Kokemuksia äänikirjoista ja Storytelistä

30 ennen 30 ilmestyi äänikirjana tänä syksynä, ja sen kunniaksi päätin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Kuinka kävi, kun kokeilin kuukauden Storyteliä?

En ole tähän asti ollut oikein innostunut äänikirjoista, vaikka olen monelta kuullut niistä paljon positiivista. En ollut vielä kesällä kuunnellut yhtään kirjaa läpi äänikirjana. Oli siis jo korkea aika kokeillakin!
Sopivasti samaan aikaan kun kokeilin Storyteliä, olivat äänikirjat aiheena myös Kirjamessuilla. Kuuntelemaani keskusteluun osallistuivat Mari Wärri Storyteliltä sekä kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja Marko Kilpi.

Keskustelussa selvisi, että äänikirjojen suosio on nousussa.  Tyypillinen Storytelin käyttäjä on nuori ja nainen - eli olen kohderyhmää. Myös lasten kirjoja kuunnellaan paljon, eli äänikirjoista on tullut moderni versio lapsuuteni kasettikirjoista. Wärrin mukaan äänikirjana toimivat erityisen hyvin juonivetoiset kirjat kuten dekkarit ja elämäkerrat. 

Mari Wärri Storytelista, kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja  Marko Kilpi. Haastattelemassa Baba Lybeck.

Otetaan miinukset ensin.
Omassa kokeilussani huomasin, että jotkut kirjat toimivat paremmin äänikirjoina kuin toiset. Esimerkiksi Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin toimi kyllä enimmäkseen hyvin äänikirjana, mutta faktaosuuksissa huomasin välillä tipahtavani. Näissä yhteyksissä kirja olisi ollut parempi, koska olisi ollut helppoa palata muutama rivi taaksepäin ja tietoa olisi saanut sulatella enemmän omaan tahtiin. Äänikirjan kelaaminen ei ollut kovin helppoa ainakaan minun kännykkäsovelluksellani. Samoin jos olisin halunnut palata johonkin kiinnostavaan kohtaan (jota en tajunnut heti merkitä kirjanmerkillä), ei äänikirjaa voinut samalla tavalla selailla taaksepäin kuin paperista tai e-kirjaa.

Kirjailijat kertoivat kaikki kuuntelevansa äänikirjoja ja yleistä tuntuu olevan, että äänikirjoja kuunnellaan nukkumaan mennessä. Siihen on helppo nukahtaa ja sovelluksen voi asettaa pysäyttämään toiston itsestään. Minun kohdallani kuuntelu nukkumaan mennessä ei toiminut ollenkaan, koska olen nopea nukahtaja. Iltakuunteluni menivät lähes kokonaan harakoille. Sama ongelma on paperikirjankin kanssa, mutta siitä löytyy  kuitenkin helpommin oikea kohta seuraavana iltana.
Toisaalta Baba Lybeck sanoi, että äänikirja vie ajatukset pois stressistä. Voisin kuvitella, että stressaantuneena äänikirjan kuuntelu voisi auttaa nukahtamista.

En ollut kuunnellut kovinkaan paljon äänikirjoja ennen kokeiluani, joten minulla kesti tottua siihen, että joku toinen lukee kirjan minulle ja valitsee puolestani painotukset. Välillä tuntui, että kirjat edistyivät aivan tolkuttoman hitaasti. Esimerkiksi Kankimäen kirjaa kuuntelin lähes 13 tuntia - jos olisin lukenut kirjan itse, siihen olisi mennyt paljon vähemmän aikaa.

Omassa kokeilussani äänikirjat pätkivät välillä, mutta voi olla, että tämä johtui vain ikivanhasta kännykästäni. Voi siis olla, että kaikista vanhimpiin malleihin äänikirjasovellukset eivät käy.

Sitten niitä hyviä puolia - seuraa pitkä lista.Rönkkönen mainitsi, että älypuhelimessa kirjat ovat aina mukana. Äänikirjan kuuntelu myös vapauttaa kädet muuhun toimintaan ja niitä kuunnellessa voi esimerkiksi siivota. Pulkkinen puolestaan kertoi kuuntelevansa kirjoja usein ratikkamatkoilla, eli äänikirjojen kuuntelulle on melko helppo löytää aikaa arjesta.

Tässä ovatkin äänikirjojen parhaat puolet. Niitä oli helppo kuunnella samalla kun teki kotitöitä ja muutamaa kirjaa kuuntelin myös lenkillä (ja saatoin jopa tehdä pienen lisäkierroksenkin, kun halusin kuunnella luvun loppuun). Jos siis äänikirja edistyy hitaammin kuin oma lukeminen, ovat äänikirjat toisaalta paremmin saatavilla ja tilaisuuksia kuuntelemiseen on enemmän. 
Toisaalta jäin miettimään sitä, mitä jatkuva äänikirjojen kuunteleminen tekisi muutenkin liikaa käytetyille aivoilleni. Lenkit ovat olleet minulle parasta pään tuuletusta ja aikaa olla ajattelematta yhtään mitään, joten ainakaan toistaiseksi en ole siirtynyt vakituisesti kuuntelemaan kirjoja lenkkien aikana.

Toinen valtava plussa on tarjonnan laajuus. Storytelissä on mahtava valikoima uutuuskirjoja, joihin pääsee heti käsiksi. Kuten Lybeck mainitsi, sähköisessä muodossa kirjat eivät vie tilaa kirjahyllystä ja Storytel voi tarjota laajempaa valikoimaa kuin yksikään kirjakauppa. Sähköisissä kirjoissa painos ei myöskään koskaan ole loppu. Sain itsekin luettua useita uutuuskirjoja, joita olisin saanut jonottaa kirjastosta vielä viikkoja! (En myöskään halua ostaa jokaista kiinnostavaa uutuuskirjaa itselleni.)

Kilpi mainitsi, että tarinoiden kuunteleminen on ihmisen perimässä. Ihmiset kertoivat tarinoita jo paljon ennen kuin kirjoittivat niitä, ja jollain tavalla minustakin oli helpompi keskittyä kirjaan kuuntelemalla. Ääneen lukeminen teki tekstin myös jollain tavalla intiimimmäksi ja kuulokkeiden kautta pääsi helposti pakoon arkea omaan maailmaan.

Lukijalla on luonnollisesti suuri rooli äänikirjan onnistumisen kannalta. Wärri kertoi, ettei hyvää lukijaa ole helppoa löytää. Äänen on oltava selkeä ja lukijan on pystyttävä eläytymään kirjaan ilman, että alkaa näytellä sitä. 30 ennen 30 :n lukee Kati Tamminen, ja hän on loistava esimerkki siitä, miten lukija voi tehdä kirjasta jopa vielä paremman kun paperiversio. 

Entä äänikirjojen tulevaisuus?
Kaikki keskustelijat uskoivat äänikirjojen kuuntelemisen lisääntyvän. Ne ovat tuoneet kirjoille myös lisää nuoria lukijoita (tai kuuntelijoita). Wärri uskoi, että myös vanhemmat ihmiset kiinnostuvat äänikirjoista, kunhan ne yleistyvät ja sovellukset tulevat tutummiksi. Kaikki kirjailijat olivat avoimia myös ajatukselle kirjoittaa kirja suoraan äänikirjaformaattiin. 
Kukaan kirjailijoista ei ollut huolissaan tulojensa pienenemisestä, vaikka korvaus äänikirjan kuuntelusta onkin pienempi kuin kirjan myynnistä. Wärri uskoi toistojen korvaavan pienemmän korvauksen ja Rönkkönen esimerkiksi kertoi, että lukijat ovat sanoneet kuuntelevansa hänen kirjojaan useita kertoja.

Minusta ei kokeilun myötä tullut äänikirjojen ylintä ystävää ja jatkossa luen varmasti edelleen suurimman osan kirjoistani joko paperisena tai e-kirjana. On kuitenkin hyvä tietää, että myös äänikirjat toimivat joissain tilanteissa. Storytelin tilaustakaan en aio jatkaa joka kuukausi, mutta otan varmasti jatkossa tilauksen erityisesti lomien ajaksi, kun kirjastoonkaan ei pääse. Oli vain niin kätevää, kun koko kirjasto kulki mukana taskussa ja kirjoja saattoi tilanteen mukaan joko lukea tai kuunnella sähköisenä.

Kävi kai siis niin, että minusta tuli (Wärrin sanoin) kirjojen sekakäyttäjä, jolle kaikki formaatit toimivat. 

Maailman onnekkain tyttö

Luulen, että minä olen maailman onnekkain tyttö.

En siksi, että olisin saanut elämässä kaiken, ainakaan helpolla. Enkä siksi, että aina olisi helppoa tehdä työtä, jota rakastaa, ja harrastaa tavoitteellisesti kirjoittamista, jota rakastaa. Vuorokauden tunnit käyvät nopeasti vähiin, varsinkin niinä hetkinä, kun käsikirjoitus on siinä vaiheessa, että sen parissa haluaisi olla ihan koko ajan, ideoita pulppuaa ja ne pitäisi vain päästä laittamaan paperille. Kirjoittaminen ei jätä rauhaan, koko ajan hahmot nykivät hihasta. Ei pääse lomalle, ja vielä pahempaa, ei edes halua päästä. 

Samaan aikaan töissä nuoret nykivät hihasta, ja mielellänihän minä autan, mutta sitten jään taas kiinni oikeaan maailmaan. Päätän lähteä aiemmin töistä, mutta kun lupasin, ja oikeastaan haluaisin myös sen kivan ryhmän kanssa tehdä jotain kivaa, tätäkin materiaalia pitäisi vähän päivittää, ja olisipa kiva kokeilla tuotakin tätä uutta juttua tunneilla, mutta sekin vaatii valmistelua...

Aika usein valitsen sen työn, josta minulle maksetaan, ja kirjoittaminen kärsii. Hirvittävä riittämättömyyden tunne roikkuu koko ajan kannoillani. En vain ehdi, jaksa enkä pysty. Käsikirjoitukset valmistuvat tuskattuvan hidasta tahtia. Vertaan itseäni muihin kirjoittajiin ja ajattelen, että olen epäonnistunut, kun en pysty samaan tahtiin. 

Välillä tekisi mieli vähän valittaa. Miksi minun pitää koko ajan hajota kahteen suuntaan? Miten kaikki muut saavat niin paljon enemmän aikaan? Miksi minä en voi saada kaikkea? Tai edes lottovoittoa tai tuplatunteja vuorokauteen? Missä välissä ehdin elää enkä vain viettää laatuaikaa tietokoneeni kanssa?

Mutta en valita. En sen jälkeen, kun valitukseeni kerran tokaistiin takaisin: Ymmärrätkö, miten poikkeuksellisen onnekas olet, kun sinulla on elämässäsi jotain, jota haluat oikeasti tehdä? 

Niinpä. Ihan oikeasti, kuinka moni löytää elämäänsä edes yhden asian, josta todella pitää? Kuinka onnekas täytyy olla, että löytää niitä vielä kaksi, ja toisesta niistä vielä saa elantonsa?

En sitten kuitenkaan vaihtaisi elämääni kenenkään toisen kanssa. En lottovoittajan, en edes bestseller-kirjailijan. Minun käsikirjoitukseni edistyvät hitaasti. Minun kalenterini on täynnä. Minun kapasiteettini ei yksinkertaisesti aina riitä kaikkeen.

Mutta ainakin saan elää tehden juuri niitä asioita, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Kyllä, olen maailman onnekkain tyttö.

Kolmoiselämää

Viime vuonna minusta tuntui usein, että elin kaksoiselämää. Päivät olin töissä, illat, viikonloput ja lomat kirjoitin. Tänä syksynä kirjallisuuden opinnot ovat lisänneet vielä yhden ulottuvuuden elämääni. Kyllä tämä kolmoiselämää vähintäänkin on! 

Olen melko luottavainen sen suhteen, että jos priorisoin, lasken rimaa ja suunnittelen hyvin, selviän aikatauluista. Mutta miten ihmeessä minun aivoni tästä selviävät?
Jokainen osa-alue kolmoiselämässäni vaatii aktiivista ajattelua. Tämän lisäksi pitäisi tietysti muistaa, mitä ostaa kaupasta, kenellä on synttärit tulossa, milloin kävinkään hammaslääkärissä ja tuliko kissat ruokittua. (Tai no, viimeisestä ei ehkä tarvitse olla huolissaan, kissat pitävät varsin omatoimisesti ja hyvin kovaäänisesti huolen ruoka-ajoistaan.)

En nimittäin halua päätyä siihen samaan vegetatiiviseen tilaan, jossa viime vuoden kaksoiselämän jälkeen lopulta olin. Touko- ja kesäkuun aikana aivoni olivat yhtä mössöä. En valehtele, jos väitän, että tekstiviestin kirjoittaminen oli jo aika vaativa tehtävä. Puhumattakaan sitten joistain käsikirjoituksista. 

Siksi olen nyt julistanut itselleni viikkoon yhden aivolepopäivän. Kyllä, kokonaisen päivän. Eikä sen aikana ole sallittua tehdä töitä, kirjoittaa tai opiskella. 

Voin kertoa, että jokainen kolmesta minästäni huutaa täysillä tätä vastaan. Kolmoiselämän mahduttaminen kalenteriin on riittävän haasteellista seitsemäänkin päivään, miten sitten kuuteen? 

Samaan aikaan olen aika varma siitä, että tämä olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Heinäkuussa, kun aivotoiminta hiljalleen käynnistyi, tajusin tehneeni kirjoittamisen suhteen saman alkeellisen virheen kuin tein maratonille treenatessa. Harjoittelin kyllä riittävästi, monipuolisesti ja tunnollisesti, mutta unohdin sen tärkeimmän asian: lepo. 

Luulisi, että lepääminen on helppoa, mutta minulle se on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Tiedän tarvitsevani sitä, mutta kerta toisensa jälkeen sorrun siirtämään lepäämisen huomiselle. Aina on niin paljon tehtävää! Aina on jotain kesken! Olen myös tyyppiä, joka ei kaipaa taukoa silloin, kun on innostunut. Eikä osaa pitää paussia silloinkaan, kun on väsynyt. Kaiken lisäksi minussa asuu vielä ylisuorittaja ja perfektionistikin (henkitoreissaan tosin jo). Jos en tee tätä nyt, en varmasti tee sitä huomennakaan, enkä ehkä ikinä, ja sittenhän saattaa jo maailmakin kaatua...

Jotenkin on niin helppo uskoa, että mitä enemmän tekee, sen enemmän saa aikaan.

Juoksusta opin ottamaan taukoa kantapään kautta. Tai tarkemmin ottaen polven, joka pakotti pitämään puolen vuoden juoksutauon. Nyt voin paljon paremmin, kun pidän kevyitä treeniviikkoja. Olen oppinut nauttimaan myös lajeista, joissa ei hikoilla ja tehdä täysillä. Juokseminen tuntuu vieläkin ihanammalta, kun sitä saa välillä vähän kaivata. 

Voisin kuvitella, että kirjoittamisenkin suhteen käy samoin, jos maltan levätä enemmän. Ajatukset kulkevat paremmin, kun aivot eivät ole tukossa. Ideat saavat kehittyä alitajunnassa. Työskentelyajan pystyy paremmin hyödyntämään levänneenä. 

Ehkä vähemmän sitten todellakin on enemmän. Jos juoksija kehittyy levossa, ehkä niin käy kirjoittajallekin? 

Auringonlasku aivolepolenkiltä

Kuinka saada lisää kirjoittamisaikaa? (10 vinkkiä)

Lisää aikaa en voi saada, mutta lisää kirjoittamisaikaa kyllä. Syksyn aikahaasteen seurauksena kirjoitan enemmän, mutta stressaan vähemmän.

Olen kipuillut pitkään sen suhteen, ettei aika tunnu riittävän, kun sekä työ että harrastus ovat vaativia. (Lisää  mm. täällä, täällä tai täällä.) Siksi aloitin syksyllä aikahaasteen, jonka aikana yritin löytää parempia tapoja järjestää aikani. Päädyin lopulta lukemaan kaksi kirjaa aiheesta:

Anna Perho: Antisäätäjä. Fiksun ajankäyttäjän opas
Gary Keller / Jay Papasan: The One Thing

Näiden perusteella kokosin itselleni muistilistan siitä, miten kirjoittaa enemmän, mutta stressata vähemmän.

1. Päätä tavoitella unelmaasi.
Sano unelmasi ääneen. Kerro, että tavoittelet sitä. Tiedän, se on hankalaa. Siihen liittyy paljon epävarmuutta, epätietoisuutta ja epäuskoa. Mutta jos et itse usko unelmaasi, kenen muun siihen pitäisi uskoa?

Kun annat itsellesi luvan tavoitella unelmaasi, on siihen myös luontevaa käyttää aikaa. Muuten se helposti jää kaiken muun jalkoihin.

2. Mieti, mikä on tärkeää. Ja tärkeintä.
Niin, kyllähän minä tiedän, mikä on tärkeää. Perhe. Ystävät. Kirjoittaminen. Työ. Juokseminen. Että kotona on siistiä. Jääkaapissa on ruokaa. Ehtii nähdä kavereita. Uudet kevätkengät, kissojen rokotus, puolimaratonennätys, joulukorttien lähettäminen. Ja, ja, ja...

Nämä voivat kaikki olla tärkeitä, mutta eivät yhtä tärkeitä. 
Minua on helpottanut paljon se, että olen miettinyt, mikä on kaikkein tärkeintä, ja ennen kaikkea juuri nyt. Ehkä kaikki unelmat eivät sovi kaikkiin elämäntilanteisiin, ja on ihan järkevää lykätä niiden tavoittelemista rauhallisempaan aikaan.

Anna Perho kehottaa miettimään muutaman kuukauden välein omia arvojaan. Näin voi vaikkapa yhden vuosineljänneksen panostaa yhteen asiaan, toisen johonkin muuhun. Näin jokaiselle elämän tärkeälle asialle jää tilaa, jossa siihen voi oikeasti keskittyä. Käänteisesti taas on hyväksyttävä se, ettei kaikkea voi saada. Johonkin käytetty aika on aina pois jostain, joten jatkuvaa tasapainoa ei kannata hakea.

The question of balance is really a question of priority
- Gary Keller: The One Thing  

3. Priorisoi 
Kun tietää, mikä on tärkeintä, se on laitettava etusijalle. Sille on varattava aikaa ja energiaa. Sen on saatava ne parhaat hetket päivästä ja viikosta. 

Minä pyrin aina kirjoittamaan aamuisin, jos se on mahdollista. Se on minun luovinta aikaani, joten kirjoittaminen menee muiden tekemisten edelle silloin. Olen myös luopunut juoksukisoista ja ennätysaikojen tavoittelusta, koska tavoitteelliset juoksutreenit nielevät hurjan määrän aikaa. Juoksen kyllä edelleen, mutta suren kovasti sitä, etten ole juoksijana enää kummoinenkaan. Mutta sen ansiosta olen kirjoittajana parempi.

Myös tekeillä olevista kirjoittamisprojekteista valitsen aina kaksi, jotka ovat etusijalla. Muut odottavat kiltisti vuoroaan. Luovuuden kannalta on hyvä pallotella parin projektin välillä, mutta kymmenkunta olisi jo liikaa.

4. Aseta tavoitteita
Varsinkin isommat projektit kannattaa pilkkoa pienempiin osatavoitteisiin. Mitä konkreettisempi tavoite, sen parempi. Anna Perho kehottaa välttämään komparatiiveja, tyyliin kirjoitan enemmän, juoksen useammin. Epämääräiset tavoitteet johtavat vain epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen. 

Hyvä esimerkki on NaNoWriMo, jonka aikana kirjoitan enemmän. Siis konkreettisesti: 1667 sanaa/päivä.

5. Suunnittele
Suunnitteluun voi käyttää ihan tavallista kalenteria, mutta askelta persoonallisempi tapa on Bullet journal. En itse noudata sen oppeja orjallisesti, vaan teen omannäköistä versiota. Visuaaliselle ihmiselle ajan hahmottaminen konreettisena aikablokkeina helpottaa huomattavasti. 

Olen pitkään ollut itsekin henkilö, jota Anna Perho kutsuu aikaromantikoksi. Olen halunnut uskoa, että liika suunnittelu johtaa elämään, jossa vain suoritetaan, ei ole koskaan hauskaa eikä spontaaneja sattumuksia.

Oikeasti suunniteltu elämä nimenomaan takaa sen, että hauskallekin jää aikaa! Ei ole viime hetken paniikkeja eikä epämääräistä tunnetta siitä, että pitäisi saada enemmän aikaan tai olla tekemässä jotain muuta.
Minun kohdallani jatkuva syyllisyys on vähentynyt huomattavasti, koska tiedän, että olen merkannut kalenteriin juuri niin paljon kuin tehtävissä on. Kun näen konkreettisesti, että kaikki tärkeät projektit elämässäni ovat hallinnassa = niille on varattu aikaa myöhemmin, minun on helpompi rentoutua nyt.

Kalenteria ei myöskään ole tarkoitus täyttää niin täyteen kuin minuutteja vain mahtuu. Minulle ehkä tärkeintä on ollut oppia merkitsemään lepohetket ylös, koska muutenhan en niitä pidä. Olin alkuun järkyttynyt, kun luin, että Anna Perho varaa päivässä kokonaisen tunnin, jonka aikana hän ei tee mitään tuottavaa. Nyt pyrin samaan.

6. Sano ei
Omaa aikaa, ja erityisesti kirjoittamisaikaa täytyy suojella. Puhelimen saa äänettömälle. Internetin saa pois päältä. Ovet voi laittaa kiinni. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Keskittymisen katkeaminen on yllättävän suuri aikasyöppö.

Minä olen aina ollut todella huono sanomaan ei. Varsinkin töissä se on johtanut minut useammin kuin kerran liian useaan projektiin yhtä aikaa ja burn-outin partaalle. Omien rajojen vetäminen ei ole itsekkyyttä. Se on itsetuntoa ja itsesuojelua.

7. Tee monta asiaa yhtä aikaa
Stephen King sanoo Kirjoittamisesta-teoksestaan, ettei kirjoittamista ota tosissaan, jos ei panosta lukemiseen. Hän on itse opetellut lukemaan lyhyitä pätkiä esimerkiksi hammaslääkärin odotushuoneessa.

Minä kuljen työmatkat bussilla, että voin käyttää työmatkani lukemiseen. Joku toinen kuuntelee äänikirjoja kotitöitä tehdessään. (Minä katson silloin aina Kauniita ja rohkeita. Se kehittää... öh... huumorintajuani.) 

8. Tee yhtä asiaa kerrallaan
Monen asian tekeminen yhtä aikaa onnistuu silloin, kun asiat eivät asetu aivoissa samaan kohtaan. Kahta keskittymistä vaativaa asiaa ei kannata tehdä yhtä aikaa. Tämänkin takia suunnittelu auttaa - kun tekemättömät työt ovat hallussa, niitä ei tarvitse koko ajan kelata, vaan voi täysillä keskittyä siihen, mitä on tekemässä.

Jos jahtaa kahta jänistä, ei saa kiinni kumpaakaan. 

- venäläinen sananlasku

9. Ole tehokas
Vähemmän voi joskus olla enemmän. 
Jos jokin täytyy vain saada tehdyksi, eikä ole niin väliä miten, ei kannata jäädä viilailemaan loputtomasti. Kun käyttää vähemmän aikaa ei-tärkeään välttämättömään, jää enemmän aikaa tärkeälle välttämättömälle.

Olen tehnyt viime viikkoina tietokirjoittamisen kurssin tehtäviä. Olen ylpeä itsestäni, koska olen kerrankin onnistunut pitämään riman alhaalla. Aiemmin olisin pakonomaisesti viilaillut tehtäviä ja pyrkinyt kiitettävään arvosanaan. Nyt tavoitteeni on vain saada kurssi suoritettua, koska se ei ole prioriteettini kirjoittamisen opinnoissa.

10. Rutinoidu
Rutiinit ovat asioita, jotka tulee tehtyä huomaamatta. Ne eivät rasita turhaan aivoja, koska ne eivät vaadi suunnittelua. Siksi säännöllisesti hoidettavista asioista kannattaa tehdä rutiineja. 

Minä aloitan jokaisen aamun pesemällä kissojeni hampaat. Ei maailman ihanin tapa aloittaa aamu, mutta niin homma tulee varmasti hoidettua. Kirjoittamiselle minun on ollut vaikea löytää samanlaista jokapäiväistä rutiinia vaihtelevista työajoista johtuen, mutta toisaalta monet kotityörutiinini säästävät aikaa ja energiaa kirjoittamiselle. 

+ Yksi ylitse muiden:
Huolehdi siitä, että huolehdit itsestäsi.
Tämä on oikeastaan nyt se kaikista tärkein. Jos ei liiku, syö ja lepää tarpeeksi, ei aikaansa voi hyödyntää. Oman hyvinvoinnin täytyy mennä kaiken edelle. Kun voi hyvin, jaksaa tehdä, ja on jotain annettavaa toisillekin. Aika, jonka on viettänyt perheen, ystävien tai kissojen parissa, on kuitenkin lopulta arvokkainta.

P.S. Aihetta käsiteltiin sattumalta myös tällä viikolla BoD:n blogissa:

Kirjailijan ajanhallinta: 10 (+3 vinkkiä)

Tavoitteita vuodelle 2018

Kun kirjoitin vuoden 2017 välitilinpäätöstä, heräsin huomaamaan, millaisessa ristiriidassa olivat vuoden aikana saavutetut asiat ja tyytymättömyyden sekä riittämättömyyden tunteeni. Olen muutenkin viime aikoina miettinyt paljon tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, ja niihin liittyen elämäni painopisteitä, tavoitteita ja ajanhallintaa. 

Tavoitteiden asettaminen on tärkeää, jos haluaa edistyä jonkin asian suhteen, ja niiden saavuttaminen on palkitsevaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että olen sen tyyppinen ihminen, että asetan itselleni helposti liian korkeita tavoitteita, enkä siksi ole koskaan tyytyväinen. Pidän esimerkiksi joitain tekemiäni asioita itsestäänselvyyksinä tai jonkinlaisina minimivaatimuksina (kuten lukeminen, blogipostaukset) ja varsinaisiksi saavutuksiksi lasken vain jonkinlaiset megaluokan tapahtumat (kuten kustannussopimuksen saaminen). Ajaudun siis helposti tilanteeseen, jossa koko ajan teen jotain, mutta minusta tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi.

En usko, että tavoitteiden asettamisesta kannattaa kokonaan luopua, mutta stressin välttämiseksi kaltaiseni ihmisen on hyvä opetella realismia. Aikaa ja energiaa ei ole loputtomasti, enkä voi repiä itseäni jokaiseen suuntaan jokaisena päivänä.

Yritin olla tämän vuoden kirjoittamistavoitteita asettaessani realistinen ja myös konkreettinen, eli välttää epämääräisiä komparatiiveja tyyliin teen enemmän (tämän vinkin sain Anna Perhon Antisäätäjä -kirjasta, joka oli minulle muutenkin täsmälukemista). Asetin tavoitteet myös tärkeysjärjestykseen, jotta tiedän, mihin tiukan paikan tullen panostan ensimmäisenä.

1. Suoritan loppuun kirjoittamisen aineopinnot. Opinto-oikeuteni loppuu elokuussa, ja jäljellä on vielä kolme kurssia, (joista kaksi liittyy seuraaviin tavoitteisiin).

2. Saan Laakson poika, Aavan tyttö - kässärin välimaaliin ja hankin lisää palautetta ennen lopullista muokkausta (ja suoritan samalla Genreen harjaantumisen B-osion). 

3. Hankin palautetta 30 jälkeen 30:stä (ja suoritan samalla Tekstikokoelma-kurssin). Viimeistelen käsikirjoituksen kustantajalle lähetettävään muotoon.

4. Luen 50 kirjaa. Kirjoittaja on aina ensisijaisesti lukija, joten mielestäni lukemiselle täytyy löytyä aikaa. Lukemisella on myös muita positiivisia vaikutuksia - se rentouttaa, opettaa, virkistää ja kasvattaa.

5. Kirjoitan blogiin kuukauden kirjavinkin joka kuussa.

6. Kirjoitan Kuinka kirja syntyy - blogitekstisarjaan tähän asti suunnitellut 8-10 osaa valmiiksi.

7. Aloitan uuden romaanikäsikirjoituksen, jos kaikki edistyy suunnitelmien mukaan.

(Olen suunnitellut jo monta käsikirjoitusta odottamaan aikaa, jolloin oikeasti pääsen ne kirjoittamaan. Tällä hetkellä vahvoja vaihtoehtoja on ainakin kolme: näkymättömyyttä ja ystävyyttä käsittelevä lastenkirja, ylisuorittamiseen ja onnellisuuden etsintään liittyvä chick lit -romaani sekä kuolema-aiheinen novellikokoelma. Varasijoilla valintoja käsittelevä nuorten romaani sekä ikuisuusfantasiaromaanini kulttuurien kohtaamisesta.)
(Ehkä myös nämä minua vainoavat ideat selittävät riittämättömyyden tunnetta...)

Kirjoitettuna tavoitteita onkin yllättäen enemmän kuin alun perin ajattelin. Pidän silti näitä tavoitteita realistisesti saavutettavina, jos vertaan niitä viime vuoden saavutuksiin. Niitä lukiessa nimittäin nousin hetkessä masennuksen alhosta ja tajusin, että toivottomalta tuntunut puurtamiseni on tuottanut paljon tulosta. 

Siispä vähemmän stressiä, enemmän iloa pienistä askelista!

Aikahaaste

Aika ei riitä. Siltä minusta tuntuu nykyisin aina ja kaiken suhteen, mutta erityisesti kirjoittamisen.  

Tänä syksynä aion kokeilla tekemisen rytmittämistä toisella tavalla. Sen sijaan, että yrittäisin joka päivä ehtiä kaikkea, teenkin joka päivä yhden asian kunnolla. Sen sijaan, että tuskastun siitä, että pitäisi kohta olla jo tekemässä jotain muuta, annankin itseni keskittyä täysillä siihen, mitä olen tekemässä. Voin esimerkiksi jonain päivänä tehdä töitä vähän pidempään, jotta voin toisena päivänä lähteä vähän aiemmin ja keskittyä kirjoittamiseen useamman tunnin putkeen. 

Tämä tarkoittaa, että myös kirjoittamisesta tulee välipäiviä. Monissa kirjoittamisoppaissa sanotaan, että joka päivä pitäisi kirjoittaa vähän, että kynä pysyy terävänä, mutta toisaalta romaanikäsikirjoitukset ovat niin isoja kokonaisuuksia, että niihin syventyminen tarvitsee pidempiä yhtämittaisia keskittymisjaksoja. Puolessa tunnissa tai tunnissakaan ei ehdi vielä päästä tarpeeksi syvälle isompien rakenteellisten asioiden kanssa. Nopeasti tulee sellainen olo, että on joka päivä yrittänyt, mutta käsikirjoitus ei ole edennyt kuin muutaman pilkun paikan verran. Siksi minua houkuttelee kovin ajatus siitä, että ne viikon puolituntiset voisi kasata yhteen putkeen ja syventyä sitten kunnolla kirjoittamiseen.

Täytyy myös muistaa, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Haluan juosta, tehdä töitä, syödä hyvin ja terveellisesti, viettää aikaa ystävien kanssa... enkä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoittamassa. Muuta tehdessä aivot saavat lepoa ja virkeänä luova olotilakin on helpompi saavuttaa. Taukojen pitäminen kirjoittamisesta voi siis itse asiassa olla hyväkin juttu.

Otan siis haasteen vastaan ja kokeilen, toimisiko tauotus- ja rytmitystaktiikka minulle paremmin. Toivottavasti näin pääsen siitä jatkuvasta syyllisyyden tunteesta, etten koskaan ehdi tehdä mitään tarpeeksi.

Arki, armas ankeuttaja

Tuntuu käsittämättömältä, että vielä pari viikkoa sitten olin mökillä rauhassa ja hiljaisuudessa, täyttelin ristisanatehtäviä ja kuvailin kauniita auringonlaskuja. Mieli oli tyyni kuin järven selkä, täynnä taivaan valoja ja värejä.

Arki alkoi äkkiä. Viimeiset pari viikkoa ovat päivät olleet täynnä.

Enkä ole siitä oikeastaan pahoillani. Kesän reissailun jälkeen on ihana olla omassa kodissa. On jollain tavalla helpottavaa palata säännöllisiin aikatauluihin ja tyydyttävää tehdä töitä. Opettaminen on niin konkreettista, suunnittelua, päivämääriä, materiaalien etsintää ja oikeita ja vääriä vastauksia. Pidän siitä, nautin siitä, haluan tehdä sitä ja vieläpä hyvin.

Ongelma on, että kirjoittamiselle on taas vaikea löytää tilaa. Aikaa vielä löydän, sitä on huomattavasti helpompi järjestää kuin energiaa. Pää on tyhjä iltaisin, on vaikea keskittyä ja päivän uurastuksen jälkeen pyytää itseltään vieläkin parasta. Kaipaan niitä lomapäiviä kesällä, kun aamulla tiesin, että minulla on koko päivä aikaa uppoutua mielikuvitusmaailmoihini. Tekstit edistyivät huimaa vauhtia verrattuna siihen, mihin olen arkena tottunut.

Ei minulle tietysti tule yllätyksenä, että päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on haastavaa, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta se muuttuu vaikeammaksi. Aika kuluu, ja tekstit edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Toisaalta on vaikea perustella itselleen, miksi käyttäisi aikaa johonkin niin subjektiivista iloa tuottavaan kuin tekstien kirjoittamiseen, kun päivätyössä voi oikeasti ja konkreettisesti auttaa kasvavia nuoria. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla ilman vaativaa ja mustasukkaista harrastusta, töiden jälkeen vain levätä, laittaa ruokaa ja lomailla, mutta jos joku on varmaa niin se, etten voisi elää ilman kirjoittamista. 

Kysymys kuuluukin, miten tosissani otan omat tekstini. Uskonko, että olen niin vahva tarinankertoja, että teksteilläni voi joskus olla niin paljon merkitystä muille, että voin heittäytyä täysin kirjoittajaksi? Vai ajattelenko, että tekstit ovat vain omaksi ilokseni, jolloin niiden edistymisestä ei tarvitse kantaa huolta, mutta toisaalta jotain jää puuttumaan, kun tiedän, etteivät maailmani koskaan saa elää muiden mielissä?

En osaa vastata vielä. Toistaiseksi elän tätä arkea, jossa yritän yhdistää kaksi rakasta ja raskasta tekemistä. 
Enkä oikeastaan osaa tällä hetkellä kuvitella tätä arkea armaampaa, vaikka se joskus ankeaa onkin.

Aika ei ole viholliseni

Olen ollut jo jonkin aikaa jonkinlaisessa välitilassa. Olen kyllä kirjoitellut. Pienempiä juttuja, novelleja, opiskeluesseitä, blogitekstejä. Mutta kohta vuoteen minulla ei ole ollut romaanikäsikirjoitusta työn alla, ei projektia yli kaiken, ei tavoitetta numero yksi. Kohta vuoteen en ole saanut mitään aikaiseksi, en edes päätöstä siitä, mitä genreä haluaisin kirjoittaa!

Kyse ei ole siitä, etteikö ideoita olisi. Kyllä niitä on, en vain tiedä, mihin niistä panostaisin. Minulla on sitoutumisvaikeuksia, koska nyt tiedän, kuinka tolkuttomasti työtunteja romaanikäsikirjoitus vaatii. Mihin minun aikani riittää? Mikä on niin arvokasta, että haluan tuhlata siihen kallisarvoiset minuuttini?

Päätös on vaikeampi myös, koska tiedän, että aina on mahdollisuus, ettei työni riitä. Viimeisen vuoden aikana olen haudannut kaksi romaaniprojektia, joiden parissa työskentelin pitkään, ja puhun nyt vuosista. Kumpikaan ei lopulta saanut kustannussopimusta. Hukkaan meni sekin aika!

Tuntuu, että olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta i-kui-suu-den. Minunhan piti julkaista ensimmäinen romaanini jo 15-vuotiaana! (Kuten jokin päähenkilö jossain lukemassani kirjassa, en edes muista missä). No, en julkaissut, enkä taida julkaista vielä 35-vuotiaanakaan. Minusta ei ikinä tule kirjailijaa! Aika vain kuluu ja kuluu eikä mikään etene mihinkään! 

Joskus tuntuu, että aika on kirjoittajan pahin vihollinen. Se kuluu ihan liian hitaasti, kun haluaisi saada tekstin valmiiksi. Se kuluu liian nopeasti, eilisen loistava idea on tänään jo menettänyt hohtonsa ja koukkunsa. Se häviää kaikkeen muuhun, arkeen ja velvollisuuksiin, sitä ei koskaan ole tarpeeksi kirjoittamiseen. Se himmentää muistot, hautaa alleen kaiken kauniin, viilentää jokaisen kesän ja vanhentaa jokaisen tunteen.

Totuus on, että aika ei ole viholliseni. Eikä se toimi minua vastaan. Aika on ystäväni, koska koko ajan kehityn ja edistyn ja opin lisää. 

En välttämättä ole saavuttanut mitään muiden silmissä edellisen vuoden aikana, mutta omissa silmissäni on tapahtunut paljon. Olen hakeutunut muiden kirjoittajien luo. Olen oppinut luopumaan ja luovuttamaan ja menemään eteenpäin. Olen oppinut paljon tekstin rytmistä. Olen alkanut ymmärtää teeman ja premissin merkitystä, hahmottaa kokonaisuuksia. Ja ehkä hieman jopa alkanut ymmärtää niitä, jotka sanovat, ettei kirjoittaminen saa olla helppoa, vaan sen pitää tuntua vaikealta...

Joten etenen tässä nyt omassa tahdissani. Tällä unelmalla ei ole parasta ennen -päiväystä. Tai jos onkin, en aio ainakaan itse sitä leimaa lyödä. 

Aina tulee uusi kesä.

Mun haaveet on mun haasteet

Tänä aamuna Helsingin Sanomien artikkelissa "Uupumus todisti, miten tärkeää on harrastaa" käsitellään intohimoista harrastamista. Jutussa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka käyvät kokoaikaisesti töissä, mutta vapaa-aika täyttyy intensiivisestä harrastuksesta, joista ei palkkaa makseta, ja saavutuksetkin jäävät suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Miten he jaksavat? Miksi minäkin täyden työpäivän jälkeen jaksan vielä panostaa täysillä kirjoittamiseen?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. HS:n jutussa työpsykologian tutkija Lotta Harjun mukaan intohimo mitä tahansa tekemistä kohtaan lisää elämän merkityksellisyyttä. Tekemisestä tulee mielekästä kuitenkin vasta, kun se tarjoaa sopivasti haasteita. Täytyy siis jaksaa ponnistella ja nähdä vaivaa, mutta se myös palkitsee, ja mielekkyyden kokemus saa ponnistelemaan lisää. Syntyy positiivinen kierre, jota voisi kai kutsua intohimoksikin.

Monille töihinsä leipiintyneelle voi harrastaminen olla ainoa keino saada mielekästä tekemistä ja jaksaa töissäkin. Minä taas olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän paljon myös työstäni, ja osaan tehdä siitäkin itselleni sopivan (välillä liiankin) haasteellista. Samaan aikaan kirjoittaminen on niin iso osa elämääni, etten oikein osaa pitää sitä pelkkänä harrastuksena. Onko minun siis vaikeaa löytää aikaa vaativalle työlle ja vaativalle harrastukselle? Väsyttääkö joskus antaa töissä kaikkensa ja tulla sitten kotiin antamaan parhaansa käsikirjoituksille? Tuntuuko välillä siltä, ettei ole järkeä maksaa siitä, että saa lisävelvotteita? Kärsivätkö ihmissuhteet ja muu elämä ajoittain? Stressaako? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Mutta kun Aamulehti (3.1.) kysyy, onko mahdollista elää täysin stressitöntä elämää, vastaa professori Mika Pantzar, että sehän olisi hirveä ajatus. Hyvä stressi saa toimimaan määrätietoisemmin ja myös lisää vireystilaa. Kun tekee sitä, mistä pitää, joutuu antamaan paljon, mutta myös saa paljon. 

HS:n haastatteleman Harjun mukaan on vain arvioitava itse, jaksaako suoriutua sekä työstä että harrastuksesta, ja tuoko harrastus elämään iloa ja intohimoa, vai suorittamista ja huonoa stressiä. Omalla kohdallani esimerkiksi maratonajan parantaminen ei jaksa motivoida niin paljon, että olisin valmis uhraamaan vapaa-aikaani siihen siinä määrin kuin se vaatisi, niin ihanaa kuin juokseminen onkin. Joskus vuosia sitten taas jätin kirjoittamisen vähemmälle, koska ajattelin järkevästi, että kirjoittaminen on "vain harrastus", ja että keskityn nyt opiskeluun/työhön/juoksemiseen/mieheen/johonkinmuuhun, ja kirjoitan sittenjoskuskun. Voin kertoa, etten tullut yhtään onnellisemmaksi, kun kirjoitin vähemmän. Päinvastoin. Kirjoittaminen tuo minulle valtavasti iloa. Enemmänkin, tarvitsen sitä voidakseni hyvin. 


Siksi kirjoittamiseen kannattaa käyttää aikaa. Siksi en tarvitse siitä tässä vaiheessa palkkaa. (Moni on kysynyt, kuinka paljon saan, kun joku ostaa 30 ennen 30 -kirjan. Vastaus on, etten juuri mitään. Itse asiassa on todella epätodennäköistä, että saisin edes omat rahani takaisin.) Palkan saan työstäni, mutta se taas tarkoittaa sitä, että työn on oltava ykkössijalla, ja että se vie suurimman osan ajastani. Kun samaan aikaan haaveilen siitä, että saan kirjoittaa tosissani luettavaa myös muille, julkaisukelpoista tekstiä ja valmiita teoksia, on elämäni aika täynnä.  Haaveeni ovat siis haasteeni. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että vaikka oikeasti tärkeät, onnelliseksi tekevät asiat eivät useimmiten ole helppoja, ne ovat kuitenkin ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Aina ei voi tavoitella ja tehdä täysiä. Välillä on kiva tehdä jotain ihan muuta, lähteä ulos kävelemään ja räpsiä kuvia kuolleista korsista merenrannalla. Ajankäytöstä ja siitä, miksi välillä kannattaakin haahuilla, lisää täällä.