Vuosikatsaus 2017

Tuntuu, että vuosi vasta vaihtui, ja nyt se on jo loppumassa. Vuoden 2017 oli tarkoitus olla välivuosi, jolle en ollut asettanut suuria tavoitteita. Nopeasti ajateltuna tuntuukin, ettei monikaan asia edistynyt kuluneen vuoden aikana. Tarkemmin ajateltuna paljonkin on tapahtunut. Jälkeenpäin katsottuna vuosi 2017 on ollut merkittävä etappi polullani.



30 ennen 30
Vuoden 2016 lopussa julkaisin ensimmäisen omakustanteeni. Luulin matkan loppuvan siihen, mutta siitä alkoikin toinen matka. Opettelin kirjamarkkinointia, minusta julkaistiin ensimmäiset haastattelut, kirjastani tehtiin ensimmäiset arviot ja olin BoD:n pisteellä puhumassa Helsingin Kirjamessuilla. Kirjaani on tilattu kirjastoihin eri puolelle Suomea ja olen saanut 30 ennen 30:sta ihanaa palautetta lukijoilta. 
Tekstini on siis ensimmäistä kertaa ollut maailmalla kaikkien luettavissa, ja minä olen tullut kirjoittajakaapista ulos. Nämä ovat valtavan isoja asioita, ja vaikka olen iloinnut niistä hurjasti, olen myös kokenut paljon turhautumista ja riittämättömyyttä.

Kirjoittamisen opinnot
En saanut suoritettua niin paljon kursseja kuin olin ajatellut, mutta suoritin kuitenkin Terapeuttisen kirjoittamisen, Pelikäsikirjoittamisen ja Genreen harjaantumisen A-osion. Muiden kurssien siirtyminenkään ei ollut laiskuutta vaan sitä, että asetin asioita kerrankin oikeaan tärkeysjärjestykseen. Keskityin käsikirjoituksiini syksyn aikana, kun tiesin kirjoittamiselle olevan rajatusti aikaa, ja jätin keväälle loput opinnot, kun töitä on tiedossa vähemmän.

Käsikirjoitukset
Alkuvuodesta kärsin suurista sitoutumisvaikeuksista. En kyennyt keskittymään isompiin kokonaisuuksiin. Kirjoitin sen sijaan novelleja, lasten tarinan ja esseen kirjoituskilpailuihin, mutta niissä ei menestystä tullut.

Kesällä viimein löysin intoa ja uskoa lähteä kohti romaanikäsikirjoitusta. Sain lopulta jonkinlaisiin välimaaleihin myös työn alla olevat käsikirjoitukset 30 jälkeen 30 ja Laakson poika, Aavan tyttö. 
Molempien parissa jatkan ensi vuonna.

Välitilinpäätös
Kun nyt listaan tähän kaiken, mitä tämän vuoden aikana olen saanut aikaan, tuntuu itse asiassa aika käsittämättömältä, miten masentunut ja epätoivoinen olen ollut kirjoittamisen suhteen. Ehkä olen (tapani mukaan) ollut taas liian ankara itselleni ja asettanut mahdottomia tavoitteita.

Erityisesti viime viikkojen jouluväsymyksen aikoina olen kyseenalaistanut koko touhun järkevyyden. Kirjoittajia on paljon, lukijoita vähän, ja minä haluan elättää itseni. Kirjoittamisesta ei ole kovin realistista haaveilla itselleen elantoa, mutta päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on tavattoman turhauttavaa ja tuskallista. Tuntuu, että revin itse itseäni koko ajan kahteen suuntaan, ja tällä hetkellä yhtälö tuntuu mahdottomalta ratkaista. 

Kirjoittamista en aio lopettaa, enkä voisikaan, mutta ehkä unelmani sen suhteen muuttuvat. Ehkä luovun tavoitteellisuudesta kokonaan tai sitten opin olemaan itselleni armollisempi.

Joka tapauksessa aion nyt hetken iloita vuodesta 2017 ja kaikista ihanista asioista, jotka se toi tullessaan, siitäkin huolimatta, ettei vuosi täyttä ilotulitusta ollutkaan.

Joulukuun kirjavinkki: Nuoren tytön päiväkirja

On itsestään selvää, miksi Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (uudempi versio pelkästään Päiväkirja) on tärkeä kirja. Jokainen tietää toisen maailmansodan tapahtumista, mutta on eri asia lukea niistä todellisten ihmiskohtaloiden kautta. Anne Frank kirjoitti päiväkirjaansa toisen maailmansodan aikaan perheensä piilopaikassa. Hän haaveili kirjoittajan urasta ja siitä, kuinka julkaisisi tekstinsä, mutta ei varmasti voinut aavistaa, kuinka merkittävä hänen tekstistään tulisi.

Vaikka kirja on klassikko ja kuuluu yleissivistykseen, luin sen vasta nyt (!). Minun oli vaikea aloittaa kirjan lukeminen, koska tiesin sen järkyttävän minua. Todellisen maailman pahuudelta ei voi eikä saa täysin sulkea silmiään, mutta täytyy myös miettiä, milloin tieto vain ja ainoastaan lisää tuskaa. En esimerkiksi koe tarpeelliseksi käydä koskaan Auschwitzissa, koska ketään ei auttaisi millään tavalla, että menettäisin yöuneni kauheiden yksityiskohtien takia. 

Nuoren tytön päiväkirjan luettuani voin suositella sitä kaikille. Anne kuvaa päiväkirjassaan toisen maailmansodan aikaista arkea yhden perheen näkökulmasta. Elämä on köyhää ja yksinkertaista, ruokaa ei aina ole ja tieto ulkona tapahtuvista kauheuksista painaa mieltä. Piilottelijat riitelevät mitättömän tuntuisista pikkuasioista ja heidän välejään hiertävät pikkumaisuus ja itsekkyys. 

Kaikesta huolimatta välillä nauretaan, syntymäpäiviä juhlitaan, Anne ihastuu ja haaveilee tulevasta. Eikä perhe olisi voinut elää piilossa, elleivät heitä olisi auttaneet ihmiset, jotka vaaransivat oman turvallisuutensa toisten ihmisten takia.

Ehkä juuri siksi kirja koskettaa eniten. Se kuvaa todellisuutta, jossa on paljon pahaa, mutta kaiken pahan keskellä myös ripaus hyvää ja paljon uskoa parempaan tulevaisuuteen.

On yksi neuvo, joka kannattaa pitää mielessä: nauraa kaikelle ja välittää vähät kaikista muista!
- Anne Frank

100 kirjaa

    Tänä vuonna tavoitteeni oli lukea 100 kirjaa. Tavoite on nyt  täynnä ja onnittelen itse itseäni! 

    11 kirjaa olen esitellyt kuukauden kirjavinkki - teksteissäni. Ne eivät ole 11 parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa, vaan oman kuukautensa suosikkeja, syystä tai toisesta. 

Tämän vuoden suurin muutos lukutottumuksissani oli, että aloin lukea e-kirjoja. Ne ovat käteviä työmatkoilla, jotka ovat ensisijaista lukuaikaani. Pidän silti edelleen enemmän paperikirjoista.
Toinen suuri muutos on se, että lainaan nykyisin yhä vähemmän kirjoja kirjaston hyllystä näppituntumalla. Viime aikoina lähes kaikki kirjat ovat tulleet minulle varattuina, eli etsin aktiivisemmin itselleni sopivaa/kiinnostavaa/ uuden tyyppistä luettavaa esim. kirjablogeista. 
Luin myös aiempaa enemmän nuorten kirjoja (taustatutkimusta) ja tietokirjoja, joita olen aiemmin suorastaan vältellyt. 

Kuvittelin lukeneeni monipuolisesti, mutta listaa lukiessani huomasin, etten ehkä sitten kuitenkaan ihan niin ennakkoluulottomasti, kuin olin kuvitellut. Ensi vuonna tavoitteeni voisikin olla lukea hieman enemmän mukavuusalueen ulkopuolelta. Lukuvinkkejä otan aina mielelläni vastaan!


Vuonna 2017 (tähän mennessä) lukemani kirjat:
(kirjailijan mukaan aakkosissa)

1.       Ahern, Cecelia: Mitä huominen tuo tullessaan
2.       Alakoski, Susanna: Sikalat
3.       Alatalo, Katri: Karnin labyrintti
4.       Alatalo, Katri: Käärmeiden kaupunki
5.       Alcott, Louisa M: Naamion takana
6.       Bach, Richard: Lokki Joonatan
7.       Barbery, Muriel: Haltiaelämää
8.       Benjamin, Ali: Mitä sain tietää meduusoista
9.       Berest, Anne et al: Pariisitar, missä ja milloin vain
10.   Bradley, Alan: Kuolema ei ole lastenleikkiä
11.   Burton, Jessie: Nukkekoti
12.   Byrne, Rhonda: Salaisuus
13.   Carole, Maria: Tulen tyttäriä
14.   Cline, Emma: Tytöt
15.   Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
16.   Gawdat, Mo: Onnellisuuden yhtälö
17.   Gilbert, Elizabeth: Big Magic
18.   Hallava, Anna: Operaatio huulituli
19.   Hallava, Anna: Sammakkoprinsessa
20.   Hassinen, Pirjo: Sauna paradis
21.   Havaste, Paula: Tuulen vihat
22.   Heikkilä, Mervi: Louhen liitto
23.   Heiskanen, Heli: Herkkyyden voima
24.   Hirvisaari, Laila: Hiljaisuus
25.   Hirvonen, Elina: Kun aika loppuu
26.   Holopainen, Anu: Ilmestyskirjan täti
27.   Hubara, Koko: Ruskeat Tytöt
28.   Itkonen, Juha: Minun Amerikkani
29.   Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki
30.   Izzo, Kim: Avioliitto Jane Austenin tapaan
31.   Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta
32.   Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta
33.   Jääskeläinen, Pari Ilmari: Taivaalta pudonnut eläintarha
34.   Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Väärän kissan päivä
35.   Kamula, Mikko: Ikimetsien sydänmailla
36.   Kapari-Jatta, Jaana: Pollomuhku ja posityyhtynen
37.   Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
38.   Kinnunen, Tommi: Lopotti
39.   Kinsella, Sophie: Kuka on pomo
40.   Lassila, Pertti: Kesän kerran mentyä
41.   Lehikoinen, Tiina: Yksityisiä tragedioita
42.   Lento, Liliana: Dionnen tytöt
43.   Leppälahti, Merja: Vahvaa väkeä
44.   Luhtanen, Sari: Linssit huurussa
45.   Luhtanen, Sari: Murusia
46.   Malmquist, Tom: Joka hetki olemme yhä elossa
47.   Marklund, Liza: Uhatut
48.   Maskame, Estelle: DIMILY- rakastan
49.   McFarlane, Mhairi: Sinusta kaikki alkoi
50.   McFarlane, Mhairi: Sinuun minä jäin
51.   McFarlane, Mhairi: Tyttö muiden joukossa
52.   Meyer, Stephenie: Kemisti
53.   Mipham, Sakyong: Meditatiivinen juokseminen
54.   Moyes, JoJo: Kerro minulle jotain hyvää
55.   Moyes, JoJo: Jos olisit tässä
56.   Moyes, JoJo: Parillisia ja parittomia
57.   Murakami, Haruki: Norwegian wood
58.   Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet
59.   Myllymäki, Mia: Väkevä mieli
60.   Myllyoja, Ninni & Kullas, Emilia: Mitä jokaisen kotiäidin tulisi tietää sijoittamisesta
61.   Niemi, Juuli: Et kävele yksin
62.   Noronen, Paula: Supermarsu lentää Intiaan
63.   Nothomb, Amélie: Le crime du comte Neville
64.   Nothom, Amélie: Le voyage d’hiver
65.   Oksanen, Sofi: Norma
66.   Ollikainen, Aki: Musta satu
67.   Paloheimo, Laura: Mama mojo
68.   Pancol, Katherine: Mimmit
69.   Pancol, Katherine: Mimmit 2
70.   Pancol, Katherine: Mimmit 3
71.   Parkkinen, Leena: Säädyllinen ainesosa
72.   Perho, Anna: Antisäätäjä
73.   Pettersen, Siri: Odinsbarn
74.   Premoli, Anna: Ti prego lasciati odiare
75.   Pulkkinen Riikka: Paras mahdollinen maailma
76.   Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
77.   Rannela, Terhi: Amsterdam, Anne F. ja minä
78.   Rannela, Terhi: Kirjoita nuorille
79.   Reijonen, Kati: Lyhyt matka perille – meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta
80.   Reynolds, Alastair: Pääteasema
81.   Reynolds, Alastair: Terästuulen yllä
82.   Rice, Anne: Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan
83.   Rytisalo, Minna: Lempi
84.   See, Lisa: Lumikukka ja salainen viuhka
85.   Simukka, Salla: Punainen kuin veri
86.   Simukka, Salla: Valkea kuin lumi
87.   Simukka, Salla: Sisarla
88.   Syvärinen, Katri: Löydä elämän taika – Sisäinen matka suorittamisesta iloon
89.   Thoreau, Henry David: Walden
90.   Tuominen, Taija: Minusta tulee kirjailija
91.   Turtschaninoff, Maria: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita
92.   Utrio, Kaari: Ruma kreivitär
93.   Vaahtera, Veera: Kevyesti kipsissä
94.   Vanhatalo, Pauliina: Keskivaikea vuosi
95.   Wells, Rebecca: Jumalaiset jajasiskot
96.   Weselius, Hanna: Alma!
97.   With, Niina: Taisit narrata, Stella
98.   With, Niina: Joko taas, Stella
99.   Wohlleben, Peter: Puiden salattu elämä
100.                   Ylimartimo, Sisko & Montgomery, Lucy M: Alppipolku. L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Marraskuun kirjavinkki: Väärän kissan päivä

Kuva: Atena

Väärän kissan päivä on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdenpäivänromaani. Sen genreä on vaikeaa - ja turhaa - määritellä. Se on kiehtova tarina, jota on vaikea kertoa eteenpäin. 

Kaikki alkaa, kun keski-ikäinen kaupunkisuunnittelija Kaarna saa viestin, että hänen muistisairas äitinsä on kuollut. Kun Kaarna lähtee katsomaan äitiään, tämä nouseekin pystyy, lähtee kävelemään ja karkaa Kaarnalta. Äitiin on testattu kokeellista lääkettä, jonka tarkoitus on palauttaa muistot, mutta lääkettä on saatava säännöllisesti. Kaarnan on siis pian löydettävä äitinsä lapsuuden kaupungistaan muistojaan seuraten. 

Tästä tarina kuitenkin vasta alkaa. Huomasin pian lukevani aivan toisenlaista kirjaa kuin olin kuvitellut. Kirjan tapahtumat karkasivat otteestani yhä uudestaan juuri, kun olin luullut saavani niistä kiinni. Kaupungin karnevaalipäivä ja sivuilta kurkkivat väärät kissat vain lisäävät kirjan surrealistista tunnelmaa. 

Kaarna on pian yhtä sekaisin kuin lukijakin. Muistisairaan äidin muistoihin ei ole luottamista, mutta myös Kaarnan omat muistot alkavat osoittautua virheellisiksi tai valheellisiksi. Mikä on totuus niistä lapsuuden tapahtumista, joita Kaarna ei muista? Mikä tai kuka ihminen on, jos hänen mielensä on tuhoutunut tai konstruoitu uusiksi?
Jotain kirjan onnistumisesta kertoo sekin, että muisti ja muistot mietityttivät pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin.

Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua.

Useat sivujuonet lisäävät kierroksia ja kerroksia. Lukijalle vihjaillaan toistuvasti, ettei hänellekään kerrota kaikkea. En yleensä pidä liiasta salamyhkäisyydestä tai monitulkintaisuudesta, ja välillä juonenkäänteet ärsyttivätkin (missä vaiheessa on sovittu, että päähenkilö voi vain äkkiä nukahtaa ja alkaa nähdä unta ilman, että tämä lukijalle selvästi etukäteen ilmoitetaan?). Tällä kertaa minun on kuitenkin pakko myöntää, että tällä kertaa sekametelisoppamaisuus oli osa kirjan hienoutta.

Jääskeläinen itse kutsuu tyyliään reaalifantasiaksi (wikipedia). Hänen tapansa sotkea genrerajat osuu oman makuni napakymppiin. Tämänkin kirjan voisi lukea varsin realistisella otteella, mutta halutessaan kirjassa voi nähdä niin fantasiaa, sci-fiä, jännityskertomusta kuin dekkariakin.
Näin monen aineksen keitos voisi helposti tulla sekavaksi, mutta tämän tarinan kohdalla monet maut ovat vain osa sen viehätystä.  Lukijalle heitetyt yllätykset toimivat kuin sopivat makupalat sopassa.  

