Antaisit niiden pysyä turvassa, jotka ovat turvassa. Et antaisi heidän kärsiä liikaa. Jos heidän pitää kuolla niin tekisit sen nopeasti. Voisit vaikka järjestää heille jonkinlaisen Taivaankin. Juuri siihenhän me Sinua tarvitsemme. Helvetin me osaamme rakentaa itsekin.
Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) on ilmestynyt jo 1980-luvulla, mutta on edelleen ajankohtainen. Atwood tekee pelottavan helpoksi uskoa yhteiskuntaan, jossa naiset on alistettu kotiapulaisten ja synnyttäjien rooliin. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa uskonnolliset fanaatikot ovat ottaneet vallan. Miehet hallitsevat, naiset tottelevat. Rikoksistaan tuomitut ripustetaan ruumiina roikkumaan muurille.
Naisilta on viety oikeus perheeseen ja työhön. Hedelmällisistä naisista on tehty orjattaria, jotka synnyttävät lapsia rikkaimpiin perheisiin. Päähenkilö on määrätty orjattareksi kapteenille. Kun kapteeni kutsuu naisen yksityistapaamiseen, alkaa selvitä, etteivät asiat ole millään tasolla aivan sitä, miltä ne ulos näyttävät.
Pelottavaa kirjassa on oikeastaan se, että se voisi olla totta niin monellakin eri tasolla. Atwood itse huomauttaa tässä HS:n jutussa, ettei kirjassa tapahdu mitään, mitä ei olisi jo jossain päin maailmaa tapahtunut. Väkivaltaa, alistamista ja oikeuksien riistoa perustellaan orjattarenkin diktatuurissa kovin kauniilla ja ylevillä puheilla. Väitetään jopa, että naisilla ovat nyt asiat paremmin - tässä maailmassa naisia ei ahdistella kaduilla, heitä ei alisteta ulkonäköpaineiden alle eikä raiskata väkivaltaisesti (entisen maailman kriteerien mukaan).
Parempi ei koskaan ole parempaa kaikille, hän sanoo. - Joillekuille se on aina pahempaa.
Atwoodin luoman maailman tunnelma saa pidättämään henkeä. Lyhyet lauseet ja painavat kielikuvat luovat pakokauhun tunnetta sekä ahtaan paikan kammoa. Väkivaltaa on kirjassa rivien välissä paljonkin, mutta sitä ei kuvata yksityiskohtaisesti. Paljon jätetään lukijan pään sisään ja oman mielikuvituksen varaan. Tämä on minusta oikeasti pelottavampaa sen lisäksi, että se on tyylikäs ratkaisu. Yksityiskohtaiset väkivallan kuvaukset eivät tuo minulle mitään lisää lukuelämykseen, päinvastoin, ne saattavat julmuudellaan ja raakuudellaan tiputtaa minut fiktion maailmasta.
Hyvän suomennoksen harvemmin huomaa, koska se toimii eikä tökkää. Tällä kertaa tulin jostain syystä jo lukiessani kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten kaunis teos on myös suomeksi. Matti Kannoston kieli on kaunista ja soljuvaa ja tekee kunniaa kirjan tarinalle.
Kirjasta on tehty aiemmin elokuva, ja viime vuonna ilmestyi kirjaan pohjautuvan sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Kirja puolestaan on HS:n mukaan noussut myyntilistojen kärkeen Trumpin Yhdysvalloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti