Kuinka kirja syntyy 23: Kirjan julkaisu

Kirja syntyy lopulta lukijoiden mielessä. Kirjan julkaisua seuraavina kuukausina olen saanut keskustella sen aiheista ja teemoista haastatteluissa sekä tutustua lukijoiden ajatuksiin arvioissa. 

On kulunut hieman yli puoli vuotta siitä, kun Laakson linnut, Aavan laulut saapui kotiini. Viralliseen julkaisupäivään oli tuolloin vielä aikaa, joten oli täydellinen yllätys, että ovikello soi ja painava pahvilaatikko saapui luokseni. Romaanin piteleminen käsissä tuntui epätodelliselta - siinä se lopulta oli, ihan oikea kirja! 

Aikaa juhlimiselle ei kuitenkaan ollut. Virallisena julkaisupäivänä ulkoilin räntäsateessa lapseni kanssa ja siivoilin lattialta oksennuksia. Myöhemmin keväälle sain järjestettyä viikonlopun vapaaksi varsinaisia juhlia varten, mutta ne peruuntuivat hautajaisten takia. 

Ensimmäiset lukija-arviot ilmestyivät onneksi ilahduttamaan yllättävän nopeasti. Ne olivat ihania! Kirja on myös saanut paljon enemmän huomiota kirjagramissa kuin osasin odottaa. Olen todella kiitollinen siitä, että niin moni lukija on löytänyt kirjani.

Ihanaa on myös se, että suurin osa lukijoista on pitänyt kirjasta. Arvioissa on kiitelty kieltä, maailmaa ja tunnelmaa. Valitettavaa on, että pari lukijaa on tulkinnut lopun tapahtumat tavalla, jota en todellakaan olisi toivonut. Jos jokin harmittaa niin se, etten vääntänyt Pajun loppuratkaisun kohdalla enemmän rautalangasta. 

Keväämmällä minulla oli suuri kunnia saada kirjastani kiittävä arvio Helsingin Sanomiin. Se oli yksi parhaista yllätyksistä kirjan julkaisun jälkeen, sillä nuortenkirjoja harvemmin näkyy lehtien sivuilla. Tämän lisäksi minua haastattelivat Karjalainen sekä Espoon fantasia. Olin esiintymässä myös virtuaalisilla LANU!-festareilla ja Espoon Finnconissa.

Kallio-lavalla Helsingin kirjamessuilla

Syksyllä suuri unelmani toteutui, kun nousin Helsingin kirjamessuilla Kallio-lavalle haastateltavaksi. Oli liikuttava hetki kuulla pätkä romaanistani ääneen lausuttuna. Tämän lisäksi pääsin myös haastateltavaksi suomalaismytologiasta Mikko Kamulan kanssa. 

Paljon ihanaa on siis tapahtunut. Kuukaudet kirjan julkaisun jälkeen ovat kuitenkin olleet parhaimmillaan todella kiireisiä, pahimmillaan henkisesti raskaita. Moni markkinointi-idea on jäänyt toteuttamatta, koska aikaa ja energiaa ei yksinkertaisesti ole ollut. En ole aina ehtinyt enkä jaksanut nauttia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Harmittaa, että juuri tämä vuosi on ollut niin synkkä.

Kirjan valmistumista on myös aina seurannut kohdallani jonkinlainen tyhjyys. Kun raskas ja rakas projekti on tullut valmiiksi, on hetken aikaa vaikea löytää tilalle mitään muuta. Hiljalleen elämä ja ajatukset alkavat kuitenkin kääntyä kohti uutta. 

Siksi on tullut aika päättää myös tämä blogitekstisarja. On ollut hienoa tehdä tämä matka Laakson ja Aavan maailmaan, mutta minun osaltani matka on tullut päätökseen. Onneksi tarina jatkaa elämäänsä lukijoiden käsissä. Toivon, että Pihlaja, Paju, Linne, Mai ja Lemek löytävät vielä paljon uusia ystäviä!

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seurasin tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka kirja syntyy 22: Viimeiset viilaukset

Laakson ja Aavan tarina on viimeisiä viilauksia vaille valmis! Kun suuret päätökset on tehty, edessä on vielä monta pienempää.

Hiirenkorville oikoluettu käsikirjoitus

Laakson linnut, Aavan laulut on ollut loppuhionnassa loppuvuodesta asti. Tässä vaiheessa muutokset ovat pieniä, sanajärjestyksen vaihdoksia, yksittäisten sanojen pohdiskelua ja toistojen poistoa.

Takia vai vuoksi?

Kalmina ainakaan vai ainakaan kalmina?

Kuinka monta kertaa voi katsoa samassa luvussa? 

Pilkku vai ei pilkkua? (Ja ei, tähän ei läheskään aina löydy vastausta kielioppikirjasta!)

Toki tarkoitus on myös korjata selkeät lyönti- ja ajatusvirheet. Yhdessä luvussa paloivat kynttilät, vaikka maailmassa käytetään valaisuna päreitä. Toisaalla taas lauloivat mustarattaat... (Onneksi kyseessä on fantasiakirja, voin aina väittää keksineeni uuden lintulajin, krhm.)

Vielä viimeisellä oikolukukierroksella minuun iski myös vastustamaton halu lisätä kirjaan yksi merkittävä suudelma lopussa. Kustannustoimittajan ensireaktio asiaan oli "eiiih". Huhtikuussa selviää, kuinka rakastavaisillemme kävi!

Sanoja ja lauseita pyöritellessä olen käynyt läpi myös melko ristiriitaisia tuntemuksia. Irtipäästäminen on tuskallista. Kohta en voi enää muuttaa tekstistä mitään! Toisaalta en haluaisi yhtään editointikierrosta lisää... En kuitenkaan osaa olla edes helpottunut, koska en vieläkään ymmärrä, että  yli 11 vuoden yhteinen matka tekstin kanssa päättyy.  

Minulla näihin viimeisiin vaiheisiin liittyy aina myös sen hyväksyminen, ettei tekstistä tullut täydellistä. Eihän niistä koskaan tule, kenelläkään! Samaan aikaan on vahva tunne siitä, että tästä kirjasta tuli muuten melko hyvä. 

Seuraavaksi aloitan henkisen valmistautumisen siihen, että kirja julkaistaan pian - kohta se saa jo ensimmäiset lukijansa!

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka kirja syntyy 21 - Kansi, kuvauksia ja katalogi

Laakson linnut, Aavan laulut on nyt Otavan katalogissa! Kulisseissa katalogia on tehty jo jonkin aikaa. Mitä kaikkea onkaan oman sivuni takana?

Upean kannen on suunnitellut
Tuuli Juusela.

Sain aamulla viestin katalogin ilmestymisestä juuri, kun olin lapsen kanssa lähdössä ulos. Jotain tunnekuohusta kertoo ehkä se, että jouduimme palaamaan kahdesti takaisin. Ensimmäisellä kerralla unohtuivat lapselta kengät, toisella kertaa minulta avaimet. 

Pääset tutustumaan kirjaan katalogin sivulla 24, kotimaisen kaunokirjallisuuden viimeisellä sivulla. 

Kirjailijakuva ja kansi

Katalogiin valmistautuminen alkoi minun osaltani jo keväällä, kun kävin Otavalla kirjailijakuvauksissa. Meikkaaja kuunteli hyvin toiveitani ja sain kuviin luonnollisen ehostuksen. Lopputuloksen näet katalogin lisäksi Otavan mediapankista. 

Ennen kannen suunnittelua sain esittää omat ajatukseni. Toivoin sinistä sekä joitain tarinan kannalta merkityksellisiä elementtejä kuten merta, metsää ja lintuja. Kustannustoimittajani puolestaan näki kannessa oranssia, mikä ei itselleni olisi ikinä tullut mieleen.

Olin valehtelematta purskahtaa itkuun, kun näin kannen ensimmäisen luonnoksen. Se ylitti kaikki odotukseni. On uskomatonta, miten omalta kuva tuntuu ja miten hyvin se kuvastaa kirjan tunnelmaa. Alkuun vierastamani oranssikin sopii siihen täysin. Iso kiitos graafikko Tuuli Juuselalle! 

Mikä kirjalle nimeksi?

Ennen katalogin ilmestymistä minulla oli edessäni myös kaksi vaikeaa päätöstä: minun oli päätettävä sekä kirjan nimi että oma kirjailijanimeni.

Olen julkaissut aiemmat omakustanteeni nimellä Katri Sisko, mutta olin jo kauan ennen kustannussopimusta päättänyt julkaista tämän kirjan eri nimellä. Tämä teos on niin eri genreä, että selvyyden vuoksi haluan käyttää kahta eri nimeä. 

Kuvauksista tulossa

Kuvittelin aina, etten haluaisi käyttää oikeaa nimeäni kirjailijanimenä, mutta pseudonyymin keksiminen osoittautui vaikeaksi. Päädyin lopulta melko luontevasti siihen, ettei mikään keksitty nimi kuulosta riittävän oikealta ja omalta. Kannesta löytyy siis oikea nimeni Katri Kauppinen. 

Tekstillä puolestaan oli heti alusta asti varma nimi. Jouduin kuitenkin hylkäämään sen, kun alkuperäinen idea muuttui matkan varrella. Uuden nimen keksiminen kesti kauan. Lopulta kannesta löytyy sama työnimi, jonka alla lähetin tekstin kustantamoon tarjolle. Kustannustoimittajani piti siitä ja olen kieltämättä hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Laakson linnut, Aavan laulut kuvaa hyvin tekstin tyyliä.

Niin paljon sanottavaa, niin vähän merkkejä

Laakson ja Aavan tarinan tiivistäminen katalogikuvaukseen osoittautui haastavaksi. Kun näkökulmahenkilöitä on viisi, muinaissuomalaista maailmaa täytyisi avata lukijalle ja tapahtumiakin raottaa, merkit loppuvat nopeasti kesken.

Onneksi Otavan ammattilaiset olivat apuna ja tekivät päätökset puolestani. Lopputuloksena syntyi teksti, jollaista en olisi itse kehdannut omasta kirjastani kirjoittaa. Eli ei, minä en ehdottanut, että kirjaa kutsuttaisiin lumoavaksi tai runolliseksi! 

Katalogin ilmestymisen jälkeen teksti on taas askeleen enemmän totta. Valmis se ei kuitenkaan vielä ole. Teen parhaillaan viimeisiä viilauksia tekstiin, mutta loppusuora häämöttää jo! Enää muutama kuukausi, ja teksti pääsee maailmalle muiden luettavaksi. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka kirja syntyy 20: Kustannussopimuksen jälkeen

Mitä tapahtuu kustannussopimuksen jälkeen? Kirjoittaminen ei suinkaan lopu, vaan tekstin muokkaaminen jatkuu. Mistä löytää motivaatiota, kun tekstin osaa jo ulkoa?

Kirjoituskaveri ja Tomato Timer
editointiapuna.

Kun viime syksynä kävin Otavalla, sain tietää kustannussopimuksesta. Muutaman päivän elin huumassa, mutta sen jälkeen työ jatkui. Sain lisää palautetta, ja teksti palasi muokattavaksi.

Vielä ei siis ole valmista. Teksti on toki jo kirjoitettu ja tarina alusta loppuun olemassa, mutta täyttä potentiaalia se ei vielä ole saavuttanut. Erityisesti kiinnitän tällä hetkellä huomiota siihen, että luomani maailma säilyttää kiehtovan mystisyytensä ja että kieli on loppuun asti hiottua. Tällä en nyt siis tarkoita pilkkuja ja kielioppia, vaan sitä kaunokirjallista tapaa, jolla haluan kertoa juuri tämän tarinan. 

Tunnustan, että motivaation etsiminen on ollut haastavaa. Siitäkin huolimatta, että on huippua päästä tekemään muokkauksia ammattilaisen palautteen perusteella ja muokkaus tekee tekstistä oikeasti paremman. Tämä teksti on vain pyörinyt työpöydällä jo niin kauan! Laskin huvikseni, kuinka monta eri versiota tekstistä löytyy koneeltani, ja sain tietää, että kustannustoimittajalle palautettu versio oli jo 118. En toki ole jokaista versiota muokannut alusta loppuun, mutta tästä lukemasta voi ehkä päätellä, että muokkauskierros jos toinen on jo tullut tehtyä.

Ei siis ihmekään, että teksti alkaa kyllästyttää, vaikka se rakas onkin. Osaan jo ulkoa osan kohdista, joten tekstiin on vaikea saada riittävästi etäisyyttä. Tuoreiden silmien etsimiseksi olen käyttänyt seuraavaa kolmea kikkaa:

1) Mahdollisimman pieni päivätavoite

Koska keskittymiskyky oli koetuksella, muokkasin tekstiä vain muutaman sivun päivässä. Pidin kuitenkin huolen siitä, että pysyin aikataulussa.

2) Tauot

Parin viikon välein ajoitin muokkausaikatauluuni taukoa. Laitoin siis tekstin syrjään ja kirjoitin välillä muuta. Ajallinen etäisyys tekstiin auttaa uppoamasta liian syvälle ja näkemään metsän puilta. Tai tekstin sanoilta. 

3) Paluu alkujuurille

Hain inspiraatiota ja motivaatiota sieltä, missä alun perin rakastuin tekstiin. Tein paluuta monella eri tapaa, kirjojen, kuvien ja muistojen avulla. Palautin mieleeni kerta toisensa jälkeen, miksi rakastan näitä hahmoja ja miksi haluan kertoa tämän tarinan. 

Inspiraatiota Aavan kivirannoille

Nyt talven muokkausurakka on ohi ja teksti on palannut kustannustoimittajan työpöydälle. Työ ei tähän lopu, sillä lisää muokkausta on taas luvassa muutaman viikon tauon jälkeen. Palautetta odotellessa aion malttaa pysytellä poissa Laaksosta ja Aavalta - korkeintaan ajattelen jatko-osaa ;)

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka kirja syntyy 19: Kustannussopimus!

Nyt se on virallista - olen allekirjoittanut kustannussopimuksen. Otava julkaisee Laakson ja Aavan tarinan!

Olen vieläkin täysin epäuskoisissa tunnelmissa. Kustannussopimuksen saaminen on ollut suurin ja pitkäaikaisin unelmani, enkä oikein pysty käsittämään, että se oikeasti toteutuu. (Odotan itse asiassa koko ajan, että joku soittaa minulle ja pahoittelee, että sopimusta tarjottiin vahingossa väärälle henkilölle.) Onneksi on aikaa sulatella asiaa vielä, sillä kirja ei ole ilmestymässä vielä tänä vuonna.

Kirjan julkaiseminen on monestakin syystä jännittävää, mutta tällä kertaa erityisesti siksi, että tulen uudelleen kirjoittajakaapista ulos. Kuvailisin tätä tekstiä historiaväritteiseksi, fantasiasävytteiseksi YA-romaaniksi, eli toisin sanoen hyvin erilaiseksi kuin aiemmat julkaisuni. Olen kyllä kirjoittanut spekulatiivista fiktiota paljon kauemmin ja paljon enemmän kuin chick litiä, mutta harva on vielä toistaiseksi päässyt lukemaan spefi-tekstejäni. Tämä teksti on myös kaunokirjallisempi ja vakavampi kuin aiemmat julkaisuni. 

Jännityksestä huolimatta on ihan mahtavaa päästä jakamaan tämä mielettömän rakas teksti lukijoiden kanssa. Se on kulkenut mielessä mukana pitkään, tekstinäkin jo vuodesta 2009, jolloin viime tipassa päätin osallistua NaNoWriMoon (eli kirjoittaa romaanin kuukaudessa). Sain silloin kyllä vaaditut 50 000 sanaa kasaan marraskuun aikana, mutta aika pikaisella laskutoimituksella selviää, ettei tästä ihan kuukaudessa kirjaa tullut…

Näiden vuosien aikana olen opiskellut kirjoittamista, pyytänyt palautetta, lukenut, lukenut, lukenut ja kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Illat, viikonloput ja lomat ovat menneet tiiviisti tietokoneen äärellä. Olisi helppo puhua vain siitä, miten kova työ kyllä palkitaan, mutta totuus on, että olen myös onnekas. Suuret kustantamot saavat n. 1000 uutta käsikirjoitusta vuodessa, ja niistä julkaistaan noin viisi. Tekstin täytyy osua oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, vaikka se olisi kuinka hyvä. Olen siis todella kiitollinen, että juuri minä sain tämän käsittämättömän hienon tilaisuuden - ja vieläpä kaikista kustantamoista juuri perinteikkään ja maineikkaan Otavan kanssa. 

Vielä ei myöskään ole aika sen suuremmille juhlille. Teksti ei todellakaan ole valmis, vaan odottelee jo työpöydällä seuraavia editointeja. Ziljoonas versio täytyy saada valmiiksi seuraavia kommentteja varten.

Työtä on siis vielä paljon edessä, mutta kaiken tuskailun ja vääntämisen jälkeen on ainakin viimein varmaa, että tästä on oikeasti tulossa kirja.  

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka kirja syntyy 18: Palautetta kustantamosta

Kesäkuussa sähköpostiini kilahti kustantamosta viisi sivua pitkä palauteliite. Hyvää kannatti odottaa - vaikka tiedossa on myös paljon editointia.

Rikkaruohoja riipimään!
(Nämä tosin näyttäytyvät minulle luonnon omana asetelmana, joten jättäisin ne rauhaan.) 

Laakson ja Aavan kässärin kanssa kaikki tuntuu tapahtuvan hi-taas-ti. Sain odotella kustantamon palautetta jonkin aikaa (mm. siksi, että olin juuri saamassa lapsen, ja kaikille osapuolille oli selvää, etten olisi heti alkuvuodesta tekstin kimpussa), joten ehdin aloittaa editoinnin jo omin päin. Tekstin alku kaipasi mielestäni lisää avaamista ja lisäsin sinne pari lukua. Keskikohdan rytmitys taas tuntui väärältä ja yritin sekä muutella lukujen järjestystä että tiivistää kerrontaa. Nyt, palautteen saatuani pääsen jatkamaan projektia ammattilaisen avustamana.

Ensin ne hyvät puolet. Sain ihanaa tsemppausta kustannustoimittajalta. Kokonaisuus on kommenttien mukaan valmis, hiottu ja loppuun asti harkittu. Teksti on jo tasalaatuista ja siitä näkee, että sitä on työstetty. Erityisesti tämä ilahdutti mieltäni:

On erityistä, että sekä juonessa, tyylissä että hahmoissa on onnistuttu näin hyvin.

Mutta sitten ne kehitettävät kohdat... Ainoa ja iso ongelma kustannustoimittajan mielestä on tällä hetkellä se, että Aava jää Laakson jalkoihin, eikä Aavan tapahtumien taustoja ole avattu riittävästi. Tämä on ongelma, jonka tunnistan ja tunnustan! Olen sen eteen tehnyt jo töitä aiemmissa versioissa, mutta selvästi se kaipaa lisää työstämistä. Sitten vain pitäisi keksiä, miten tekstiin tuodaan hienovaraisesti lisää taustoja ilman infodumppia. (Voi, kun voisikin vain lisätä jonkin faktalaatikon lukujen väliin...)

Tämän lisäksi tarkkasilmäinen lukija huomasi tekstistä muutamia epäjohdonmukaisuuksia ja epäloogisuuksia. Jotkut asiat jäivät lukijalle epäselviksi, vaikka ne olivat itselleni täysin selviä. Helmasyntini kirjoittajana on aina ollut selittää kaikki juurta jaksaen, ja nyt olin vältellyt selittämistä sitten hieman liikaakin. On aikamoista tasapainoilua kertoa riittävästi, ettei tekstiin jää aukkoja, mutta olla selittämättä liikaa, että lukijallekin jää pääteltävää!

Palautteesta jäi kaiken kaikkiaan tosi positiivinen fiilis. Kustannussopimusta minulla ei ole edelleenkään, mutta uskon, että tämän editointikierroksen jälkeen olen ainakin itse todella paljon tyytyväisempi tekstiin. En voi riittävästi korostaa sitä, miten tärkeää ulkopuolinen palaute on. Enkä voisi olla enemmän kiitollinen siitä, että saan apua ammattilaiselta. Näin selkeää, pohtivaa ja tarkkanäköistä palautetta on harvoin tilaisuus saada. 

Tunnustan kuitenkin, että hieman ahdistaa se, kuinka kauan olen tämän tekstin kanssa jo paininut. Eikö tämä ikinä valmistu? Kirjoitusolosuhteetkaan eivät ole olleet aivan optimaaliset, olen kirjoittanut inhokkisäässäni helteen keskellä, kuumassa kaupunkikämpässä sillä aikaa, kun neljä kuukautta vanha pikkuneiti on ollut päiväunilla. (Ja voin kertoa, ettei sinne unille ikinä mennä ihan tuosta noin vaan. Puhumattakaan siitä, jos tutti tippuu suusta kesken unien - katastrofi.) 

Luotan vain siihen, että se mitä timanteista ja paineesta sanotaan pitää paikkansa. Uskon, että hyvät tarinat vaativat aikaa ja editointia. Lopulta haluan kuitenkin vain, että voin antaa tekstille kaiken, mitä minulla on sille annettavana, ja tälle tekstille löytyy vielä annettavaa.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.
(Mutta kyllä tästä kirja tulee!)

Kuinka kirja syntyy 17: Kustantamoista kuuluu

Viime syksynä päätin tarjota Laakson ja Aavan käsikirjoitusta kustantamoille. Kuinkas sitten kävikään?

Kun Laakson ja Aavan tarina alkoi valmistua viime syksynä, mietin ensin, lähestynkö kustantamoja vai alanko suoraan etsiä kustannustoimittajaa omakustannetta varten. 
Lue lisää: Omakustanne vai kustantamo?
Päätin tavoitella vanhaa unelmaani perinteisestä kustannussopimuksesta. Lähetin tekstin syksyn aikana yhtä aikaa useampaan kustantamoon, koska kustantamoiden vastausajat voivat olla pitkiä. En kuitenkaan lähettänyt tekstiä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, vaan valikoin sellaisia kustantamoita, jotka voisivat olla kiinnostuneita tekstistäni. Jos jokin kustantamo ei näyttänyt julkaisevan nuorten fantasiaa, jätin sen suosiolla väliin.

Odotukseni eivät olleet huiman korkeat aiempien kokemusten perusteella. Nuorten fantasia ei oletettavasti ole kustantamoille paras tulonlähde, ja kaiken lisäksi oman tekstini genre ei edes ole selkeä. Se ei ole puhdasta fantasiaa, muttei toisaalta historiallinen romaanikaan. Mietin, onko teksti jo liiankin omassa kategoriassaan ja siksi vaikea myydä. 

Laaksossa ja Aavalla yhdistyvät luonto, suomalainen mytologia ja rautakauden elämä. 

Ensimmäiset hylkäyskirjeet tulivat muutaman viikon päästä tekstin lähettämisestä. Ne kirpaisivat. Siitäkin huolimatta, että odotin hylkäyksiä ja tiesin, miten vaikeaa on herättää kustantamoiden kiinnostus. Kun on käyttänyt paljon aikaa tekstin parissa, tehnyt parhaansa ja käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikansa kirjoittamiseen, on aika luonnollista, että haluaisi muutakin palautetta kuin monistetun hylkäysviestin. Ei kiitosta tarkempaa palautetta ei kustantamoista kuitenkaan yleensä saa, mikä on hyvin ymmärrettävää ottaen huomioon saapuvien käsikirjoitusten määrän. Vain yhdestä kustantamosta tekstiäni kommentoitiin sujuvaksi, mutta ongelmaksi mainittiin juuri genre.

Joulukuussa aloin jo olla varma siitä, ettei Laakson ja Aavan tarina tule löytämään paikkaa kustantamosta. Jotkut kustantamot eivät nimittäin lähetä edes hylkäyskirjettä, vaan ilmoittavat jo automaattisessa kuittausviestissä ottavansa yhteyttä vain, jos ovat kiinnostuneita. Eli jos yhteydenottoa ei kuulu, voi vain itse päätellä, ettei sitä taida olla tulossakaan.

Vaikka en edelleenkään ollut kadottanut uskoani tekstiin, fiilis oli jo aika maassa. Kun viimeisenä työpäivänä ennen äitiyslomaa sähköpostiini kilahti viesti eräästä kustantamosta, odotin hylkäystä. Avasin viestin jo töissä tarkoituksenani silmäillä nopeasti läpi monistettu hylkäysteksti, unohtaa se ja antaa sen olla pilaamatta päivän hyvää fiilistä.

Jouduin kuitenkin lukemaan viestin läpi pariin kertaan. Kyllä, siinä luki, että tekstissäni on selvästi potentiaalia. Kyllä, kustantamon edustajat haluaisivat tavata minut ja keskustella tekstistäni. Kyllä, olin onnistunut herättämään yhden (ja todella hyvän!) kustantamon kiinnostuksen!

Aavalla kuunnellaan kivien laulua.

Odotin tapaamista joulun yli innoissani ja jännittyneenä. En odottanut kustannussopimusta tässäkään vaiheessa, sillä olin itsekin sitä mieltä, että teksti kaipasi vielä lisää muokkaamista. Ajattelin tekstiä lähettäessäni, että se on riittävän hyvä ja riittävän pitkälle työstetty antamaan kuvan siitä, mitä siitä voi tulla. Olin myös tietoinen siitä, ettei luultavasti mitään tekstiä julkaista juuri sellaisenaan, enkä edes uskonut yksin pystyväni parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Tammikuun tapaamisessa pääsin juttelemaan kustantamon edustajien kanssa. Tekstiä oli luettu siellä useamman kustannustoimittajan voimin ja siitä oli pidetty. Genren määrittelyn ongelmallisuudestakin puhuttiin, mutta se nähtiin myös tietyllä tapaa vahvuutena, koska samantyyppistä ei ole tarjolla. Tarinasta sain palautetta, että se on sujuva ja imee hyvin sellaisenkin lukijan, joka ei ole tekstin ominta kohderyhmää. Minulle jäi tunne, että kustantamossa nähtiin teksti aika samalla tavalla kuin näen sen itsekin ja siellä arvostettiin juuri samoja vahvuuksia, jotka itsekin tekstissä tunnistan. Muutenkin jäi sellainen olo, että voin olla ylpeä tekstistäni!

