakirja, fakta, fiktio ja autofiktio (ajatuksiani kirjasta täällä). Hän ei halunnut kirjoittaessaan edes miettiä genreä liikaa, mutta kustantamossa valinta oli tehtävä. Hän päätyi tietokirjallisuuteen.

Kiinnostavia yönaisia on vielä paljon jäljellä Kankimäen mielessä. Kallion mukaan Kankimäestä on itsestään tulossa monelle oma yönainen - minullekin.

Vuoden kirjallisuuskohu nousi Saara Turusen Sivuhenkilöstä. Turunen kertoi ajatuksiaan kritiikkitapauksesta. 

Turunen rikkoi kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittamattoman tabun ja nosti esiin kirjailijan ajatuksia kritiikistä. Tämä aiheutti kohun. Turunen kokee, että aika oli kypsä keskustelulle, sillä sosiaalinen mediakin perustuu paljon sille, että otetaan kantaa eri asioihin. Eikö taiteen sitä paitsi nimenomaan pitäisi käsitellä tabuja?

Moni oli kehottanut Turusta iloitsemaan kohusta ja sen aiheuttamasta keskustelusta. Alkuun Turunen ei osannut iloita asiasta, mutta näki nyt, että kirjasta virinnyt keskustelu oli hedelmällinen ja toi esiin hyviä puheenvuoroja. Keskustelussa nousi esiin esimerkiksi Helsingin Sanomien valta teosten nostajana ja tuhoajana, mikä mielestäni on hyvä tiedostaa.

Saara Turunen keskustelemassa kritiikkitapauksesta Vesa Rantaman kanssa
Sivuhenkilöä on kritisoitu yksipuolisesta mieskuvasta. Turunen esitti vastakysymyksen: Miksi hänen pitäisi ottaa tietyntyyppiset miehet huomioon kirjassaan? Kirjoittaminen ei ole demokraattista, vaan oman näkökulman kertomista. Monesti feministisiä näkökulmia esiin tuovilta teoksilta kuitenkin jostain syystä odotetaan kaikkien näkökulmien huomioimista. 

Turunen tutkii sitä paitsi kirjassaan sivullisuutta, ja mieskin voi samastua päähenkilön sivustajakatsojan rooliin. Merkittävää ei myöskään ole se, miten paljon teos on fiktiota, autofiktiota tai faktaa. Kirjaa vain usein markkinoidaan kirjailijan kautta.

Rantamaa mietitytti se, miten eri tavoilla kirjaa on luettu ja miten erilaisia asioita siitä oli nostettu esiin. Hänestä tuntui, että jotkut kriitikot olivat lukeneet aivan eri kirjan. (Omia ajatuksiani kirjasta täällä.) Sekä Rantama että Turunen olivat yhtä mieltä siitä, ettei kriitikon tehtävä ole kertoa, mistä piti ja mistä ei. Kriitikon tehtävä on asettaa teos kirjalliseen jatkumoon ja kontekstiin.

Kustannusalan realiteeteista ja kirjailijan työstä kertoi inhorealitisella otteella Antti Nylén. 

Nylénin esseeproosateos Häviö on puheenvuoro ja vetoomus taiteen puolesta. Kirjan ulkoasu on epätavallinen ja Nylén on itse ollut sitä suunnittelemassa. Koska teoksen sanoma on epämukava, hän halusi fyysisen lukukokemuksenkin olevan epämukava. 

Hän on nelikymppinen kirjailija, joka ei ole tehnyt muita töitä, ja havahtunut siihen, ettei kirjojen kirjoittamisella juuri elä. Muita töitä hän ei enää saisi edes Hesburgerin kassalta. Eikä kirjoittaminen tähän havaintoon lopu. 

Nylén kuvaa teostaan inhorealistiseksi. Siinä puhutaan paljon rahasta, joka Nylénille on jokin mystinen juttu, jota ei koskaan ole. Kirjailijan työ kuvataan järjettömäksi hommaksi, kirja-ala vain niukkenee eikä työllä voi tulla toimeen. Teoksia myydään 500 tai 1000 ja kirjailija odottaa lottovoittoa, apurahaa tai palkintoa.

