Kirjoittamisen kepeä sietämättömyys: Miksi rakastan muumikirjoja?

Kun palaa lapsuuden lempihahmojen pariin, voi vastassa olla pettymyksiä. Muumien kanssa kävi kuitenkin toisin. Luin Taikatalven parikymppisenä opiskelijana ja löysin aivan uuden, monitasoisen maailman. Tänä syksynä tein paluun muumien pariin, kun lukupiirissä tehtävänä oli lukea jokin muumikirjoista. Luin ensin yhden, sitten toisen heti perään ja lopulta halusin lukea muutkin. Mikä muumeissa siis kiehtoo kerta toisensa jälkeen?

Moniulotteiset hahmot

Muumihahmot eivät tunnu tutuilta vain siksi, että on katsonut lapsena piirrettyjä. Niissä on jotain tunnistettavaa. Vapautta kaipaava Nuuskamuikkunen,
huolehtivainen Mamma, perheenisän roolissa kipuileva Pappa ja kipakka pikku Myy ovat esimerkiksi kaikki hahmoja, joihin voisi hyvin törmätä omassakin elämässään.

(Monella hahmolla muuten oli esikuva Tove Janssonin omassa elämässä. Esimerkiksi Mamma ja Pappa ovat kuten Janssonin vanhemmat: Pappa on melankolinen ja seikkailunhaluinen (1), Mamma taas perinteinen äitihahmo, joka myös kapinoi roolia vastaan (2). Käytännöllisen ja rauhallisen Tuutikin esikuva taas on Janssonin pitkäaikainen puoliso Tuulikki Pietilä (3) ja Nuuskamuikkusen puolestaan uskotaan saaneen vaikutteita Janssonin nuoruuden poikaystävältä Atos Wirtaselta. (4)

Vilijonkka on hahmoista uusi suosikkini. Lapsuuden tv-sarjasta Vilijonkasta jäi kuva ärsyttävänä siisteysfriikkinä, mutta Muumilaakson marraskuuta lukiessa aloinkin yllättäen samaistua Vilijonkkaan. Jansson kuvaa melkein kivuliaan terävästi sisäistä suorittamisen pakkoa. Kun Vilijonkka ottaa paikan Muumitalon keittiössä ja harmittelee, ettei saa kaikkea vaikuttamaan niin vaivattomalta kuin Muumimamma, en voi olla miettimättä, miten osuvasti Vilijonkka kuvastaa niitä paineita, joita naiset edelleen kokevat. Ei riitä, että hoitaa homman hienosti, sen pitää näyttää ja vieläpä tuntua niin helpolta, että samalla voi lauleskella iloisesti!

Muumi-kirjojen hahmot (Muumimammaa nyt ehkä lukuun ottamatta) eivät yleensäkään ole täydellisiä. Itse asiassa moni hahmo on eri tavoin ärsyttävä. Aikuisena lukijana kiukuttaa vaikkapa se tapa, jolla Muumipappa itsestään selvästi olettaa voivansa vetäytyä omiin puuhiinsa tai vetää koko perheen mukanaan yksinäiselle saarelle, koska itse kokee olevansa pitkästynyt. Samaan aikaan hän vaikuttaa olevan täysin tietämätön kaikesta siitä työstä, jota Muumimamma perheessä tekee.

Hahmojen väliset suhteet

Muumimamman ja Muumipapan välinen suhde ei ole ainoa kiinnostava Muumi-kirjoissa. Jansson kuvaa samaistuttavasti esimerkiksi Muumipeikon ja Niiskuneidin välillä orastavaa ihastusta. Ystävykset ovat vielä siinä suloisessa vaiheessa, kun ihastus voi vielä olla vain tunteiden tapailua ja kiinnostusta toista kohtaan. Taikurin hatussa kuvataan esimerkiksi söpösti sitä, miten Muumipeikko lohduttaa Niiskuneitiä, jonka otsatukka on palanut. ”Aika hassua, mutta minä olen vähitellen alkanut pitää paljon enemmän sellaisista tytöistä, joilla ei ole hiuksia, kuin sellaisista joilla on!” Muumipeikko väittää jo ennen kuin Niiskuneiti on huomannut puuttuvat hiuksensa.

Muumipeikon ja Niiskuneidin välistä suhdetta enemmän minua kiehtoo kuitenkin Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen suhde. Joka syksy Nuuskamuikkunen lähtee, ja Muumipeikko jää kaipaamaan häntä. Toisaalta Jansson näyttää, miten Nuuskamuikkunen kaipaa vapauttaan ja välillä ärsyyntyykin Muumipeikon ikävästä, toisaalta miten Muumipeikko peittelee kaipuutaan, ettei olisi liian tarrautuva. Jansson kuvaa herkästi läheisyyden ja erillisyyden välisen tasapainon etsintää, joka liittyy luultavasti jokaiseen ihmissuhteeseen.

Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen suhde on itse asiassa niin syvä, että ruotsalainen kustantaja on jopa sitä mieltä, että Nuuskamuikkunen on Muumipeikon todellinen rakkaus. (5) Hmm!

Pahuuden puute

Muumihahmot eivät aina ole täydellisiä, mutta toisaalta Muumilaaksossa ei ole oikeastaan yhtään pahaa hahmoa. Virkaintoisia, kiukkuisia ja pikkumaisia hahmoja laaksossa kyllä on, mutta kukaan ei oikeastaan halua tarkoituksella pahaa kenellekään. Useimmista konflikteista myös selvitään asettumalla saman pöydän ääreen.

Mörkö lienee Muumilaakson väärin ymmärretyin hahmo. Sen täytyy johtua piirretystä sarjasta, jonka Mörkö pelottaa vielä aikuisenakin. Muumi-kirjojen Mörkö ei ole ollenkaan niin pelottava, vaan ennemminkin surullinen hahmo. Taikatalvessa Mörkö esimerkiksi yrittää Tuu-tikin mukaan tulla lähemmäs lämmitelläkseen, mutta onnistuu sammuttamaan sekä tulen että Muumipeikon öljylampun. Sen jälkeen hän lipuu pois, ”yhtä yksinäisenä kuin oli tullutkin”.

Muumipappa ja meri -kirjassa Mörkö on mielestäni osa Muumipeikon kasvutarinaa. Alkuun Muumipeikko pelkää Mörköä. Hän yrittää karkottaa Mörön, jonka uskoo kaipaavan myrskylyhdyn valoa. Lopulta Muumipeikko kohtaa Mörön ilman lyhtyä, ja Mörkö iloitsee tapaamisesta. Minä luen tämän Muumipeikon itsenäistymisen ja kasvun vertauskuvana: Muumipeikkoa pelottaa alkuun itsenäistymiseen liittyvä yksinäisyys, mutta kirjan lopussa hän oppii kohtaamaan sen ilman pelkoa.

Allegoriat

Mörköön liittyy myös yksi Janssonin kirjojen allegorioista. Mörkö etsii taikurin hattu -kirjassa kuningasrubiinia, jonka Tiuhti ja Viuhti ovat vieneet. Tiuhti ja Viuhti ovat saaneet nimensä Janssonilta ja hänen rakastetultaan Vivicalta, jotka kutsuivat toisiaan näillä samoilla nimillä. Salkkuun piilotetun rubiinin on tulkittu kuvastavan heidän välistä kiellettyä rakkauttaan. (6) Voi siis ajatella, että yksinäinen Mörkö tahtoisi myös osansa rakkauden lämmöstä.

Kuningasrubiinia etsivät Taikuri on myös yksinäinen. Hän lentelee ympäri taivasta mustan pantterin selässä. Vasta kun hän saapuu Muumilaakson juhliin, hän kohtaa muita ja täyttää heidän toiveitaan. Juhlien lopussa Taikuri saa viimein etsimänsä: Tiuhti ja Viuhti toivovat Taikurille omaa kuningasrubiinia. Taikuri siis saa, mitä haluaa vasta, kun on yhteydessä muihin ja kohtelee heitä ystävällisesti.

Ehkä tunnetuin allegoria liittyy Taikatalveen. Kirja kertoo Muumipeikosta, joka herää kesken talviunien outoon, valkoiseen maailmaan. Muut hahmot opastavat Muumia lempeästi tutustumaan talven iloihin. Tarinaa on usein luettu allegoriana seksuaalisesta heräämisestä. Jansson itse tosin on kertonut, että talven kylmyys kuvastaa sitä kaupallista maailmaa, jota hänen oli opittava hallitsemaan, kun muumien suosio kasvoi. (7)

Kasvavat tarinat

Mitä myöhempään ilmestyneitä muumikirjoja lukee, sen psykologisempia ja filosofisempia ne ovat. Ensimmäiset kirjat ovat enemmän seikkailua, mutta erityisesti kaksi viimeistä eli Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu ovat teemoiltaan syviä.

Kirjat ovat keskenään sisaruksia. Muumipapassa ja meressä muumiperhe lähtee Muumitalosta ja purjehtii yksinäiselle saarelle. Muumilaakson marraskuussa seurataan sitä, miten tyhjään taloon asettuu vieraita odottamaan muumien paluuta.

Odottavat vieraat tulevat yksin. Jokaisella heistä on oma kaipuunsa olla toisenlainen tai toisaalla. Odottaessa mielikuvat Muumiperheen mahtavuudesta vain kasvavat. Vilijonkka tahtoisi olla iloinen perheen sydän kuten Muumimamma, Hemuli rohkea ja seikkailunhaluinen veneilijä kuten Muumipappa ja Ruttuvaari puolestaan ihailee esi-isää, jonka näkee talon peilistä. Yhdessä hahmot joutuvat kohtaamaan omat käsityksensä itsestään ja kasvamaan. Teos käsittelee sisäisiä demoneja, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä.

Siinä missä Muumilaakson marraskuu kuvaa sitä, kuinka erikseen tulleet hahmot muodostavat ikään kuin korvaavan perheen Muumitaloon, Muumipappa ja meri puolestaan kuvaa sitä, kuinka Muumiperhe erkaantuu toisistaan. Pappa sivuuttaa Mamman toiveet, ja sen seurauksena Mamma alkaa löytää itsestään uusia puolia maalatessaan majakan seinät täyteen kasveja. Muumipeikko taas elää itsenäistymisen vaihetta: hän ilmoittaa muuttavansa yksikseen kauemmas ja opettelee sietämään yksin olemista. Myös Muumipappa ja meri kuvaa siis yksinäisyyttä, sisäistä kasvua ja itsensä löytämistä. Erityisesti pidän siitä, miten perhettä palvellut Mamma löytää sisäisen taiteilijansa!

Meidän maailmamme peilikuvat

Muumipappa ja meri kuvaa myös hengästyttävän hienosti luontosuhdetta. Pappa yrittää löytää meren toiminnasta järkevän kaavan ja hallita sitä kautta ympäristöään. Lopulta hänen on todettava, että mitään järjestelmää ei ole. Pappa helpottuu, kun tajuaa, ettei hänen tarvitsekaan ymmärtää elävää merta. Luonto saa olla kuten se on, ilman että kukaan elollinen olento sitä hallitsee.

Samassa kirjassa Muumipeikkoa häiritsevät muurahaiset. Myy lupaa hankkiutua niistä eroon ja polttaa ne lamppuöljyllä. Muumipeikko kauhistuu, ja palaneen käry alkaa inhottaa. ”Sinä tiesit täsmälleen, mitä minä tekisin. Tiesit, mutta toivoit etten puhuisi siitä”, Myy toteaa. Voisiko osuvammin kuvata sitä, miten olemme valmiita hyväksymään luontotuhot, kunhan joku muu tekee ne ja voimme teeskennellä katsovamme muualle?

Janssonin kirjoista voi lukea rivien väleistä myös kannanottoja liialliseen sääntöjen noudattamiseen. Vaarallisessa juhannuksessa. Nuuskamuikkunen repii pois kaikki hemulien pystyttämät kieltokyltit, jotka estävät lapsia leikkimistä. Sanoma on aika selvä: meidän pitää saada olla vapaampia! Ehkäpä Jansson tässä kommentoi myös sitä kritiikkiä, jota sai kirjoistaan: niiden ei katsottu olevan sopivia lapsille, koska niissä esimerkiksi juotiin viiniä. (8)

Herkullista luettavaa on myös Muumipapan kirjoittama näytelmä Vaarallisessa juhannuksessa. Se on hupaisa parodia korkeakulttuurisesta teoksesta sääntöineen ja tiukasti muotoon kirjoitettuine repliikkeineen. Muumipapan korkealentoisesti kirjoittama näytelmä ei kuitenkaan tempaa yleisöä mukaansa, mutta kun muumiperhe eksyy kesken näytöksen lavalle, yleisö innostuu. Tekisi mieli ajatella, että Jansson tässä kommentoi myös ikuista keskustelua korkean ja matalan taiteen arvostuksesta.

Kerronta

Erityisesti viimeisimmissä muumikirjoissa Janssonin taito kirjoittajana tulee esiin. Hän kirjoittaa tehokkaasti, lyhyillä lauseilla ja väliin jopa lakonisesti. Jansson ei selittele, vaan jättää päätelmät lukijoille.

Pidän myös siitä, miten Jansson rakentaa dialogia. Hahmot puhuvat usein ristiin toistensa kanssa, eivät kuuntele toisiaan ja huutelevat keskustelujen väliin omiaan. Dialogin kautta Jansson saa tilaisuuden myös lempeästi nauraa hahmoilleen. Erityisesti Pikku Myy kunnostautuu useassa kirjassa totuuden torvena, joka sanoo ääneen ne häiritsevät asiat, joita muut eivät välttämättä itsestään halua tietää.

Muumipapassa ja meressä rakastuin puolestaan miljöön kuvaukseen. Jansson kuvaa luonnon elävänä: lähde hengittää, hiekka vaeltaa, puut kuiskivat ja hytisevät… Lopussa pappa kuulee saaren sydämen lyövän. Miljöö on yhtä aikaa kaunis ja hieman pelottava, kiehtova ja luotaan työntävä. Kuvaus luo kirjaan sen omalaatuisen tunnelman.

Viimeiseksi on vielä todettava, että Jansson osaa yhdistää syvät ja synkät sävyt kepeään ilotteluun. Kirjoissa on myös paljon huumoria. Esimerkiksi Muumipapan nuoruusvuosien mahtipontisia ja liioittelevia kuvauksia omasta erityisyydestä ei voi olla lukematta hymynkare huulilla.

Ylipäätään Muumi-kirjat ovat kestäneet aikaa hämmentävän hyvin. Mielestäni jo se kertoo, miten poikkeuksellisista kirjoista on kyse. Lisäksi niistä löytää aina jotain uutta! Olen lukenut kirjoja eri-ikäisenä ja aina rakastanut niitä. Luulenpa siis, että tulen palaamaan kirjojen pariin vielä tämänkin lukukerran jälkeen.