Kohotin kuohuviinilasini Helsinki-Vantaan
lentokentällä. Kanssani kilistelemässä olivat parhaat ystäväni ja
lähtöporttimme määränpään kohdalla luki Pariisi. Normaalisti minun ei olisi
paljon tarvinnut hakea matkafiilistä, mutta nyt lempijuomanikin maistui
laimealta.
– Kolmekymppisille! Mira ja Miska-Tuulia
huudahtivat lasien kilahtaessa yhteen.
Korvissani särähti. Sieltä se taas tuli. Luku,
jota en varsinaisesti halunnut kuulla, nähdä enkä ajatella.
Hymyilin
kuitenkin urheasti. Edessä oli kolme riehakasta ranskalaispäivää romantiikan pääkaupungissa!
Tanssisin tossuni tasaisiksi, tapaisin urheita uroita ja mahdollisesti
menettäisin sydämeni. Minulla olisi niin kiire kulautella kuohuviiniä, että tuskin
edes ehtisin huomata ikäni jossain vaiheessa muuttuvan … isommaksi.
– Meidän on ehdottomasti otettava kaikki irti näistä
kolmesta päivästä, sanoi Miska-Tuuliakin.
Ajattelin ehdottaa, että valloittaisimme heti
samana iltana ensimmäiset yökerhot ja urhot, mutta Miska-Tuulia jatkoi:
– Tiesittekö, että Pariisissa on yli 200
museota? Puhumattakaan kaikista muista nähtävyyksistä. Jos haluamme nähdä
kaiken, meidän on ehdottomasti aloitettava jo tänään.
– Ei kai meidän ihan kaikkia museoita tarvitse
kolmessa päivässä käydä, Mira naurahti.
– Ei se mahdotonta ole! Olen itse asiassa tehnyt
jo alustavia laskelmia…
Miska-Tuulia läväytti kahvilan pöydälle kasan
kirjoja, oppaita ja esitteitä. Kiinnostavimmat kohteet oli merkitty pienillä
tarralappusilla, jotka oli organisoitu monimutkaisen värikoodiston mukaan. Nähtävyydet
oli kirjattu tärkeysjärjestyksessä Excel-taulukkoon, ja ohjelman optimoimiseksi
Miska-Tuulia oli tehnyt jo alustavan aikataulun.
Minä ja Mira vilkaisimme toisiamme ja
kulautimme hätäpäissämme lasilliset kuohuviiniä kerralla alas.
– Niin, Mira rykäisi. – En ajatellut, että
käyttäisimme ihan noin paljon aikaa museoissa. Eikö niistä tauluista löydy
kuvat netistäkin? Minusta olisi parempi, jos keskittyisimme nauttimaan paikallisesta
tunnelmasta. Voisimme vaikka vuokrata pyörät tai tehdä pienimuotoisen kaupunki-vaelluksen.
– Haluatko sinä todella urheilla lomalla?
Miska-Tuulia kummeksui.
– Pyöräillä voi Suomessakin, mutta tällaisia
taidenähtävyyksiä pääsee katsomaan vain kulttuuripääkaupungeissa. Vai mitä,
Elina?
Molempien katseet kääntyivät minuun.
Nyökyttelin tasapuolisesti kumpaankin suuntaan.
– Minä kyllä tutustuin taidekohteisiin jo
silloin, kun olin Pariisissa vaihdossa. Enkä ole ihan varma, onko
promillepäissään pyöräily sallittua Ranskassa.
Molemmat tuijottivat minua aivan kuin
kansainvälisten kuohuviinien nauttiminen ei olisi lainkaan käynyt heidän mielessään,
vaikka koko reissun tarkoitus oli nimenomaan ollut juhlia jatkuvaa nuoruuttani.
– No, mehän ehdimme miettiä ohjelmaa vielä
perilläkin, Mira sanoi lopulta pirteästi. – Eiköhän oteta vielä yhdet odotellessa?
Olimme kyllä ottaneet jo yhdet ja toisetkin,
mutta minua ei tarvinnut kauan suostutella. Join kuitenkin kuohuvaa Coco
Chanelin tapaan vain ja ainoastaan kahdessa tilanteessa: silloin kun olin
rakastunut, ja silloin kun en ollut rakastunut.
Eli siis lähinnä jälkimmäisessä. Vaikka
mielestäni ei ollut mitään vikaa siinä, että olin sinkku (lukuun ottamatta
selibaattia, somekatvetta, sukulaisvihjailuja, surullisia iltoja ja seurattomia
aamuja), en ollut sentään ajatellut, että joskus olisin kolmekymppinen sinkku.
– Hei, Elina, vähän iloisempi ilme, Mira
huokaisi tullessaan tiskiltä kuohuviinien kanssa. – Näytät taas siltä kuin
olisit menossa hammaslääkärin kautta hautajaisiin.
– Sinähän lupasit, ettet tee kolmekymppisistä
enää numeroa, Miska-Tuulia muistutti.
– Minähän olen suhtautunut synttäreihini
todella rennosti… Mistä te nyt oikein puhutte?
Mira ja Miska-Tuulia aloittivat pitkän
puheenvuoron ja kävivät läpi, mitä
kaikkea kirjoitin 30 ennen 30 -listalleni edellisen vuoden aikana. Lista
alkoi Karibialle muuttamisesta ja päättyi siihen, kun yhteiskunnallisesti
merkittävä urani huipentui valintaan Vuoden opettajaksi. Väliin mahtui
nettitreffejä, törkeän kalliita alushousuja, karaoke-esityksiä sekä kalenteri,
josta rastin päiviä paksulla, mustalla tussilla. (Syntymäpäiväni kohdalle olin
kirjoittanut tuomiopäivä.)
Nostin käteni pystyyn, kun ystäväni alkoivat
muistella, kuinka päätin muuttua nollakuntoisesta sohvaperunasta olympiatasoiseksi
maratoonariksi.
– Okei, okei, okei! Ehkä sitten olen
stressannut hieman liikaa yksistä syntymäpäivistä. Mutta haluaisin kuitenkin
muistuttaa, että lopulta todella juoksin sen puolimaratonin.
Jos olisin edelleen stressannut kolmenkympin
ylityksestä, olisin jatkanut, että se puolimaraton olikin elämäni
suurin saavutus. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen asuin edelleen samassa,
säälittävässä pikkukaupungissa, työskentelin tylsän tavallisesti opettajana ja
olin toivottomasti ja tahtomattani sinkku. Mutta enää en kärsinyt
minkäänlaisesta ikäkriisistä. Vakuutin ystävilleni, etten tietenkään kuvitellut
elämäni loppuvan siihen, kun täyttäisin kolmekymmentä. Eihän minkään oikeastaan
tarvitsisi muuttua. Jatkossakin juhlisin yökerhoissa, matkustelisin
megalopoleihin ja viettäisin villiä vanh… nuoruuttani. Nyt kun tuomio- ja/tai
syntymäpäiväni oli edessäni, minusta oli jopa alkanut tuntua, ettei
kolmekymmentä nyt niin paha numero ollut.
Ainakaan jos sitä vertasi neljäänkymmeneenkahteen,
joka oli uusi pelottava ikäni.
– Oikea asenne, Elina! Kolmekymmentä täyttää vain
kerran elämässä, sitten se on ohi, sanoi Miska-Tuulia. – Vähän
kuin laastari, yhdellä repäisyllä se lähtee, vaikka vähän kirpaiseekin.
Miska-Tuulia taputti minua kädelle. Hän oli alkanut
suhtautua ikäkriisiini myötätuntoisemmin sen jälkeen, kun hänen omat
kolmekymppisensä olivat alkaneet lähestyä. Vielä vuotta aiemmin
syntymäpäivilläni hän oli ollut vakaasti sitä mieltä, että 30 oli pelkkä numero
siinä missä 29.
– Kolmenkympin täyttäminen on kuin verikoe,
Mira virkkoi vanhempana ja viisaampana. – Jännittää kauheasti etukäteen, mutta
ei sitä sitten lopulta edes huomaa.
Jätin kertomatta, että yleensä pyörryin
verikokeissa. Hymyilin reippaasti ja sanoin:
– Paljonko kello on? Jokohan meidän pitäisi
lähteä jonottamaan portille?
Mira katsoi rannettani ja ihmetteli, kuinka
olin päässyt kolmekymppiseksi ostamatta rannekelloa itselleni. Hän oli kai
unohtanut, että olin koko viime vuoden tehnyt kaikkeni unohtaakseni ajan kulun
kohti kolmeakymmentä.
– Ei hätää, olen koko ajan tarkkaillut porttia,
sanoi Miska-Tuulia. – Ensimmäinen merkki lähdöstä on, että portille ilmestyy
henkilökuntaa. Siinä vaiheessa täytyy sitten siirtyä vauhdilla jonoon, jos
haluaa päästä koneeseen ensimmäisenä. Kun kuulutus tulee, on jo myöhäistä. Hei,
tuleekohan tuo lentäjä meidän koneeseemme…?
Käänsin katseeni kohti Miska-Tuulian
osoittamaa miestä. Jos minulla olisi ollut rannekello, sen aika olisi pysähtynyt,
tai ainakin hetkeksi hidastunut. Sydämeni ainakin unohti hetkeksi lyödä säännöllisesti.
Mies oli tummatukkainen, leveäharteinen ja komeapiirteinen. Hänestä tuli itse
asiassa mieleeni jokin tuttu julkkis.
Nostin nopeasti kasvoilleni romanttisen
seksikkään ilmeeni, jota olin harjoitellut peilin edessä juuri tällaisia
tilanteita varten.
– Onko sinulla paha olo? Miska-Tuulia
huolestui.
Ilmeisesti ilmeeni kuitenkin toimi, sillä
kapteeni kääntyi jo ohi kuljettuaan ja vilkaisi meidän pöytäämme. Hän kohotti
kulmakarvojaan, hymyili ja iski silmää, ennen kuin astui sisään meidän
portistamme.
– Hän katsoi suoraan sinuun, Elina! Mira
hehkutti.
– Äh, älä viitsi. Eihän tässä reissussa ollut
kyse miehistä, vaan meistä, sanoin ystävilleni, vaikka tunsin vatsanpohjassani pitkästä
aikaa pieniä perhosia.
En edes muistanut, milloin olin viimeksi
tavannut jonkun vapaan miehen Kotikaupungissa.
Kaikki aiemmat seurustelusuhteeni olivat päättyneet kammottaviin
katastrofeihin, alkaen siitä, kun lukioaikainen poikaystäväni oli voidellut ja
hoidellut mieluummin autoaan kuin minua, ja päättyen siihen, kun olin lopettanut
surkean suhteeni säälittävän eksäni Kallen kanssa. Olin ollut niin kauan yksin,
että olin jo alkanut ajatella, ettei koko maailmassa ollut minulle sopivaa
miestä.
Paitsi ehkä Pariisissa. Jospa matkani
päättyisi kuten lempielokuvani Amélie.
Sen loppukohtauksessa Amélie ajelee mopon kyydissä ympäri Pariisia, kädet Nicon
ympärillä. Minulla oli jo ennestään paljon hyviä kokemuksia ranskalaisista miehistä,
joten ei olisi ihme, jos syntymäpäivämatkaltani löytyisi hoito(keino)
krooniseen sinkkuuteeni. Eikö rakastuminen tavallaan kuulunut vakiona Pariisin-matkapaketteihin?
Kuohuviinin kihahtaessa päähän kaikki tuntui
mahdolliselta. Miska-Tuulian megalomaaniset suunnitelmatkin alkoivat kuulostaa
mielekkäiltä. Kolmenkympin koettelemus oli herättänyt minut ymmärtämään ajan
rajallisuuden ja elämän ainutkertaisuuden. Jokaisesta sekunnista täytyi nauttia,
koska se saattoi olla viimeinen sekuntini alle kolmekymppisenä. Tästä eteenpäin
eläisin enemmän, pistäisin paremmaksi
ja voimistaisin vain vauhtia!
– Huomio matkustajat
lennolla Pariisiin…
– Voi ei, aloittelijan virhe! Unohdimme
seurata porttia, Miska-Tuulia hätkähti, kun kuulutus kaikui odotustilassa.
Kuohuviini oli saanut Miska-Tuulian poistumaan
hetkeksi vessaan. Nyt se kostautui. Sekunneissa porteille muodostui valtava
tungos. Mira pudisteli päätään, kun katseli toisiaan tuuppivia turisteja.
– Kuvittelevatkohan ihmiset, että he jäävät koneesta,
jos eivät järjestä tällaista suureellista show’ta?
Osoitin vastaukseksi sormellani Miska-Tuuliaa,
joka oli jo kiilannut jonoon ensimmäiseksi. Hän huitoi meille oikealla kädellä
kärsimättömän näköisenä ja pamautti samaan aikaan vasemmalla kyynärpäällä
edelleen pyrkinyttä bisnesmiestä.
Minä ja Mira nousimme kiireesti ylös. Jätimme
jälkeemme pöydän, joka oli täynnä tyhjiä laseja ja pikkupulloja.
– Olisi kyllä kannattanut ottaa saman tien pullo,
olisi tullut halvemmaksi kuin juoda näitä yksittäisiä laseja, tajusin.
– Tuo, rakas ystäväni, on juuri sitä
viisautta, joka tulee vasta iän myötä. Kaksikymppisenä sitä vielä uskoo yksille
lähtiessään juovansa oikeasti vain yhden. Kolmekymppisenä ei enää huijaa
itseään vaan ottaa suoraan pullon, Mira sanoi ja taputti minua olkapäälle.
Luku 2: Merkkilaukku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti