Kesäkuun kirjavinkki: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Suomen juhannus oli viileä, tuulinen ja kostea. Mutta mökin kaminassa räiskyi tuli, ja minä istuin tulen ääressä punaviinilasin kanssa lukemassa JoJo Moyesia. 

Eipä yllätys, että tästä kirjasta jäi minulle kesäkuun parhaat lukumuistot. JoJo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta sai viikkojen kirjoitustauon jälkeen hetkeksi minussa aikaan kovan halun kirjoittaa joskus jotain yhtä hienoa.

Kirja kertoo kahdesta naisesta. Ensimmäinen heistä, Sophie, elää Ranskassa vuonna 1916 saksalaisten sotilaiden armoille. Hänen aviomiehensä Édouard on sodassa, ja Sophie taistelee nälkää, kylmää ja epätoivoa vastaan. Kun kylään saapuu saksalainen komendantti, Sophie tekee jotain, mitä ei olisi ikinä kuvitellut tekevänsä.

Vuonna 2006 Sophien miehen Sophiesta maalaama muotokuva on päätynyt Lontooseen. Se roikkuu leskeksi jääneen Livin seinällä ja muistuttaa avioliiton onnellisista ajoista. Kun Édouardin perilliset vaativat itselleen sodan aikoihin kadonnutta muotokuvaa, alkaa Liv selvittää maalauksen ja Sophien kohtaloa. Samalla hän tulee luoneeksi itselleen uuden kohtalon.

Molemmat sankarittaret ovat vahvoja, mutta samaan aikaan epätäydellisiä naisia. Pieni rosoisuus ja väärät, mutta ymmärrettävät valinnat tekivät heistä samastuttavia. Livin kohdalla onnellinen loppu oli selkeämmin tiedossa, kun taas Sophien kohtalo tuntui toivottomalta. 

Kaksi sankaritarta oli nerokas ratkaisu, koska sen ansiosta loppu säilyi jännittävänä. Romanttiseen viihteeseen kuuluvat onnelliset loppuratkaisut, mutta kahden sankarittaren kohdalla pidin mahdollisena, että toisen tarina päättyykin onnettomasti. 

Tässä myös syy siihen, miksi JoJo Moyes on niin loistava viihdekirjailija.  - hän osaa sopivissa määrin sekä täyttää lukijan odotukset että yllättää lukijan. On taitolaji säilyttää genreen olennaisesti kuuluva ennalta-arvattavuus, mutta kuitenkin tarjota riittävä määrä jännitystä siitä, miten odotettu ratkaisu tulee tapahtumaan, sekä sopivissa kohdin hätkäyttää lukijaa pienillä yllätyksillä. Tämä tarina tarjoaa sitä romantiikkaa, jonka se lupaakin, mutta ei toisaalta ole liian ennalta-arvattava tai suoraviivainen. 

Moyesille on tyypillistä, että hän kirjoittaa myös vaikeista asioista. Kerro minulle jotain hyvää kertoi vaikeasta vammautuneesta miehestä, Parillisia ja parittomia köyhän yksinhuoltajaäidin arjesta ja Ne, jotka ymmärtävät kauneutta kuvaa sodan julmuutta. Ehkä juuri siksi Moyes on yksi lempiviihdekirjailijoistani. Hänen sankarittarensa eivät shoppaile ja vietä luksuselämää, vaan ovat tavallisia naisia vaikeissa tilanteissa. 

Siitä huolimatta kirjoihin mahtuu sitä ah niin ihanaa ja kaiken nielevää rakkautta. Moyes luopuu realismista juuri oikeissa kohdissa ja vie lukijan pois arjen keskeltä.
Tällä kertaa tosin loppuratkaisu oli jopa hieman liian sokerinen ja siirappinen minun makuuni. Pienestä epäuskottavuudesta huolimatta en silti voinut olla pitämättä lopusta ja sen kauneudesta. 

Realismin ystäville en siis kirjaa suosittele - JoJo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on suunnattu niille, jotka ymmärtävät viihdekirjallisuutta. 

Välitilinpäätös

Vuosi alkaa olla puolessa, joten on aika tehdä välitilinpäätös vuoden tavoitteideni suhteen.

1. Kirjoittamisen aineopinnot - - Aikataulussa! 
Suoritin ikuisuuden roikkuneen ja ahdistaneen Tietokirjoittamisen kurssin viimeinkin kevään aikana. 
En ole vielä suorittanut kirjoittamisen opintoja loppuun, mutta on hyvin realistista, että se tämä tapahtuu tavoiteajassa eli elokuun loppuun mennessä, kun opinto-oikeuteni loppuu.

2. Laakson poika, Aavan tyttö --Lähes hoidossa...

Viimeiset opintopisteet tulevat Laakson poika, Aavan tyttö - kässäristä, mutta teksti on vielä pahasti työn alla. Olen kyllä saanut sen välimaaliin jo pariinkin kertaan ja hankkinut palautetta, mutta tämän tekstin osalta matka mutkistuikin ihan kunnolla. Laitoin tekstin atomeiksi, minkä seurauksena teksti on änkyräjumissa.

Tuntuu, että tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta en vain osaa. Tai jaksa. 

3. 30 jälkeen 30 - - TEHTY!
Suoritin Tekstikokoelma-kurssin ja viimeistelin 30 jälkeen 30 - käsikirjoituksen pisteeseen, jossa se tuntuu valmiilta. 
(En aio avata tiedostoa ihan heti uudestaan, etten riko illuusiota.)

4. Luen 50 kirjaa -- Lähes valmis!
Olen jo tähän mennessä lukenut 47 kirjaa. Loppuvuoteen mahtuu kuitenkin toivottavasti vielä paljon lisää luettavaa.

5. Kuukauden kirjavinkit - Hoidettu!
Olen tähän mennessä kirjoittanut blogiin kuukauden kirjavinkin joka kuussa.

6. Kuinka kirja syntyy  -- TEHTY!
Olen kirjoittanut blogitekstisarjaan tähän asti suunnitellut 10 osaa valmiiksi.
Jatkan tosin blogitekstisarjaa, kunhan jotain lisättävää syntyvän kirjan matkaan on. 

7. Uusi projekti -- Ei ihan vielä siellä...
En ole vielä aloittanut uutta tekstiä, joskin olen ideoinut, piirrellyt juonikaavioita, tehnyt muistiinpanoja ja taustatyötä uusien käsisten suhteen. Matkaa aloittamiseen kuitenkin on vielä. Jotenkin haluaisin, että tällä kertaa välttäisin sen kauhean hyrskynmyrskyn ja mullinmallistuksen, jota olen käynyt läpi 30 jälkeen 30:n ja Laakson pojan, Aavan tytön kanssa...

8. Pidän vähintään kahden viikon kirjoitustauon -- TEHTY!
Tämän tavoitteen lisäsin jossain vaiheessa kevään aikana, koska alkoi tuntua siltä, että tauko voisi olla paikallaan. 
En siis ole tähän mennessä kirjoittanut koko kesäkuussa yhtään mitään, en edes tätä blogia. Toistaiseksi tuntuu siltä, että tauko jatkuu. 

Näyttää siis siltä, että tavoitteeni olivat realistiset ja konkreettiset. Ehkä ne eivät sitten kuitenkaan olleet riittävän haastavat oikealla tavalla, koska jälleen tuntuu siltä, etten ole tehnyt tarpeeksi...

Mutta ehkä palaan riittämättömyyden tunteeseen ja kirjoitusahdistuksiin vasta myöhemmin kesällä. Nyt jatkan (ansaittua!) lomailua ja mökkeilyä. 

Toukokuun kirjavinkki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Blogini kuukauden kirjavinkiksi voi Wirallisten Sääntöjeni mukaan valita kaunokirjallisuutta edustavan kirjan, jonka olen lukenut kyseisessä kuussa. Tässä kuussa aion kuitenkin rikkoa röyhkeästi omia sääntöjä ja vinkatakin tietokirjasta (joka vieläpä kuului tietokirjoittamisen kurssin kurssilukemistoon).

Kuva: Otava

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei nimittäin ole vain tietokirja. Se on myös omaelämäkerrallinen romaani, kaunokirjallinen teos ja historiallinen tutkimusprojekti. Se sisältää listoja, runoutta ja filosofista pohdintaa. Niin, ja mainitsinko jo, että kirja on myös valittu Mondon vuoden 2013 matkakirjaksi? 

Kuulostaa ehkä sillisalaatilta, mutta Kankimäki onnistuu luomaan tästä kaikesta toimivan, omannäköisen kokonaisuuden. Kirja on tutkimusmatka, joka saa alkunsa, kun Kankimäki kyllästyy arkeensa ja päättää jäädä vuorotteluvapaalle. 

Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen. Jos ei ole miestä, eikä sitä myöten perhettä, ei ole muuta keinoa kuin lähteä. On pakko tehdä elämällään edes jotain.

Irtiottovuoden aikana Kankimäen on tarkoitus kirjoittaa tietokirja japanilaisesta Heian-kauden aikaisesta hovinaisesta Sei Shōnagonista. Tämän Tyynynaluskirja on tehnyt Kankimäkeen niin suuren vaikutuksen, että hän haluaa tutustua tarkemmin Seihin. Kuka on tämä muita arvosteleva, teräväkynäinen, tarkkanäköinen ja huumorintajuinen nainen, ja miksi hän kokosi kirjaansa sekaisin niin sekalaisia listoja, hovielämän kuvausta kuin päiväkirjamaisia merkintöjä?

Kankimäen ja Shōnagonin elämien välillä on 1000 vuotta. Kankimäki kuvaa elävästi, millaista elämä tuhatluvun vaihteessa japanilaisessa hovissa oli. Toisaalta Kankimäellekin selviää, että on täysin mahdoton varmuudella täysin ymmärtää sen aikaista elämää ja saada vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Dokumentit ovat tuhoutuneet,myös Tyynynaluskirjan alkuperäinen versio, eikä jäljelle jääneiden dokumenttien merkityksiä, viittauksia ja kulttuurisia vihjeitä enää osata varmuudella tulkita oikein. Kirjoittiko Sei siis kirjansa vain päiväkirjaksi itselleen vai halusiko hän sen tulevan julki? Oliko kirja hovin markkinointikoneiston tilaama tuote vai palveliko se Sein henkilökohtaisia pyrkimyksiä?

Toisaalta yllättävän paljon yhteistäkin löytyy länsimaalaisen, nykyajassa elävän ja japanilaisen, tuhat vuotta sitten eläneen naisen välillä. Välillä sekä Kankimäki että lukija hämmästyvät siitä, miten osuvasti Sei kuvaa itsellekin tuttuja ilmiöitä: ärsyttäviä asioita, ihastuttavia asioita, naisia, miehiä ja ihmissuhteita.

Minuun vetosi kirjassa se, että sekä Kankimäki että Sei kirjoittavat lapsettoman ja perheettömän naisen näkökulmasta. Sei oli omana aikanaan vapaamielinen ja itsenäinen nainen, joka ei tahtonut perheenäidin elämää. Kankimäki puolestaan esittää hyviä huomioita siitä, millaista on olla se kaveriporukan viimeinen, jolla ei ole puolisoa eikä lasta.

Kuten sanottu, kirjaa voi lukea monilla silmillä. Sieltä voi poimia vain hauskat listat eri asioista tai kuvaukset Heian-kauden hovielämästä. Tai sitten sitä voi lukea historiallisen tutkimusprojektin kuvauksena tai omaelämäkerrallisena romaanina. Yksi minuun vetoava näkökulma oli matkakertomus. En ole haaveilusta huolimatta päässyt koskaan käymään Japanissa, mutta Kankimäki maalaa Kioton maiseman eteeni niin elävänä, että tuntuu kuin melkein olisin ollut Japanissa.

Erityisen paljon pidin Kankimäen tavasta kirjoittaa Seille. Ehkäpä tyylilajien tyylikäs yhteiselo on myös kunnianosoitus Kankimäen matkakumppanille. Olihan Seinkin kirja omituinen sekoitus erilaisia tekstilajeja.

Luin kirjan osuvasti siinä mielessä, että lisää luettavaa Kankimäeltä on tulossa tänä vuonna. Naiset joita ajattelen öisin on jo lukulistallani.

Lisää esimerkiksi täältä:
Goodreads
Mia Kankimäki Facebookissa
HS:n arvio: Asioita, jotka riemastuttavat
Mia Kankimäki: Hyvä kirja ei ole muotituote