Teksti kaipaa kuitenkin vielä työstämistä. Sovimme, että saan tarkempaa palautetta, jonka perusteella kirjoitan tekstistä vielä yhden version. Kustannussopimusta minulla ei siis ole, mutta saan mielettömän edun, kun pääsen työstämään tekstiä ammattilaisen palautteen avulla. Halusin joka tapauksessa tehdä vielä vähintään yhden suuremman muokkauskierroksen, enkä nyt joudu tekemään sitä yksin. 

Olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen, vaikka mikään ei vielä ole varmaa. Ei edes se, miten ja milloin pystyn työstämään uuden version tulevan vauva-arjen keskellä. Mitään kiirettä ei onneksi ole. Olen tehnyt töitä tekstin eteen niin kauan, että maltan odottaa vielä hieman lisää. Uskon vahvasti, että Laakson ja Aavan tarina pääsee vielä kansien väliin.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 16: Omakustanne vai kustantamo?

Laaksoon ja Aavalle sijoittuva käsikirjoitukseni on nyt siinä pisteessä, että on aika pohtia, mikä on käsikirjoituksen tulevaisuus. Mitä kautta teksti löytäisi lukijoiden luokse? Julkaisenko tekstin itse vai tarjoanko sitä kustantamoille?

Kun lapsena ja teininä haaveilin kirjailijan urasta, pidin itsestään selvänä, että haluan julkaista perinteisen kustantamon kautta. Unelmani omasta kirjasta toteutui kuitenkin lopulta omakustanteena, ja esikoiseni jatko-osankin julkaisin aika itsestäänselvästi ilman kustantamon apua. Chick litiä tuskin enää edes tarjoaisin kustantamoille, mutta Laakson ja Aavan tarina edustaa fantasiaa, jota en ole aiemmin julkaissut. Olisiko nyt genren vaihtumisen myötä luonteva paikka jälleen pohtia vanhan unelmani, perinteisen kustannussopimuksen tavoittelua?

Omakustanteeseen olen päätynyt jo kahdesti. 

Kustantamon löytäminen Laakson ja Aavan tarinalle tuskin olisi helpompaa kuin omakustanneromaaneilleni 30 ennen 30 ja 30 jälkeen 30. Nuorten aikuisten fantasiaa ei löydy chick litiä enempää myyntilistojen kärjestä, ja kustantamot ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita potentiaalisista myyntivalteista. Kilpailu kustannussopimuksista on kovaa, sillä kustantamot saavat valtavan määrän käsikirjoituksia, ja niistä julkaistaan vain hyvin pieni prosentti.

Mutta jos kustannussopimuksen onnistuu saamaan, on kustantamon kautta julkaisemisessa paljon houkuttelevia puolia. Kuka ei haluaisi ammattitaitoista kustannustoimittajaa tekstin editointiavuksi tai markkinoinnin asiantuntijoita myymään omaa kirjaansa? (Lisäksi huhujen mukaan kirjasta saa jopa rahaakin, eli ihan oikeaa palkkaa työlleen, vaikka sitten pientäkin.)

Palkinto on siis suuri, mutta onnistumisen mahdollisuus pieni. Pelkään pahoin, että tekstin lähettäminen kustantamoille johtaisi pettymykseen ja pahaan mieleen. Vaikka ilman sopimusta jääminen ei tarkoitakaan automaattisesti, että teksti on huono (ehkä sen ei vain uskota myyvän riittävästi), olisi sen jälkeen luultavasti hetken aikaa vaikeuksia uskoa itseensä. 

Mietin myös, olenko liian outo tapaus kustantamoille, jotka mielellään asettaisivat kirjoittajan helposti markkinoitavaan lokeroon. En keksi lisäkseni yhtään kirjoittajaa, joka haluaa julkaista sekä chick litiä että nuorten fantasiaa. (Liliana Lento tosin kirjoittaa oman määritelmänsä mukaan chick litin ja fantasian sekoitusta.) Pohdin sitäkin, kannattaako omakustanteiden jälkeen edes tarjota tekstiä kustantamoille, vai olenko jo tehnyt valintani kustantamoiden ja lukijoiden silmissä. Toisaalta mietin, olenko jollain tavalla petollinen omakustantajaminääni tai indiekirjoittajapiirejä kohtaan, jos nyt tämän tekstin kohdalla haaveilenkin kustannussopimuksesta.

Omakustanne on nimittäin ollut hyvä ja toimiva vaihtoehto. Kustannustoimittajan voi myös palkata itselleen, joten tekstin työstämiseen julkaisuvalmiiksi saa kyllä apua. Oma viehätyksensä on siinä, että kaiken saa tehdä itse ja omassa aikataulussa, juuri itsensä näköiseksi. Indiekirjoittajat tukevat toisiaan somessa eikä kukaan lataa niskaan menestys- tai myyntipaineita.

Toisaalta taas omakustanne vaatii paljon aikaa, vaivaa ja rahaakin. Kaiken joutuu tekemään itse. En tiedä, haluanko taas käyttää vapaa-aikaa ja energiaa asioihin, jotka eivät minua julkaisuprosessissa niin innosta, esimerkiksi kannen suunnitteluun. Kirjoittajana haluaisin luonnollisesti keskittyä ensisijaisesti kirjoittamiseen.

Ajatukseni tekstin tulevaisuudesta ovat vähintäänkin ristiriitaiset. Vanha unelmani kutkuttaa kuitenkin vielä mielessä sen verran vahvana, että asiaa paljon mietittyäni olen päättänyt lähettää Laakson ja Aavan tarinan kustantamoihin. Kustantamon kautta teksti vain saisi niin paljon paremman mahdollisuuden löytää lukijoita, ja sen se mielestäni ansaitsee! Lisäksi olisi ihanaa saada kustantamon väki työstämään tekstiä kanssani.

Odotukseni ovat hyvin realistiset ottaen huomioon tekstin genre. (Puolisokin ehdotti, että kirjoittaisin dekkarin, jos haluan kustannussopimuksen, vaikka tämä teksti onkin hänen mielestään paras kirjoittamani.) Jään kuitenkin jännityksellä odottamaan valitsemieni kustantamoiden vastauksia. Toivon, että teksti osuu oikean kustannustoimittajan pöydälle oikeaan aikaan ja että se saa mahdollisuutensa! 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 15: Milloin teksti on valmis?

Kysymys siitä, milloin teksti on valmis, on askarruttanut minua useaan otteeseen. Jälleen olen yhden käsikirjoituksen kanssa tilanteessa, jossa on aika pohtia tätä asiaa.

Onko teksti valmis silloin, kun sen runko on kasassa? Jäljellähän on enää editoitavaa. Vai onko teksti valmis sitten, kun editointi on tehty, ja jäljellä on vain oikoluku? Vai täytyykö odottaa siihen, että teksti on painovalmis tai peräti julkaistu? 


Minusta valmiista ei voi puhua, jos juonessa on aukkoja, hahmojen kehityskaari ei ole perusteltu tai teksti ei vielä solju kuin musiikki. Perusasiat on oltava kunnossa, ennen kuin valmiista voi edes alkaa haaveilla. Mutta sen jälkeen valmiin määritelmä muuttuukin vaikeaksi. Samaa tekstiä voi nimittäin editoida loputtomasti paremmaksi. Tai ainakin erilaiseksi, sillä valintoja täytyy tehdä loputon määrä sana-, lause- ja kappaletasollakin.

Olen oppinut omakustannekirjoistani sen, ettei mikään teksti koskaan tule täysin valmiiksi. Kerros kerrokselta tekstistä kuoriutuu edellistä versiota parempi, ja viime hetken pieniä muutoksia tulee tehtyä vielä oikolukuvaiheessa. Eikä kyse ole siitä, ettenkö vuosien aikana olisi lukenut tekstiä tuhansia kertoja läpi - se vain elää ja muuttuu kuten mikä tahansa muukin omien lakiensa mukaan elävä organismi. 

Tällä hetkellä Laakson ja Aavan tarina on tietyllä tavalla valmis. En enää koe tarvetta muutella juonta, lisätä lukuja tai terävöittää teemoja. Tekstiä lukiessani uppoudun monesti lukemaan, enkä jää enää kiinni tönkköisin lauseisiin tai hypähteleviin kohtauksiin.

Tekstiä pitää kuitenkin vielä editoida lisää. Se täytyy käydä läpi todella tiukalla kammalla, poistaa jokainen turha sana ja tarkistaa jokaisen sanan oikeinkirjoitus. Oikoluvun jälkeenkin kirotusvirheitä tuppaa löytymään, joten ehkä 100% valmista ei ole edes mahdollista inhimisillisin keinoin saavuttaa. Ehkä valmiudessa on erilaisia asteita ja vaiheita, ja jokaisesta valmiiksi tulleesta vaiheesta kannattaa iloita. 

Yhtä lailla totta on, että jossain vaiheessa tekstistä vain pitää osata päästää irti ja luopua. Loputon pilkun paikan siirtäminen tai sanan vaihtaminen yhteen, ja sitten takaisin toiseen, ei vain vie tekstiä enää merkittävästi eteenpäin. Hulluksi siinä tulee, ei muuta. 

Olen siis nyt tullut tulokseen, että Laakso ja Aava on jollain tasolla valmis. Aion vielä oikolukea ja kevyesti parannella tekstiä seuraavien päivien (ja viikkojen?) aikana. Mutta sen jälkeen on aika tehdä päätöksiä sen suhteen, yritänkö etsiä tekstille kustantajan vai jatkanko tielläni omakustantajana.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 14: Loputonta editointia

Kun tarina alkaa olla kasassa, se pitäisi vielä saada kerrottua parhaalla mahdollisella tavalla. Se tarkoittaa loputonta ja tuskastuttavaa editointia.

Laakson ja Aavan tarina väisti keväällä 30 jälkeen 30:n viimeistelyn alta, mutta on kesän ja alkusyksyn aikana palannut taas työpöydälle. Matka jatkuu jälleen.

Kirjoitustauon jälkeen huomasin, että teksti ei ole niin valmis kuin haluaisin sen jo olevan. Pientä tuskaa aiheuttaa se, että versionumeroinnissa olen jo lähes yhtä pitkällä kuin 30 jälkeen 30:n julkaistu versio, eikä maaliviivaa vielä näy. On vain hyväksyttävä, että tämä tarina on vaatinut muutaman mutkan enemmän. Sitä paitsi Laakson ja Aavan tarinassa on viisi päähenkilöä yhden sijaan, joten lisätyötä tulee jo siitä, että jokaiselle on muotoiltava oma kehityskaarensa.

Aavan ilvessiskosten Linnen ja Main kehityskaaret kietoutuvat toisiinsa.
Ja voi että molempien kohdalla oikeaa kaarta on saanut hakea...
(Kuva Kotkan patsaspromenadilta)

Viime syksystä asti on kuitenkin tuntunut siltä, että tekstin syvärakenne on jossain mieleni uumenissa selvillä. Palaset ovat kasassa ja niiden paikat suunnilleen tiedossa. Tiedän siis jo, millaisen tarinan haluan kertoa, mutta etsin sille vielä sanoja. Vaikka tunnen syvärakenteen, on eri asia saada siitä konkreettisesti niin hyvin kiinni, että osaisin piirtää jokaisen kaaren täysin kirkkaasti. Jokaisella editointikierroksella olen kuitenkin päässyt lähemmäs sitä viimeistä totuutta.

Toisin sanoen pintarakenne hakee vielä hetken muotoaan. Joissain kohdissa huomaan selittäväni liikaa, toisissa kohdissa taas hyppään liian nopeasti eteenpäin. Olen vaihtanut lukujen paikkaa, poistanut yhden luvun, mutta kirjoittanut toiseen kohtaan uuden. Olen yhdistelllyt lukuja, uutta ja vanhaa, siirrellyt tekstiä arkistoon ja käynyt sitten noutamassa sieltä osan takaisin toiseen kohtaan. Välillä on tuntunut siltä, ettei teksti edisty minnekään, siirtelen vain palasia edestakaisin. 

Kaiken tarkoitus on kuitenkin kertoa tarina parhaalla mahdollisella tavalla, tempaista lukija mukaan niin, ettei hän malta lopettaa. Tyhjäkäyntiä ei tekstissä saa olla, mutta toisaalta ei saa tapahtua liikaa liian nopeasti. Ennen kaikkea haluaisin saada sanoilla kerrottua se, minkä tällä hetkellä tunnen sisälläni. Se Laakson ja Aavan taika, se ainutlaatuinen tunnelma, ne kysymykset, joita tekstilläni haluan lukijassa herätellä ja joihin toisaalta itse haluan löytää vastauksia. 

Yritän tekstissä herättää Laakson ja Aavan maisemat henkiin.
Luonto ja luontoretket ovat inspiroineet maailman luomisessa.
(Kuva Seitsemisen kansallispuistosta.)

Kirjoitustauko auttoi onneksi kirkastamaan ajatuksia monellakin tavalla. Tekstin teemat piirtyvät nyt selvemmin esille mielessäni, osaan karsia sivupolkuja ja syventää suvantoja. Ennen kaikkea kevään aikana kävin taas pitkiä keskusteluja itseni kanssa siitä, mitä ja miten haluan kirjoittaa, ja olen taas paremmin kosketuksissa sen jonkin kanssa, jota nimitän kirjoittajaytimeksi (paremman sanan puutteessa). Turha häly päässäni on tällä hetkellä vaiennut, olen hiljentänyt muiden odotukset ja maailman vaatimukset, ja yritän nähdä ja kirjoittaa vain sellaista tekstiä, jota itse haluaisin lukea.

Eteenpäin on taas menty, ja tällä hetkellä luotan vahvasti siihen, että tästä syntyy vielä kirja. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 13: Palaset loksahtavat

Syksyn aikana Laakson ja Aavan tarinan tarinan käänteet alkoivat loksahdella paikoilleen. Kesän aikana epätoivoiselta näyttänyt tilanne näyttääkin äkkiä enemmän kuin toiveikkaalta.

Olen nyt syksyn ajan saanut nauttia siitä käsittämättömästä tunteesta, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Koko kesän kuvittelin, että palasia vielä puuttuu ja yritin epätoivoisesti etsiä niitä lisää ja tunkea väkisin tekstiin. Syksyn aikana tajusin, että siinähän ne olivat kaikki, nenäni edessä! Minun piti vain asetella palaset oikeaan järjestykseen sekä sommitella isot ja pienet sopivasti vierekkäin niin, että niistä muodostuu yhtenäinen, tiivis rakennelma.

Sellaista on käsikirjoituksen kokoaminen. Ensin etsii palasia, joita joskus löytyy oudoistakin paikoista. Matkan varrella huomaa, että osa palasista kuuluukin johonkin toiseen palapeliin, tai ehkä ei edes minulle ja minun tarinoihini. Joidenkin palasten ei ymmärrä kuuluvan yhteen, joitain palasia taas yrittää väkisin sovittaa rinnakkain. Jotkut palat taas ovat ihan vain väärinpäin, ja niille löytyy paikka, kun ne kääntääkin toiseen suuntaan.

Oli jotenkin käsittämätöntä, että tuijottelin koko kesän samoja, ihan oikeita palasia, mutta en vain nähnyt koko kuvaa! Ja kun kokonaisuus alkoi hahmottua, tuli hommasta helppoa.

Tuntui, että kaikki ongelmani ratkesivat äkkiä kuin itsestään. Ketään hahmoa ei tarvinnut pakottaa mihinkään, heidän ratkaisunsa tuntuivat luonnollisilta. Sen sijaan, että jokainen keksimäni ratkaisu olisi tuottanut viisi lisäkysymystä (kuten yleensä käy), selvisikin ratkaisujen myötä pari pienempää ongelmaa siinä sivussa, ihan huomaamatta. Niin käy, kun kaikki liittyy kaikkeen ja kaikelle on tarkoitus. Palapelistä ei puutu paloja, eikä niitä ole liikaa.

Hurjimmassa vaiheessa kävin yhden viikonlopun aikana läpi yli 100 sivua tekstiä, muokkasin, järjestelin ja editoin. Samaan aikaan tiedostoon ilmestyi vielä 16 lisäsivua liimaamaan yhteen palasia. 

Yksi huomio matkan aikana oli se, että kannattaa aloittaa lopusta. Kun tietää, mihin on menossa, on palasia helpompi järjestellä. Jotenkin luonnostani olen monesti tehnyt niin. Ideani ilmestyvät yleensä tekstin loppuvaiheilta. Kuvittelen usein ensin niiden olevan alku, mutta huomaankin pian kirjoittavani aloitushetkestäni taaksepäin.

Tällä hetkellä Laaksossa ja Aavalla näyttää hyvältä. Teksti on edelleen hieman rosoista ja vaatii hiomista kerronnan osalta, mutta tarinasta alan olla varma. Valmiista ei siis vielä voi puhua, mutta ensimmäistä kertaa alan nähdä, miten komea linna näistä kivikasoista on hahmottumassa.

(Mietin, onko Raaseporin linna ihan paras mahdollinen kuvaamaan tarinaani, koska se on sisältä pelkkää tyhjää. Mutta toisaalta siitähän tarinoissa on kyse, niin komean ja uskottavan ulkokuoren luomisesta, että se saa ihmiset kuvittelemaan, että kuoren sisällä on ihan oikeita asehuoneita ja panimoita ja ritarisaleja, vaikka niitä ei koskaan varsinaisesti näytetäkään.)

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 12: Henkilöhahmojen kehittelyä

Kuva Luistarin päälliköstä
Euran
Nauravasta lohikäärmeestä

Kun tarina jumittuu, ratkaisu voi löytyä henkilöhahmojen kehittämisestä. Mistä löytyy apua kehityskaaren löytämiseen? Voiko hahmoja ylipäätään suunnitella? Ja olisiko tämä kannattanut tehdä jo paljon aiemmin?

Laakson ja Aavan tarina ajautui jumiin keväällä. Pitkää jumia seurasi pitkä tauko. Sen aikana mielessä kävi kaikenlaisia vaihtoehtoja, ja niistä jopa houkuttelevin oli heittää roskiin koko käsikirjoitus. Langat olivat menneet niin solmuun, että sekavan vyyhden selvittäminen tuntui jo mahdottomalta tehtävältä.

Palautin kuitenkin keskeneräisen versioni Genreen harjaantumisen kurssin loppusuorituksena, ja sain siitä jälleen palautetta Katri Alatalolta. Jotain maagista tapahtui, kun luin palautetta, koska sen jälkeen lankakerästä alkoi jälleen löytyä punaisia lankoja.

Ehkä tärkeintä oli ymmärtää, että kaikesta sekoilusta huolimatta olin jollain tavalla oikealla tiellä. Oli oikea päätös nostaa nuoret näkökulmahenkilöiksi ja keskittyä heihin. Samalla heidän nostamisensa selkeään päärooliin tarkoitti  kuitenkin heidän hahmojensa ja kehityskaarensa syventämistä. Ainekset olivat tavallaan kasassa, mutta nyt kerätystä oljesta piti kehrätä kultaa. (Vertaus varastettu Erin Morgensterniltä.) 

Koska olin myös sattumalta samaan aikaan lukemassa John Trubyn Anatomy of a Story -teosta, päätin ottaa sen avukseni hahmojen kehittelyssä.

Trubyn teoria henkilöhahmon kehityskaaresta on hyvin yksinkertaistettuna seuraavanlainen:

1 Weakness and need - hahmolla on sisäinen, moraalinen heikkous. Hän käyttäytyy sen seurauksena jollain tavalla huonosti tai väärin. Hänen on voitettava tämä heikkous, josta hän ei ole tietoinen. Yleisölle tämä taso jää tarinan pinnan alle. 

2 Desire - hahmolla on halu saavuttaa jotakin. Halu on konkreettinen, ja se näytetään yleisölle heti. Hahmolla voi olla vain yksi keskeinen tavoite, eikä se voi täyttyä liian aikaisin.

3 Opponent - hahmolla on vastustaja, joka myös haluaa samaa. Kyseessä ei siis välttämättä ole pahis, vaan joku, joka seisoo hahmon halun tiellä. Romanttisessa genressä vastapuoli on esimerkiksi parin toinen osapuoli.

4 Plan - suunnitelman avulla hahmo päättää toteuttaa halun. Luonnollisestikaan suunnitelma ei saa olla liian yksinkertainen.

5 Battle - kohtaaminen vastustajan kanssa, konfliktin huippukohta.

6 Self-revelation - hahmo joutuu kohtaamaan heikkoutensa.  Hän tekee luultavasti vaikean päätöksen, lopettaa itsepetoksen ja romuttaa kulisseja ympäriltään.

7 New equilibrium - hahmo saavuttaa uuden tasapainon elämässään.

Kuva Euran Nauravasta lohikäärmeestä

Kohdat 1 ja 2 ovat tärkeimmät, koska ne määräävät jatkon. Tavoitetta ja heikkoutta etsiessä (sekä hahmogallerian luomisessa) voi käyttää apuna vaikkapa seuraavia Trubyn esittelemiä arkkityyppisiä hahmoja:

King or Father - vahva ja viisas johtaja, joka voi kuitenkin olla liiankin määräilevä

Queen or Mother - huolehtija ja hoivaaja, joka voi myös olla liian kontrolloiva

Mentor - vie eteenpäin tietoa, mutta voi pakottaa oppilaitaan noudattamaan vain omia oppejaan ja viemään eteenpäin omaa kunniaansa

Warrior - toteuttaa oikeutta, mutta voi joskus tuhota liiankin helposti heikot tieltään ja siirtyä toteuttamaan vääryyttä

Magician - osaa käyttää salattuja voimia, mutta voi siinä samalla tuhota maailman luonnollisen järjestyksen

Trickster - käyttää hyväkseen nokkeluuttaan ja taitojaan saadakseen mitä haluaa, mutta voi olla itsekäs valehtelija

Artist or Clown - näyttää kauneutta ja rumuutta, mutta voi olla perfektionisti tai tuhota kaiken tieltään

Lover - rakastaa, ymmärtää ja tukee, mutta voi unohtaa omat tarpeensa

Rebel - uskaltaa nousta vallitsevaa systeemiä vastaan, mutta voi myös tuhota sen samalla

Miten hahmo pukeutuu?
Millaisia asioita kuuluu hänen arkeensa?
Apua voi löytyä vaikkapa museosta!
Kuva Euran emännän asusta
Nauravasta lohikäärmeestä

Nämä eivät tietenkään ole ainoat eivätkä ainoat oikeat apuvälineet hahmojen kehittelyyn. Apuna voisi käyttää esimerkiksi Meyers-Briggsin persoonallisuustyyppejä, Vladimir Proppin satujen henkilötyyppejä, Voglerin arkkityyppejä tai Steven Reissin luontaisia motiiveja. 
(Linkit eivät johda parhaisiin tietolähteisiin, mutta tarjoavat yleiskäsityksen luokituksista.)

Minua auttoi erityisesti selkeän tavoitteen määrittäminen jokaiselle. Sain karsittua irtonaisia langanpätkiä pois vyyhdestä ja vahvistettua olennaisia. Prosessin seurauksena tiesin taas paremmin, mihin suuntaan olin menossa. Teksti lähti eteenpäin ja jumi purkautui.  

No, jos henkilöhahmojen kehittely kerran oli avain kaikkeen, eikö se olisi kannattanut tehdä heti ensimmäisenä? Kyllä ja ei. Voisin varmasti edelleen opetella suunnittelemaan paremmin, mutta toisaalta moni asia selviää vasta kirjoittaessa. Jokin suunniteltu idea ei toimi, se kehittyy eteenpäin tai tilalle tulee vielä parempi. Main, Pihlajan ja Pajun kohdalla keskeiset tavoitteet olivat muuttuneet alkuperäisistä versioista, ja kehityskaari täytyi muuttaa niiden mukaisiksi. Teksti elää, ja palasia löytyy koko ajan lisää. Tällaisenaan en mitenkään olisi voinut hahmotella kehityskaaria vielä vuosi sitten. Toisaalta olisin voinut miettiä silloin asiaa paremmin, ja kaaret olisivat voineet hahmottua aiemmin.

Tämän prosessin aikana muistui mieleeni myös yksi tärkeä asia henkilöhahmoista. Heille ei voi tehdä mitä tahansa. Hahmon kehittely ei ole vain teknistä! Liialla suunnittelulla voi suututtaa hahmon. Esimerkiksi Mai oli suunnitelmissani ajautunut niin kauas siitä tytöstä, jonka opin tuntemaan, etten enää tunnistanut häntä. Siksi en saanut hänestä pitkään aikaan otetta. Siksi hetken aikaa kuvittelin, ettei Mai edes ole tärkeä tarinassa. Yritin jopa vastahakoisesti miettiä vaihtoehtoja, joissa Mai poistuisi tekstistä.

Piirros vuodelta 2009, kun vasta tutustuin Maihin.
Sittemmin olen oppinut,
 ettei soturiprinsessa ole oikea termi,
vaikka tavallaan kuvaakin Maita hyvin.

Koko ajan minulla oli kuitenkin tunne, että Mai on jotenkin tärkeä. Olin oikeassa. Mai ilmestyi minulle ensimmäisenä ja näytti tien Laaksoon ja Aavalle. Kun olin hukassa Main kanssa, olin hukassa koko tarinan kanssa. Vasta kun annoin Main olla sitä, mitä hän alun perin näytti minulle olevansa, pääsin takaisin tarinan maailmaan. Nyt uhmakas taistelijatyttöni tekee, mitä tahtoo. Enkä enää pakota häntä romansseihin, koska hän ei itse ole niistä tippaakaan kiinnostunut. 

Henkilöhahmoja voi siis kehittää, heidän kehityskaartaan hahmotella ja juonta ympärillä muovata, mutta heistä ei voi tehdä jotain, mitä he eivät ole. Heillä on oma tahtonsa. Jollain tavalla henkilöhahmojen kehittelyssä on siis kyse myös siitä, että hitaasti ja kuunnellen opettelee tuntemaan yhteistyökumppaninsa paremmin. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

(Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä tästä vielä kirja tulee. Joskus.)