Välillä kirjoittaessa tuntuu, että kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, huomaa heti, että pitääkin palata kaksi askelta taaksepäin. Turhauttavaa? Kyllä.
30 jälkeen 30 oli jo mielestäni jonkinlaisessa valmispisteessä, ja sain siitä hyvää palautetta ensimmäisiltä lukijoilta. Silti päätin räjäyttää tekstin vielä kerran atomeiksi ja aloittaa järjettömän työstämisurakan alusta. Koska tekstistä ehkä tulee parempi. Järjetöntä? Ei ehkä sittenkään.
Minusta on koko ajan tuntunut, että tekstistä puuttuu jotain. Jokin sielu tai liima tai teema. Olen yrittänyt tavoittaa sitä keinolla jos toisellakin, mutten ole saanut siitä kiinni.
Luin jälleen kerran asiaa pohtiessani Kirsin Book Clubista Sophie Kinsellan haastattelun. Siinä Kinsella kertoi suunnittelevansa kirjojaan liimaamalla seinälle lappusia ja järjestelemällä juonenkäänteitä niiden avulla. Mietin, että jos tämä metodi toimii chick litin kuningattarella, kannattaa minunkin kokeilla.
Siitä puuttuu olennainen vastaus yhteen miksi-kysymykseen, joka muodostaa koko kirjan olennaisen jännitteen. Miksi Elina on jäänyt pikkukaupunkiin, vaikka on haaveillut muusta? Kysymys oli käynyt ajatuksissani kerran jos toisenkin tekstiä pyöritellessäni, mutta olin aina vain tyylikkäästi sivuuttanut sen ja perustellut itselleni, ettei se ollut tärkeää.
Ymmärsin pian senkin, miksi välttelin vastausta.
Kysymys tuli nimittäin vähän liian lähelle. Kysymyksen käsitteleminen olisi pakottanut minut käymään läpi omia ajatuksiani siltä ajalta, kun tuskailin sen kanssa, jäädäkö Joensuuhun vai lähteäkö etsimään onnea maailmalta. Se aika oli elämässäni yhtä ahdistusta, pahaa oloa, masennusta ja turtumusta.
Ei ollut ehkä sattumaa sekään, että kasasin palapeliäni juuri lomalla Joensuussa, koska sieltähän ne puuttuvat palasetkin löytyivät. Kun löysin puuttuvan palasen, tuntui se itsestäänselvältä. Tekstistä löytyivät kaikki palaset sen ympäriltä ja pala sopi täydellisesti. Kyllä ihminen vaan sitten osaa olla sokea, kun pitäisi katsoa itseään silmiin!
Jollain tavalla oli helpottavaa tajuta, että ilman vastausta tuohon yhteen miksi-kysymykseen ei tarina toimi. Ja myös se, miksi teksti ei ole voinut valmistua aiemmin - ei minusta olisi ollut käymään läpi tätä aiemmin. Ehkäpä myös se, että kysymykseen vastaaminen pakottaa minut epämukavuusalueelle tarkoittaa myös sitä, että nyt tekstiin tulee se sielu, joka siltä on puuttunut.
Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että tästä tulee muuten hyvä. Siis heti, kun joku räjäyttää atomeiksi koko 200-liuskaisen käsikirjoituksen, järjestelee sen uusiksi, poistaa tarpeettomat, kirjoittaa puuttuvat kohdat ja saa sanoiksi puettua kaiken sen, mitä mielessä pyöri kuusi vuotta sitten.
Että melkein kohta maalissa? No, ei ihan vielä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti