Kolmenkympin kepeät kappaleet

Moni kirjoittaja tuntuu kuuntelevan musiikkia samalla, kun kirjoittaa. Musiikin kuuntelu auttaa minuakin pääsemään tunnelmaan, joten olen tehnyt soittolistoja projekteja varten. Ne toimivat erityisesti NaNoWriMojen aikana, kun tekstiä pitää saada syntymään lyhyessä ajassa paljon ja inspiraatiota on joskus vaikea löytää. Jo ensimmäisten tahtien kuuleminen tutusta soittolistasta voi joskus saada mielettömästi aikaan. Vaikkei yhtään huvittaisi kirjoittaa ja mielessä pyörivät arjen murheet, auttaa musiikki äkkiä hyppäämäänkin tarinoiden seikkailuihin mukaan.

Stephenie Meyer on tehnyt sivuilleen soittolistan jokaisen kirjansa yhteyteen, ja hänen hengessään tässä 30 ennen 30:n tämän hetken soittolista:  

1. P!nk: So What
2. Rihanna: Only Girl (In the World)
3. Kaija Koo: Kaunis rietas onnellinen
4. Tiktak: Sankaritar
5. PMMP: Pikkuveli
6. Jenni Vartiainen: Junat ja naiset
7. September: Cry for you
8. Steam: Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye
9. Britney Spears: Stronger
10. Jenni Vartiainen: Eden


(Jos yhä mietit, mitä Stephenie Meyer kuunteli, kun kirjoitti Twilightin, voit lukea sen täältä.) 

  Biisit eivät välttämättä kuvaa musiikkimakuani, enkä niitä kuuntele koskaan muulloin kuin projekti 30:n parissa työskennellessäni. Näiden tahdissa Elinan seikkailut ovat kuitenkin saaneet alkunsa. Biisit ovat tarkoituksellisesti kevyitä, koska siihen tekstikin pyrkii, ja biisien sanat taas sopivat Elinan maailman tunnelmaan. P!nkin So What on muotoutunut jo Elinan omaksi tunnussävelmäksi, ja sen hengessä Elina seikkailuistaan selviää. 

Teksti on edistynyt tämän viikon aikana lupaavasti, ja olen jo puolessa välissä menossa ensimmäistä raakaversiota. Uusia ideoita on tullut paljon, ja alkuun on tullut paljon lisäiltävää. En kuitenkaan aio aloittaa uutta muokkauskierrosta, ennen kuin olen päässyt loppuun asti ja kokonaisrakenne on paremmin selvillä. Yllättävän hyvin olen malttanut suunnitelmaani noudattaa, vaikka sen muoto onkin jo moneen kertaan muovautunut!

Vaikka tekeminen on ollut kivaa, kärsin tietystä malttamattomuudesta. En jaksaisi odottaa, että teksti on jo kokonaan alusta loppuun asti kertaalleen kirjoitettu, silloin jotenkin helpottaa, vaikka muokkaamista onkin edessä vähintään toinen mokoma. Teksti on nimittäin tässä vaiheessa vielä aika kamalaa, kun teksti täytyy vain saada runnottua paperille. Mutta ei ole muokattavaa, jos ei ole tekstiäkään.

On mahtavaa tehdä töitä taas Elinan kanssa. Itse pidän ihan hurjasti sankarittarestani, vaikka kustantamot eivät ilmeisesti olekaan hänestä niin kiinnostuneita. 30 ennen 30 ei nimittäin vieläkään ole saanut kustannussopimusta, mutta en anna sen nyt häiritä itseäni.
So what? I'm still a rock star!

Kolmenkympin kuumetta

Kakku omilta 30-vuotissynttäreiltäni. (Mitä minä sanoin siitä visuaalivammasta?)

Suuret suunnitelmani ovat lähteneet hyvin käyntiin. Olen saanut 30 jälkeen 30 -kässärin rungon valmiiksi! Huhtikuun 2014 CampNaNoWriMosta on myös paljon raakatekstiä jo valmiina, vaikka olenkin joutunut muokkailemaan järjestystä. 

Tuntuu itse asiassa helpolta kirjoitella puuttuvia palasia ja muokkailla raakatekstiä (vaikka muokattavaa riittääkin, voi taivas, että riittääkin...), kun jo alkuvaiheessa tietää, mihin on menossa, mitä teemoja haluaa kässäriin, mikä rooli kullakin hahmolla on ja mitä kussakin luvussa suunnilleen tapahtuu. Olisikohan näin pitänyt työskennellä aina?

Työskentelytyylini on aina ollut hyvin rönsyilevä. Tämä johtuu siitä, että ennen en koskaan saanut mitään ideaa kirjoitettua valmiiksi. Aloitin, tuntui typerältä, lopetin. NaNoWriMo opetti minulle, että paska teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Paras vain kirjoittaa, vaikkei suunnitelma vielä olisikaan vielä valmis. Henkilöhahmot yllättävät ja vievät tarinaa eteenpäin. Ideoita syntyy parhaiten tekstin parissa, ei niin, että odottelee niiden ilmestyvän päähän samalla kun tekee jotain muuta (esimerkiksi surffailee Facebookissa).

Ensimmäisen version kirjoittaminen ei tunnu enää mahdottomalta, mutta vasta 30 ennen 30 opetti minulle, miten monivaiheinen projekti tekstin valmiiksi kirjoittaminen on. Tajusin myös, että suunnitelma ei koskaan ole valmis ensimmäisellä kerralla - aina tulee lisättävää käsikirjoitukseen, jopa uusia hahmoja. Myös poistettavaa löytyy takuuvarmasti ja tiivistettävää nyt ainakin. Turha siis huolehtia liian tarkoista suunnitelmista.

Suunnittelematon työtapa on sopinut minulle tähän asti, mutta onhan se työläs. Muokkauksia saa tehdä loputtomasti, ja yhden hahmon poistaminen tai lisääminen kulloisenkin mielioikun mukaisesti vaatii mielettömästi töitä. Siksi onkin hauska nähdä, miten nyt käy, kun suunnitelma on tehty jo varhaisessa vaiheessa. Kahlitseeko suunnitelma liikaa ja tappaa luovuuden, eikä kässäri valmistu? Vai saanko kässärin valmiiksi, mutta tekstistä tulee pakotettua? Vai päädynkö heittämään suunnitelman roskikseen? Vai tuleeko kässäristä nopeammin valmiimpi?

Olen joka tapauksessa innoissani projektista. Mahtavaa kirjoittaa taas suomalaista chick litiä! Elinalle tulee taas sattumaan ja tapahtumaan kaikenlaista. :) Parhaillaan kirjoittelen lukuja, joissa Elina lähtee viettämään syntymäpäiviään minnepä muuallekaan kuin Pariisiin. Kommellusten lisäksi tiedossa uutta tietoa Elinan bestiksistä.

Visuaalivamma

Olen selvästikin visuaalinen ihminen: Opin näkemällä (ja vain näkemällä), näen tarinani hyvin visuaalisina ja yliopiston puheviestinnän kurssilla opin, että myös puhun hyvin visuaalisesti (kuin näkisin puhumani edessäni ja kuvailisin sitä, mikä johtaa siihen, että kuvailen ensin yhtä paikka ja sitten toista eli puheeni hyppii ja pomppii, koska tavallaan kuvittelen puhekumppaninikin näkevän puheeni kohteen). Nautin myös kauniista maisemista, tauluista ja sisustuksesta ja minusta on mukavaa ottaa ja katsoa valokuvia.

Mutta. Olen täysin kyvytön piirtämään, maalaamaan, sisustamaan, suunnittelemaan kansia! Olenkin tullut siihen tulokseen, että kärsin jostain visuaalivammasta. Visuaalisuus on minussa, mutta ei vain pääse purkautumaan. Näin sen täytyy olla. 

Siksi viimeaikaiset puuhailuni sosiaalisessa mediassa ovat täysin ylittäneet kykyni. Kehittelin itselleni jo logonkin ja sen pohjalta blogin uuden ulkoasun:

Aina välillä saan itseni kiinni ajattelemasta, että kehtaanko ja hävettää. Sitten taas muistan, että teen tätä itselleni, ja että ei tämä visuaalinen puoli ole tässä se tärkein, vaikka olenkin nyt siihen hieman hurahtanut. 

Sitä paitsi olen vakuuttunut siitä, että visuaalivamma luokitellaan pian ihan oikeaksi vammaksi.