Vuosi on taas mennyt ja on aika tilinpäätöksen. Vuosi 2019 oli kirjoittamisen suhteen ristiriitainen, vaikka lähes kaikki asettamani tavoitteet täyttyivät.
Minulla oli vuodelle 2019 yhteensä 9 tavoitetta.
Pyrin olemaan niitä asettaessani realistinen, ja ilmeisesti onnistuin, sillä lähes kaikki täyttyivät. Tärkeimpänä tietysti sain valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, 30 jälkeen 30:n ja Laakson ja Aavan tarinan.
30 jälkeen 30:n julkaiseminen oli luonnollisesti kirjoitusvuoteni kohokohta. Oli ihanaa saada valmiiksi pitkään työstetty teksti! Aikaa kuitenkin kannatti käyttää, sillä olen edelleen todella tyytyväinen lopputulokseen. Jokainen sana on takuulla mietitty paikalleen :) Kirja otettiin hyvin vastaan ja Helmet-kirjastoissa kirjaa joutuu edelleen jonottamaan, eli varauksia on riittänyt julkaisusta asti tähän päivään! Olen saanut kirjasta oikeastaan vain ja ainoastaan ihanaa palautetta lukijoilta.
Lue esimerkiksi nämä kaksi mahtavaa arviota:
Kulttuurimedia Kuiske
Kirjavinkit
Yksi kohokohta julkaisuun liittyen oli syksyn omakustanneilta Tapiolan kirjastossa. Olin siellä BoD:n vieraana kertomassa 30 jälkeen 30:n kirjoittamisesta, julkaisusta ja markkinoinnista.
 |
| Kuva: Ami Surakka |
Toinen tärkeä etappi oli Laakson ja Aavan tarinan saattaminen siihen pisteeseen, että kehtasin lähestyä kustantamoja. Pohdin kyllä, kannattaako kustantamoja ylipäätään lähestyä, mutta onneksi rohkaistuin. Tästä kirjoitan lisää myöhemmin, mutta tällä hetkellä odottelen tapaamista erään kustantamon edustajien kanssa. Kyseisessä kustantamossa tekstissäni nähtiin selvästi potentiaalia. Olen sulatellut tätä ilouutista pari viikkoa ja odotan innolla alkuvuoden tapaamista. Jännittää tietysti myös, mutta olen jo nyt saanut todella paljon uutta virtaa ja uskoa itseeni.
Lue lisää: Kuinka kirja syntyy: Omakustanne vai kustantamo?
Onneksi tämä uutinen tuli loppuvuodesta ja piristi huomattavasti muuten ankeaa kirjoittamissyksyä. Totuus on nimittäin se, että huolimatta täyttyneistä tavoitteista olen kirjoittanut tänä vuonna vähemmän kuin edellisinä vuosina. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että elämäntilanteeni on ollut kirjoittamisen kannalta haastava. Olen tällä hetkellä viimeisilläni raskaana ja olen mm. nukkunut viimeiset kuukaudet huonosti. Fyysinen olotilani ei yksinkertaisesti ole sallinut samanlaista keskittymistä teksteihin kuin aiemmin. Myös ajatukset ovat luonnollisesti olleet muualla. Tästä olen kokenut paljon huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta, ainakin olen pitänyt riittävästi taukoa kirjoittamisesta ja miettinyt sen roolia elämässäni.
Vaikka en siis syksyn aikana saanut aikaiseksi ihan niin paljon kuin olisin halunnut, on lastenromaanini (työnimi Kippo) ensimmäinen lukuversio valmis, eli olen editoinut ensimmäistä versiota niin paljon, että voisin (teoriassa) antaa tekstin jollekin toiselle luettavaksi. Teksti on siis vielä hyvin hiomatonta ja raakaa, mutta ainakin siinä on alku, keskikohta ja loppu omilla paikoillaan.
Seuraavan aikuisten romaanin projektin suhteen on myös tapahtunut jonkinlaista vähäistä edistystä. Valitsemani projekti on ollut vaikein projektini ikinä. Olen tehnyt taustatyötä enemmän kuin koskaan, eikä tekstin aihe jätä minua rauhaan, mutta toisaalta olen aivan uusilla vesillä eikä teksti ole ottanut syntyäkseen. Joka toinen päivä olen hylkäämässä koko tekstin itselleni mahdottomana ja/tai vääränä, joka toinen päivä päätän kirjoittaa sen vaikka väkisin, en vain tiedä miten. Siksipä oikeastaan ainoa tavoite, joka ei toteudu tänä vuonna, on aikuisten romaanin ensimmäinen versio.
Tämän lisäksi sain valmiiksi kirjallisuuden perusopinnot, seurasin kirja- ja kirjoittamissomea ja luin 100 kirjaa. Käväisin myös syksyn flunssakierteen keskellä Helsingin kirjamessuilla bloggaajapassin turvin. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden tilinpäätös jää reilusti plussalle, varsinkin huomioiden kokopäivätyön ja elämäntilanteen.
Lue lisää: Kirjamessuviikon tunnelmia
Kirjallisuutta kannattaa opiskella - 7 hyvää syytä
Vuoden 2019 parhaat kirjat
Ensi vuonna puhaltavat elämässäni uudet tuulet, kun uusi perheenjäsen saapuu. Jotain uutta on siis todellakin tulossa elämääni, ei vain ehkä ihan sillä tavalla kuin tarkoitin tavoitteita asettaessani. Ainakin kolmoiselämäni opettajana, kirjoittajana ja opiskelijana keskeytyy hetkeksi. Odotan muutosta innolla, mutta myös jännityksellä, sillä en tiedä, miten kirjoittamiselle tulee olemaan tilaa elämässäni. Siksi en ensi vuodeksi aio asettaa mitään muita tavoitteita kuin että luen ja kirjoitan jatkossakin. Enkä oikein tiedä, miten tämä tavoite voisi olla toteutumatta, sillä kumpaakaan en edes osaisi lopettaa.
Hyvää uutta vuotta!
Vuosi 2019 oli mielestäni hyvä lukuvuosi, sillä olen tähän mennessä lukenut 100 kirjaa. Kokosin niistä parhaat lukuvinkit joululomalle!
Spefi:
Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni
Kertakaikkisen upea, eeppinen kertomus druidi Catista, joka kantaa syyllisyyttä siskonsa kuolemasta. Kelttiläiseen mytologiaan pohjautuva maailma on kiehtova, Cat monitahtoinen hahmo ja tarina jää pyörimään mieleen. Alatalon paras romaani!
Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (Finlandia junior 2019)
Monitasoinen kertomus ajasta ja muistoista alkaa, kun kaivoskaupungin Emilia joutuu matkalle omaan historiaansa. Voi herättää yllättävää kiinnostusta fysiikkaa kohtaan, sillä aivan kaikki kohdat eivät ole sitä helpointa tekstiä. Siitä huolimatta sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava tarina.
Aikuisten fiktio
Pajtim Statovci: Bolla (Finlandia 2019)
Karun kaunis tarina erilleen joutuvista rakastavaisista. Vaikka päähenkilöt ja tapahtumat eivät ole kovin miellyttäviä, on kieli kaunista ja soljuvaa. Ei Statovcista turhaan puhuta kansainvälisen luokan kirjailijana.
Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Koskettava kuvaus koulukiusaamisen jättämistä jäljistä. Tekstinä ei täydellinen, mutta täynnä tunnetta ja rehellisyyttä.
Non-fiktio:
Chimamanda Ngozi Adichie: Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti
Kun kirjailijan ystävä kysyi, miten kasvattaa tyttärestä feministi, Chimamanda Ngozi Adichie vastasi näillä 15 ehdotuksella. Tämä pitäisi lukea kaikkien, myös niiden, jotka eivät ole tulossa äidiksi tai pidä feminismiä tarpeellisena.
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kekkonen kirjoittaa omakohtaisesti siitä, millaista on tulla äidiksi, elää äitinä ja menettää lapsi keskenmenossa. Teksti kuvaa rehellisesti niin hyviä kuin huonoja puolia äitiydessä. Tällaisia kirjoja ei ole montaa!
Viihde:
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Tor on julkaissut parikymppisenä menestysteoksen ja kiertää edelleen ympäri maata sen tuoman julkisuuden varjolla. Sometähti elää täydellistä elämää, paitsi ettei eläkään. Hajoavan parisuhteen kuvaus on raastavan todellista. Bournella on käsittämätön kyky kirjoittaa yhtä aikaa sekä hauskasti että vakavasti aikamme ilmiöistä.
Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua
Kolmekymppisen Georginan elämä on tuuliajolla, kun hän saa työpaikan ravintolasta, jonka omistaa hänen lukioaikainen poikaystävänsä.
Ei paras kirja McFarlanen tuotannossa, mutta silti sujuvaa, sukkia jaloissa pyörittelevää romanttista viihdettä. McFarlanella on tapana ottaa hauskuutuksen taakse myös jokin vakavampi teema, ja tässä kirjassa se on #metoo.
YA:
Holly Bourne: Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä?
Trilogiassa ystävyyskolmikolla on jokaisella oma kirjansa. Erityisen onnistunut on ensimmäinen, jossa Evie kamppailee OCD:n kanssa, sekä kolmas, jossa Lottie aloittaa seksismin vastaisen feministisen kampanjan. Bourne tuo vakavat aiheet kirjoihin luontevasti ja herättää ajattelemaan samalla kun naurattaa vedet silmistä.
Kirjoitusoppaat:
Jessica Brody: Save the Cat! Writes a Novel. The Last Book on Novel Writing You'll Ever Need.
Noh, ei tämä ehkä ihan viimeinen lukemani kirjoitusopas ole, eikä välttämättä paraskaan. Tyyli on amerikkalaisen yksinkertaistettu ja saa uskomaan, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan annetun kaavan avulla. Kieltämättä kaavasta on ollut hyötyä.
Runot:
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Häpeän tunnustaa, mutta ainoa vuoden aikana lukemani runoteos! Mutta tämä oli sitäkin mahtavampi lukuelämys. Kuvaus naistaiteilijuudesta, rakkaudesta ja rikkinäisestä liitosta tulee iholle, vaikkei omaa henkilökohtaista tarttumapintaa olekaan.
Klassikot:
Voltaire: Candide
Tarina hieman yksinkertaisesta nuoresta miehestä, joka joutuu uskomattomiin seikkailuihin onnea ja optimismia tavoitellessaan. Teos on julkaistu jo 1700-luvulla, mutta on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen. Huumori saa nauramaan ääneen ja kirjasta löytyy paljon ajateltavaa.
Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka on vaikuttanut minuun eniten, olisi vastaukseni L.M. Montgomery. Tänä vuonna luin uudestaan Runotyttö-sarjan osana Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Montgomery-haastetta.
Tutustuin Montgomeryyn Anna-sarjan kautta. Luin ensimmäisen Anna-kirjan luultavasti jo ennen kouluikää ja se teki minuun heti vaikutuksen. Runoileva, reipas ja romanttinen sankaritar oli ensimmäisiä, joihin samastuin todella paljon. Anna kirjoitti tarinoita, ihan kuten minäkin! (Vai aloinko minä kirjoittaa tarinoita, koska Annakin kirjoitti? Tätä olen pohtinut joskus aikuisena.)
Myöhemmin tutustuin myös runotyttö Emiliaan (johon samastuin lopulta enemmän kuin Annaan) ja muuhun Montgomeryn tuotantoon. Yksi nuoruusvuosien ehdottomista suosikeistani oli romanttinen Sininen linna. Sittemmin olen lukenut L.M. Montgomerylta kaiken, mitä on suomennettu myöhemmin, ja sen lisäksi Sisko Ylimartimon teoksen Alppipolku, joka käsittelee Montgomeryn tuotantoa ja elämää osin Montgomeryn päiväkirjoihin perustuen.
Mikä Montgomeryssa viehättää?
Auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit, vastasi Montgomery, kun häntä jo omana aikanaan kritisoitiin liiasta romanttisuudesta. Joskus hänen luontokuvauksensa ovat kieltämättä hieman sokerisia, mutta en toisaalta voi olla ihailematta Montgomeryn kykyä nähdä kaikki ympärillä elävänä ja kauniina. Pidän myös siitä, että Montgomeryn kirjoissa on aina jollain tapaa onnellinen loppu. Pääparit saavat toisensa, yksinäiset löytävät ystäviä ja riidat saadaan sovittua. Montgomeryn kirjoista jää hyvälle mielelle.
En aio ikinä päättää kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän todellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös todellisuudessa päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on parempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan. - Emilia
Kuitenkaan kirjat eivät ole niin kevyitä kuin pinta antaisi olettaa. Joskus mietin, ovatko pohjan tummat sävyt tulleet teksteihin Montgomeryn huomaamatta, hänen oman masennuksesta ja onnettomasta elämästä kärsineen mielensä synkistä sopukoista. Joka tapauksessa kirjoissa kuvataan myös useita traagisia ihmiskohtaloita. Runotyttö-sarjan kolmannessa osassa Emilia on selvästi masentunut ja tekstin sävy on paikoin todella synkkä. (Tämä meni tietenkin lapsena täysin ohi.) Traagiset tapahtumat sekoittuvat kirjoissa kuitenkin luontevasti arjen pienten ilojen sekaan. Elämä Montgomeryn kirjoissa ei ole koskaan täysin synkkää, vaikka aurinko ei joka päivä paistakaan.
Ihmisluonteen kuvaajana Montgomery on minusta edelleen todella taitava. Hän osaa piirtää ihmistä kaivavat ristiriidat ja sisäiset demonit niin taitavasti, että lukijalle muodostuu hahmoista kokonainen kuva. Tämän hän tekee sekä huumorilla että rakkaudella ihmisluontoa kohtaan.
Runotyttöjen matkassa
Runotytöt ovat minulle rakkaimmat Montgomeryn kirjoista, joten haasteen kunniaksi palasin niiden pariin. Olisin toki palannut niiden pariin muutenkin lähiaikoina, sillä luen kirjat uudelleen aina muutaman vuoden välein.
Jokaisella lukukerralla näen kirjat hieman eri tavalla. En tietenkään koskaan enää voi lukea niitä täysin objektiivisesti - ne ovat niin täynnä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, että pelkkä kirjaan tarttuminen saa minut palaamaan omaan huoneeseeni, violetille päiväpeitolle, haistamaan ikkunasta tuoksuvan tutun tuulen...
Toki näen monet asiat eri tavalla aikuisena lukijana. Elizabeth-täti vaikutti hirviöltä lapsena, mutta nyt hän näyttäytyy enemmän tapojensa orjana. Laura-tädin kiltteys puolestaan ei tunnu enää niin positiiviselta. Laura-tätihän ei osaa lainkaan pitää puoliaan! Jimmy-serkun vammojen laatu jää mietityttämään, vaikka toisaalta on hienoa, ettei häntä kuvata vammaisena, vaan erityisenä. Tällä lukukerralla hätkähdin ehkä eniten Emilian opettajan herra Carpenterin avointa alkoholismia. Kuinka sitä pidetäänkin niin normaalina pikkujuttuna kyläläisten keskuudessa?
Tietenkin kirjoista myös huomaa, ettei niitä ole kirjoitettu tässä ajassa. Ylimääräiset kissanpennut hukutetaan ja sovinnaisuussäännöt vaikuttavat nykylukijasta täysin naurettavilta. (Montgomery tosin myös kuvaa niitä paikoin kriittisellä huumorilla.) Nais- ja mieskuva ovat hyvin perinteisiä, miesten tehtävä on pelastaa naiset lumisateen sattuessa kohdalle ja naisten tehtävä päästä naimisiin. Kaksikymmentäviisivuotias on jo täysin toivonsa menettänyt vanhapiika. Kaikki henkilöhahmot kirjassa ovat luonnollisesti valkoisia heteroja.
Muistan lapsena olleeni ihastunut Emilian rakkauskuvioihin, mutta nyt ne värisyttävät ihan toisista syistä. Dean Priestin omistava rakkaus tuntuu ahdistavalta. En tosin lapsenakaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä Emilia suostui menemään kihloihin hänen kanssaan! Emilian ja Teddyn rakkaustarina puolestaan ei vaikuta enää kovin romanttiselta vaan lähinnä epäuskottavalta. Miksi aikuiset ihmiset eivät voi puhua toisilleen suoraan ja välttää kaikkia väärinkäsityksiä? Ja voiko rakkaus olla vuosien hiljaisuuden jälkeen yhä totta vai pelkkiä romantisoituja mielikuvia toisesta? Vaikuttaa aika hätiköidyltä, että Teddy ja Emilia yhden illan keskustelun jälkeen päätyvät kihloihin. Tuntuu melkein siltä, että Montgomery on hätäisesti lisännyt romanttisen lopun kirjan viimeisille sivuillle jonkun toisen toiveesta, ettei viimeisen kirjan sävy jäisi liian tummaksi.
Emiliasta pidän kuitenkin edelleen hurjasti. Hänessä on ylpeyttä ja kunnianhimoa, mutta myös lämpöä ja empatiaa. Meitä yhdistää rakkaus kirjoittamiseen, kissoihin ja kotiseutuun. Luultavasti olen perinyt Emilialta myös kirjoittamisunelmia. On mahdoton enää sanoa, kuinka paljon Emilian kanssa vietetyt hetket ovat määrittäneet käsitystäni kirjailijuudesta ja kehitelleet omaa alppipolkua päässäni.
Joka tapauksessa Emilian kanssa olen kasvanut melkein kuin jonkin oikean ihmisen. Emilia ei siksi koskaan lakkaa olemasta minulle merkityksellinen. Varmasti näkisin kirjat aivan toisin, jos lukisin ne nyt ensimmäistä kertaa, mutta mitä sitten - rakastan niitä nyt juuri sellaisina kuin ne ovat.