Samaan aikaan hän teksteillään tekee tärkeää yhteiskunnallista työtä ja pääsee osaksi kirjallisuuden kaanonia. Nylén on tästä hyvästä kirjoittanut kirjaansa yhteiskunnalle laskun palveluksistaan. Hänestä taiteilijapalkka voisi olla yksi ratkaisu toimeentulo-ongelmiin.

Antti Nylén haastateltavana
* * *
Perjantaina kuuntelin vielä keskustelun äänikirjoista ja niiden noususta, mutta palaan tähän myöhemmin, kun minulla on lisää kerrottavaa omasta Storytel-kokeilustani. 

Lauantain raporttia mm. feministisestä fantasiasta ja monimuotoisista hahmoista tulossa seuraavassa blogiartikkelissa!

maanantai 29. lokakuuta 2018

Haluatko kirjailijaksi? Vinkkejä ja faktaa Helsingin kirjamessuilta

Haaveiletko kirjailijan urasta? Kuinka saada käsikirjoitus läpäisemään kustannuskynnys vai pitääkö kirjailijan nykyään olla kaiken osaava renessanssitaiteilija, jos haluaa tekstinsä julki? Kokosin Helsingin kirjamessuilta kustantajien vinkkejä käsikirjoituksen tekemiseen sekä tietoa eri kustannusmuodoista. 

Vinkkejä kirjoittajille sekä tietoa käsikirjoitusten valinnasta ja työstämisestä jakoivat kustantaja Ville Rauvola (Atena), kustannuspäällikkö Mari Mikkola (Otava) ja kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Teos). 
(Keskustelun voi myös katsoa Yle Areenasta.
Lukujonossa-blogin tiivistys keskustelusta täällä.)

Jussi Tiihonen (Teos), Mari Mikkonen (Otava) ja Ville Rauvola (Atena), haastattelijana Reetta Miettinen (Bonnier)

1. Lue! 
Sekä Rauvola että Tiihonen painottivat, kuinka tärkeää kaunokirjallista tekstiä tuottavan kirjoittajan on lukea. Silloin ei sorru kirjoittamaan pastisseja ja oppii arvioimaan omaa tekstiään. 

2. Kirjoita ja opiskele kirjoittamista.
Tiihosen mukaan kirjoittamista oppii itseinhon ja epäonnistumisen kautta. 
Kukaan keskustelijoista ei uskonut pystymetsämyyttiin, eli että nuori nero saapuu valmiina kustantamon ovelle. Kirjoittamisessa on omat tekniikkansa ja lainalaisuutensa kuten esimerkiksi kuvataiteessa. Siksi kirjoittamista kannattaa ehdottomasti opiskella. 
Toisten harjoittelijoiden tekstiä lukiessa opit myös tunnistamaan virheitä, jotka sitten opit näkemään myös omassa tekstissäsi.
Kirjoitusoppaita kannattaa myös lukea ja hankkia.

3. Mieti aihetta ja yleisöä.
Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on pitkä prosessi. Tiihonen kehotti miettimään kirjan ajankohtaisuutta. Yksittäisestä kohusta ei kannata kirjaa kirjoittaa, vaan tekstistä täytyy löytyä jotain universaalia. 
Myös yleisöä ja kohderyhmää kannattaa miettiä, ja kuvitella lukijaksi sivistynyt ja lukenut ihminen. Keskustelijat muistuttivat, ettei mikään kirja voi olla suunnattu ihan kaikille. 

4. Kiinnitä huomiota kerrontaan.
Pelkkä hyvä aihe ei riitä. Kaunokirjalliset ansiot ratkaisevat lopulta. Lukeminen auttaa oppimaan.

5. Tiivistä kirjasi hissipuheeksi.
Jos et osaa tiivistää kirjaasi yhteen (tai pariin) lauseeseen, et osaa Rauvolan mukaan esittää asiaasi kirjassasikaan. 
Miettisen mukaan huono ja sekava saatekirje voi aiheuttaa epäluuloja myös käsikirjoitusta kohtaan.

6. Lähetä teksti kustantamoon.
Tietokirjasta riittää synopsis, kaunokirjoista toivotaan kokonaista tekstiä. 
Lastenkirjoista voi tarjota vain tekstiä, kustantaja löytää sille kyllä kuvittajan. 
Ketään keskustelijaa ei haitannut, vaikka tekstillä lähestyisi useampia kustantamoita. Rauvola toivoi kuitenkin, että kirjoittaja ilmoittaisi, jos kirja on jo hyväksytty toisaalle, ettei hän enää tuhlaa työaikaansa käsikirjoituksen lukemiseen.

7. Valmistaudu pettymään.
Kaikkiin keskusteluun osallistuneisiin kustantamoihin tulee vuosittain n. 1000 käsikirjoitusta. Kaikissa kustantamoissa käsikirjoitus luetaan, mutta ensimmäiset 20-30 sivua määräävät sen, millä intensiteetillä teos luetaan loppuun. Jokainen keskustelija oli sitä mieltä, että aika nopeasti erottaa, mikä teos puhuttelee sekä kaunokirjallisten ansioidensa että aiheen puolesta. N. 5 prosenttia saa kustannustoimittajan kiinnostumaan, jonka jälkeen alkaa vaikea valinta, sillä vain 0,5 % käsikirjoituksista julkaistaan.

Jokainen keskustelija kertoi nauttivansa suuresti hyvän käsikirjoituksen löytämisestä. Rauvola sanoi iloitsevansa asiasta mielellään kirjoittajan kanssa, koska sen jälkeen alkaa rankka työ.

8. Ole valmis editoimaan.
Kukaan keskustelijoista ei uskonut käsikirjoituksen olevan valmis siinä vaiheessa, kun se tulee kustantamoon. Palautetta on hyvä opetella ottamaan vastaan. Editoidessa myös kokeillaan erilaisia asioita, että kirjasta tulisi paras mahdollinen. 

9. Ole kärsivällinen - joudut odottamaan.
Vastauksen käsikirjoituksesta voi saada tunnissa tai vuoden kuluttua, keskimäärin muutaman kuukauden kuluttua.

Vaikka käsikirjoitus hyväksytäänkin kustannusohjelmaan, on odotusta edessä. Kirjoja julkaistaan pääsääntöisesti keväisin ja syksyisin, ja julkaisuohjelma on päätetty hyvissä ajoin. Tiihosen mukaan kirjan julkaisua joutuu yleensä odottamaan vähintään vuoden. 

Maria Carole, Maija Haavisto, Raita Jauhiainen, J.S. Meresmaa
Mitä jos reitti kustantamon kautta ei aukea tai haluaa itse tehdä kaiken? Omakustantamisesta, osuuskuntatoiminnasta ja kirjailijoista renessanssitaiteilijoina keskustelivat Osuuskumman toiminnassa mukana oleva Maria Carole, usean eri kustantajan kanssa työskennellyt Maija Haavisto, indiekirjailija Raita Jauhiainen ja Osuuskumman perustajajäsen J.S. Meresmaa.

Haavistosta jokaisessa kustannusmuodossa on omat plussat ja miinuksensa. Miinusta itse tekemisessä on Jauhiaisen mukaan tietty yksinäisyys, eli kukaan ei tsemppaa vaikeina hetkinä. Kaikki puhuivat myös siitä, että esimerkiksi kansien tekeminen ja markkinointi ovat väkisin poissa kirjoitusajasta. Jauhiainen kehotti indiekirjailijaa myös orientoitumaan bisnesmoodiin, sillä myynti ja markkinointi on hoidettava itse. 

Plussaa on toisaalta se, että kaiken saa tehdä ja päättää itse aikatauluista lähtien. Isossa kustantamossa ei voi itse päättää esimerkiksi kannesta tai markkinointibudjetista. Haavistosta yksi etu monissa kustantajissa ja julkaisukanavissa on myös se, että voi julkaista monta teosta samana vuonna, mikä ei välttämättä olisi mahdollista vain yhden kustantamon kautta. 

Pienen tekijän on myös mahdollista julkaista epäkaupallista kirjallisuutta, jolle kuitenkin on tilausta. Jauhiainen ei edes tarjonnut käsikirjoitustaan kustantamoille, koska ei uskonut kenenkään tarttuvan epätavalliseen ideaan. Sekä Meresmaa että Jauhiainen kertoivat, että pienen kustantamon tai indiekirjailijan fanit voivat olla todella uskollisia. Jauhiaisen fanit esimerkiksi pyytävät hänen teoksiaan kirjastoihin.

Omakustannetta pohtiville Carole suositteli vahvasti kustannustoimittajan palkkaamista. Haavisto puolestaan kehotti tutustumaan alaan ja ottamaan selvää, sekä olemaan realisti.  Meresmaa on myös huomannut, että kustannusalan lainalaisuuksien tunteminen kasvattaa panssaria ja auttaa kestämään mahdolliset pettymykset.

Haavisto nostaa hattua omakustantajille, koska tietää kokemuksesta, ettei omakustantaminen ole helppoa. Omakustantamisella on varsinkin Suomessa vielä hieman huono maine. Kustantajan kautta kirja on helpompi saada liikkumaan. Isoja kustantamoja pidetään perinteisesti laadun takeena, mutta Meresmaasta iso tekijä ei takaa laatua. Isolle tekijälle voi sattua virheitä, mutta pienen kustantamon on pakko tehdä laadukasta pystyäkseen kilpailemaan. 

Meresmaasta voi käyttää perinteistä vertausta: haluaako olla pieni kala isossa lammikkossa vai iso kala pienessä. 

* * *

Lisää raporttia Helsingin kirjamessuilta seuraavissa postauksissa! Aiheina mm. Turusen kritiikkitapaus, Turtschaninoffin feministinen fantasia, Kankimäen yönaiset sekä miten kirjailijat suhtautuvat jo julkaistuihin teoksiinsa.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Lokakuun kirjavinkki: Majakka

Lokakuussa kosketti eniten kaihoisa, surumielinen kuvaus hetkistä meren rannalla. Virginia Woolfin naiset elävät vuosisadan alkua, mutta ovat hätkähdyttävän kosketettavissa nykypäivänäkin.


Majakka kertoo Ramsayn perheestä ja perheen ystävistä, jotka viettävät hetkiä meren rannalla. Toisessa osassa aika kulkee, rouva Ramsay ja kaksi hänen lapsistaan kuolevat. Kolmannessa osassa herra Ramsay ja osa ystävistä palaavat rannalle muistelemaan menneitä hetkiä. Kertojana toimivat monet henkilöt vuorollaan, ja tapahtumia kuvataan heidän tajunnan liikkeidensä kautta. Varsinkin alussa tämä tekniikka vaati hieman totuttautumista, välillä oli vaikea pysyä perillä siitä, kuka on milloinkin äänessä.

Ennen kaikkea kirja keskittyy naisten rooleihin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, tulkitsee Pekka Vartiainen tulkitsee kirjassaan Länsimaisen kirjallisuuden historia. Kahdeksan lapsen äiti rouva Ramsay on majakka, joka jakaa valoa ja lämpöä ympärilleen, mutta joutuu kieltämään omat toiveensa ja haaveensa.

Lily puolestaan katsoo rouva Ramsayta miehensä ja lastensa kanssa ja näkee idyllin, joka piirtyy heidän ympärilleen. Itseään hän pitää mitättömänä ja hyödyttömänä vanhanapiikana. Kummankin kohtalo on omalla tavallaan surullinen, yhteiskunnan normien määrittämä. Molempien ajatukset toisen siviilisäädystä voisivat edelleenkin olla tavallaan totta.
Mitään ei tapahtunut. Ei mitään, ei mitään, hänen nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. Ja silti hän tiesi että tietoa ja viisautta oli varastoituna rouva Ramsayn sydämeen. Miten sitten, hän kysyi itseltään, saattoi tietää jotakin ihmisistä, kun he olivat näin sinetöityjä? Kuin mehiläinen, jonkin ilmassa leijuvan, kosketuksen tai maun tavoittamattoman makeuden tai kirpeyden puoleensa vetämänä ihminen oleili kupumaisessa pesässä, harhaili yksin ilmojen avaruuksissa maailman maiden yllä ja sitten noissa mehiläispesissä jotka surisivat ja olisivat täynnä liikettä ja olivat ihmisiä.

Woolfin kertoja ei tiedä, vaan kysyy, epäilee, pohtii. Kukin vuorollaan tekee tulkintoja muista henkilöistä, ja miettii samaan aikaan, voiko mitään tulkintoja tehdä. Woolf kehitti kirjoissaan tajunnanvirranomaista tyyliä, joka jäljittelee ihmisen poukkoilevaa ajattelua. Jokin sattumus saa ajattelemaan jotain vuosien takaa, esine tuokin mieleen aivan jotain muuta ja ihmisten sanat piilottavat merkityksiä.

Luin kirjan Länsimaisen kirjallisuuden historian - kurssin loppuesseetä varten. En tiedä, olisinko saanut kirjasta niin paljon irti, ellen olisi tutustunut siihen teorian tasolla ensin. Pidän yleensä kirjoista, joissa tarina ja tapahtumat ovat etusijalla, mutta Woolfin kirjassa ne eivät ole merkityksellisiä. Keskiössä ovat ajatukset ja tunteet, joita sinänsä mitättömät ja arkipäiväiset sattumukset sekä esineet herättävät. 

Kun asennoiduin kirjaan alusta asti niin, etten odottanutkaan mitään tapahtuvan, uppouduinkin tunnelmaan täysin. Woolfin kertojien kohtalot tuntuivat riipaisevan läheisiltä. Kaikki oli niin surumielistä ja kaihoisaa, mutta kuitenkin kaunista.  

Majakka on kirja, jota ei voi ahmia (mikä on toinen syy, miksi en luultavasti olisi pitänyt siitä ilman ennakkotutustumista). Se täytyy lukea hitaasti ja ajatuksella.  Moni kohta oikein pyytää pysähtymään ja pohtimaan, miettimään vielä hetken niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita kirja itsessä herättää. 

Tekisi itse asiassa mieli lukea kirja heti uudestaan. Toisella lukukerralla kirjasta aukeaisi luultavasti vielä aivan toisia tasoja. 

tiistai 23. lokakuuta 2018

Helsingin kirjamessutärpit (pe, la, su)

Helsingin kirjamessut alkavat jo torstaina!

Aion itse olla jonkin aikaa paikalla perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina, ja kokosin itselleni (ja muille) kiinnostavimmat jutut näiltä päiviltä. Ohjelmaan voi tutustua lisää esimerkiksi täällä.

(Joku voisi muuten joutessaan selittää maalaiselle, miksi lavojen nimet on muutettu Helsingin kaupunginosiksi.)

PERJANTAI

11.00 Mitä käsikirjoitukselle tapahtuu kustantamossa sen jälkeen, kun käsikirjoitus on hyväksytty? (Hakaniemi)

11.30 Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä. Ensimmäinen tietokirja muunsukupuolisista on ilmestynyt. (Kallio)
11.30 Suorittava sukupolvi. Keskustelemassa Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen (Senaatintori)

12.00 Lukutaito - mielesi supervoima. Keskustelemassa Magdalena Hai, Roope Lipasti, Anni Hautala, Roope Lipasti (Töölö)

13.00 Minna Rytisalo ja Rouva C (Senaatintori)

14.30 Elina Rouhiainen ja Aistienvartija (Kallio)

15.00 Missä kirja-alalla mennään? (Töölö)

16.00 Saara Turunen ja Sivuhenkilö (Senaatintori)

16.30 Mia Kankimäki ja Naiset joita ajattelen öisin (Esplanadi)

17.00 Omaelämäkerrallinen kertomakirjallisuus. Mukana mm. Saara Turunen (Töölö)

17.30 Kritiikkitapaus. Saara Turunen ja Sivuhenkilöstä noussut kohu. (Töölö)

18.30 Kuuntele kirja. Äänikirjatrendi. (Töölö)

LAUANTAI

11.00 Kirjailija salakuuntelijana. Kuinka kirjailija (voi) hyödyntää omaa ja muiden elämää ympärillään teksteissään? (Töölö)

11.30 Suomalaisten tyttöjen sankaritarinoita (Senaatintori)
Suomen Kirjailijaliitto esittää: Puhutaan rahasta (Töölö)

12.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Onko fiktio totta? Keskustelemassa Olli Jalonen ja Jaana Seppänen (Töölö)

12.30 Satu Rämö ja islantilainen kodinonni(Esplanadi)
12.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Pseudonyymin takana. Keskustelemassa Magdalena Hai ja Susinukke Kosola (Töölö)

13.30 Veitola (Senaatintori)

14.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Suhteesta aiempiin teoksiin keskustelemassa Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio (Töölö)

14.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Oma huone. Millainen on kirjailijan työhuone? (Töölö)

15.00 Kirjailija ja kriitikko kohtaavat. Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia. (Hakaniemi)

16.00 Haluatko kirjailijaksi? Kustantaja, kustannustoimittaja ja kustantaja puhuvat mm. käsikirjoitusten valinnasta. (Töölö)

17.30 Maria Turtschaninoff & feministisk fantasi (Fiskehamnen)

18.00 Kirjailijan rooli murroksessa. Kuinka kirjailijasta on tullut renessanssitaiteilija? (Töölö)

18.30 Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot. Äänessä kirjailijat, joiden hahmot eivät ole vain valkoisia, vammattomia heteroita. (Töölö)

SUNNUNTAI
12.30 #Me too - mitä nyt? (Senaatintori)

13.00 Helena Petäistö, Ranska ja Macron (Hakaniemi)

13.30 Siiri Enoranta ja Tuhatkuolevan kirous (Kallio)

14.00 HS Esikoiset (Senaatintori)

15.30 Keskittymiskyvyn elvytysopas (Vallisaari)

16.00 Luovat voimavarat: Itsetuntemus luovassa työssä (Vallisaari)
16.00 Lukeminen aktivismina! (Kallio)

16.30 Kotvimisen vallankumous (Vallisaari)

17.00 Irti itsekritiikistä (Vallisaari)

P.S. Vinkkaa ihmeessä, jos minulta jäi jotain mielenkiintoista huomaamatta!

perjantai 19. lokakuuta 2018

Valmis on mahdoton sana


Tänään kirjoitin 30 jälkeen 30:n loppuun maailman ihanimman sanan. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä teksti on nyt todella valmis.

Siis niin valmis kuin mikään teksti nyt voi olla. Olen pohtinut pitkään, milloin joku teksti todella on valmis, ja tullut siihen tulokseen, ettei valmista voi koskaan tavoittaa. Aina on pilkku siirrettävänä, sana vaihdettavana, kirotusvirhe korjattavana. Valmis karkaa aina askeleen kauemmaksi, kun sen yrittää tavoittaa. 

Ehkä valmis on jonkinlainen varmuus siitä, että sen voi nähdä, vaikkei sitä täysin voikaan tavoittaa. Se on kosketettavissa, vaikkei kiinni jääkään. Se on jonkinlainen sisäinen varmuus siitä, ettei tämä tästä enää merkittävästi muuttelemalla parane. Kokonaisuus on kasassa.

Seuraavaksi pohdinkin sitten julkaisukanavaa ja kaikkea siihen liittyvää. On vielä pitkä matka siihen, kun kirja on kansissa ja muiden luettavissa. Se on ihan erilainen valmis. Sitä ennen on vielä monta pilkkuakin siirrettävänä, että teksti on aivan viimeisessä, hiotussa julkaisumuodossaan.

Tällä hetkellä pohdin, onko tekstin lähettämisestä kustantamoihin mitään hyötyä. Tämä käsikirjoitus on mielestäni aloitusosaansa parempi ja viimeistellympi. Itsenäisenä romaanina uskoisin mahdollisuuksiin paljonkin, mutta omakustanteen jatko-osana en juurikaan. Mutta enpä kai siinä mitään häviäkään, jos tarjoan tekstiä eteenpäin. Ja mitäpä sitä peittelemään - kyllä minä paljon mieluummin julkaisisin kustantamon kautta.

Varasuunnitelma B on tietenkin jo samaan aikaan kehittymässä. Tämä teksti ansaitsee päästä maailmalle. Me tavallista tuulipukuarkea elävät, oman elämämme sankarittaret tarvitsemme Elinan kaltaisia kirjallisia kavereita! 

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kirjahistoriani: Anni Polva

Välillä on hauska palata kirjoihin, jotka joskus ovat tehneet vaikutuksen. Kun törmäsin kirjaston hyllyssä Anni Polvan romaaniin Rakasta minua hiukan!, päätin tehdä pienen nostalgiamatkan.



Luin Anni Polvaa paljon ala-asteella. Muistan, että hän oli yksi suosikkikirjailijoistani ja pidin hurjasti hänen naissankarittareistaan, sekä Tiinasta että aikuisten kirjallisuuden päähenkilöistä. Olen jotenkin aina ajatellut, että Polva herätti minussa girl powerin ennen kuin siitä edes puhuttiin. Kuka tietää, ehkäpä hän on yksi syy siihen, miksi päädyin itsekin kirjoittamaan romanttista viihdettä.

On jännittävää palata lapsuuden kirjamaisemiin lähes 25 vuotta myöhemmin. Uteliaana aloitan kirjan ja odotan tempautuvani sen tapahtumiin mukaan. Heti romaanin alussa onkin kohtaus, jonka luulen miellyttäneen minua paljon nuorempana. Lulu läksyttää ystävätärtään, ettei tämän pitäisi itkeä miesten perään, ja ilmoittaa, ettei mies voi kieltää heitä lähtemästä maalle talkoisiin. Teräväkielinen, räväkkä Lulu on juuri sellainen kuin muistan Polvan sankarittarien olleen.

Jostain syystä minulla on kuitenkin vaikeuksia päästä kirjaan sisään. Miten ihmeessä olen ala-asteella tajunnut tästä kirjasta mitään? Romaanissa sairastetaan leiniä, juodaan pootoorikuppeja, voidellaan jalat vetysuperoksidilla ja pöydässä on faneerinkappale pihlajanmarjamarmelaadeja. Konttorin tytöt tilaavat töihin viiliä palautettavissa astioissa ja loma vietetään maatilalla talkoissa.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän pystyn samastumaan Luluun. Kirja on julkaistu vuonna 1945, joten ei ihmekään, ettei sen naiskuva ole ihan tätä päivää. Kaupunkilaisneitiä kehutaan, kun hän osaa hienosti lypsää lehmää, ommella nuken mekkoja ja vieläpä kiillottaa miesten saappaita! Siitäpä onkin sitten miesten helppo tokaista suurin mahdollinen kohteliaisuus: Lulu on emäntäainesta ja sopisi lastenkin äidiksi. Vastaavasti kirjan jokaisen naisen naisen suurin unelma ja intohimo on löytää mies ja päästä naimisiin. Siis suurin ja ainoa, muita unelmia ei naisilla sitten olekaan.

Entäpä sitten miespäähenkilö? Antti on sodasta palannut urho, joka on ollut niin taistelun tuoksinassa, että on loukannut jalkansakin. (Näen fyysisen vamman nimenomaan miehisyyden korostuksena, koska Antti tai hänen vetovoimansa eivät tästä heikkoudesta vaikuta kärsivän.) Morsian on Antilla jo kotikylillä odottelemassa, mutta kun Lulu ilmestyy kuvioihin, alkaa Antti tyynesti pyörittää kahta naista ja arvioida näiden emäntäpotentiaalia. Lopulta hän heittää toisen yli laidan (suht kirjaimellisesti veneestä...). Lulun makuun Antti kuitenkin on juuri sellainen kuin miehen pitää olla, eli itsekäs, itsepäinen, teräkselle kalahtava. Siis nykysuomeksi käännettynä kusipää

Lulu puolestaan menettää kaiken kunnioitukseni alkaessaan saalistaa Anttia, vaikka väittääkin, että mieluummin ottaisi miehekseen vaikka pesunkestävän papualaisen. Lulu vakoilee "vahingossa" Anttia ja tämän morsioehdokasta ja tipahtelee milloin ojaan, milloin puusta. Kun mies opettaa Lulua eli suutelee puoliväkisin, valvoo tyttöparka yönsä innoissaan. Kun Lulu kuvittelee, ettei Anttia kiinnostakaan, vollottaa reppana kuin pahainen kakara. Lopulta Lulu turvautuu jo epätoivoisiin konsteihin ja tiputtautuu veneestä, että saisi Antin pelastamaan itsensä. (Anttihan ei tietenkään vaivaudu vaan laittaa neidon uimaan rantaan ihan itse.)

Kirja loppuu siihen, että Lulu haaveilee hemmottelevansa miestä työpäivän jälkeen. Ilmeisesti alun räväkkä sankaritar nyt on kesytetty naimakelpoiseksi, sillä pian Antti ilmoittaa parin menevän kihloihin ja naimisiin ja tekevän lapsen. Tähän Lulu vastaa kiltisti kyllä, herra luutnantti.
Siis A-PU-A!

Kirjan lukemisen jälkeen olen hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Olisiko pitänyt jättää kirja lukematta ja pitää idoli jalustallaan? Vai onko pettymys siksi niin suuri, koska odotuksetkin olivat niin suuret?

Jään myös miettimään kirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Polva on syntynyt lähes 70 vuotta ennen minua, joten eipä ihmekään, etteivät meidän maailmankuvamme ihan vastaa toisiaan. Polva on kuitenkin miljoonia myynyt, viihdekirjallisuuden edelläkävijä ja kiistatta kannuksensa aikanaan ansainnut. Ilman Polvaa ei ehkä olisi koko tätä ketjua naisviihdettä kirjoittajia kirjailijoita, joihin itsekin lasken kuuluvani.

Tähän päivään tämän teoksen hienous ei kuitenkaan aivan välity. Johtuukohan viihdekirjallisuuden matala status osittain siitä, että se kestää huonommin aikaa? Monesti viihde on hyvin omaan aikaansa ja sen hetkiseen kuvastoon sidottua.

Ehkäpä etsin käsiini vielä jonkin toisen Polvan kirjan ja annan toisen mahdollisuuden hieman realistisemmin odotuksin. Jatkossa täytyy ilmeisesti olla varovainen, kun palaa vanhojen suosikkien pariin. Tulipa taas todistettua sekin, että kirjallisuuden merkitys yksilölle on kovin hetkeen ja sen hetkiseen arvomaailmaan sidottua.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Arvonta! Voita lippu Helsingin kirjamessuille

Syksyn suosikkitapahtumani lähestyy - Helsingin Kirjamessut alkavat kahden viikon päästä!

Sen kunniaksi järjestän blogini historian ensimmäisen arvonnan, jossa kaksi onnekasta voittaa yhden päivän pääsylipun tämän vuoden Helsingin kirjamessuille. 

Messut järjestetään Helsingin Messukeskuksesssa 25.-28.10.2018. Lipun voi käyttää minä tahansa messupäivänä. Ohjelman löydät täältä.

Voit osallistua arvontaan su 14.10.18 klo 18 asti. Ilmoitan voittajille henkilökohtaisesti maanantaina 15.10. Lipun voittajat saavat sähköpostilla.
(Liput saatu bloggaajapassin yhteydessä.)
(Edit: Väärät päivämäärät korjattu, pahoittelut virheestä!)

Osallistu arvontaan seuraavasti:
1) Kommentoi alle, kuka on chick litin suosikkisankarittaresi (30 ennen 30 -Elinan lisäksi, tietysti;)
2) Kirjoita kommenttiin myös yhteystietosi, että saan sinuun yhteyden, jos voitat. Siis jokin seuraavista:
- sähköpostiosoite
- nimi, jolla löydän sinut Twitteristä tai Instagramista
- nimimerkki + nimimerkin yhteystiedot sähköpostiini katrisiskokauppinen (at) gmail.com
(En kerää enkä tallenna sähköpostiosoitteita, käytän niitä ainoastaan mahdollisen voiton toimittamiseen.)

Onnea arvontaan! 

P.S. Jos haluat maksimoida voittomahdollisuutesi, osallistu Sannan arvontaan Lukujonossa -blogissa. :)