Kaiken kaikkiaan Väärän kissan päivä on kirja, jonka toivotan todella tervetulleeksi suomalaisen marrasräntärealismin rinnalle.  

P.S. Väärän kissan päivä oli 93. lukemani kirja tänä vuonna. Loppurutistus jäljellä omassa Suomi 100 - 100 kirjaa - haasteessani! 

Kuinka kirja syntyy 2: Ensimmäinen versio

Kaikki kirjat lähtevät liikkeelle ideasta, mutta sen jälkeen kirjoittajien polut eroavat. Eivätkä vain tarinan, vaan myös työtapojen osalta. 

Jotkut suunnittelevat todella huolellisesti, ennen kuin alkavat kirjoittaa ensimmäistä versiotaan. Minun tyylini taas on räimiä ensimmäinen versio paperille liikoja suunnittelematta. Minulle suunnittelu on liian teknistä. Miten minä voisin päättää, millaisia minun hahmoni ovat, kun heillä on ihan oma luonteensa? Miten minä voisin määritellä hahmojeni puolesta, mitä he haluavat? Ja jos en oikein tiedä, mitä he haluavat, mistä ihmeestä minä silloin voisin tietää, mitä heille tapahtuu?

Kerroin jo aiemmin, ettei minulla ole vaikeuksia saada ideoita. Sen sijaan minulla on ollut suuria vaikeuksia kehittää ideoitani valmiiksi ja laittaa ne paperille. Pitkän aikaa tekstini tyssäsivät siihen, että kuvittelin, että ideoideni pitäisi olla valmiita, ennen kuin alan kirjoittaa. 

Kesti kauan tajuta, että kirjaa voi alkaa kirjoittaa, vaikkei oikeastaan vielä ihan tietäisikään, mitä siinä tapahtuu. Minut opetti tavallaan kirjoittamaan NaNoWriMo.

Logo NaNoWriMo:n sivuilta.

NaNoWriMo on henkilökohtainen haaste, jossa marraskuun aikana kirjoitetaan 50 000 sanaa pitkä kirja. Idea kuulosti hullulta, mutta kun tartuin haasteeseen, rakastuin NaNoWriMoon heti. 1667 sanan päivätavoite on säälimätön, mutta selkeä. Tekstiä alkoi syntyä. Vaikeina hetkinä kilahti sähköpostiin maailmankuulujen kirjailijoiden kannustuspuheita ja työskentelyä helpotti tieto siitä, että niin monet muutkin kirjoittajat ympäri maailman kamppailivat samaan aikaan tekstinsä parissa.

Laakson poika, Aavan tyttö syntyi marraskuussa 2009. En silloin itse asiassa edes ajatellut, että tästä tarinasta syntyisi muuta kuin NaNo-romaani. Se oli toinen varsinainen NaNo-romaanini ja olin vaiheessa, jossa vasta harjoittelin säännöllisen kirjoitusrytmin löytämistä. Tekstin tuottaminen oli minulle pääasia. 

Mutta kun aloin kirjoittaa, tarina lähti viemään mukanaan. Mini-ideoita alkoi syntyä, hahmojen motiivit selviytyä, juonen kaari hahmottua. Paljon tuli yllättyksenä itsellenikin. Jotkut sivuhenkilöt ottivatkin päähenkilön roolin ja jotkut aluksi tärkeät tapahtumat jäivätkin vain pieniksi sivujuoniksi. Elin niin vahvasti tarinan maailmassa, että minun oli välillä vaikea irrottautua siitä normaalin elämääni. En luultavasti koskaan tunne itseäni luovemmaksi kuin NaNo-marraskuiden aikaan. 

Ja mikä mahtavinta - kuukauden ihanan seikkailun jälkeen minulla oli kasassa tekstin ensimmäinen versio.

NaNoWriMo:n Camp-versioihin
voi osallistua huhtikuussa ja heinäkuussa.
30 ennen 30 syntyi vuoden 2013 huhtikuussa.

Se versio oli todella sekava ja sotkuinen. Paremmalla suunnittelulla  välttyisi aika monelta turhalta työvaiheelta! NaNoWriMo ei siis ole mikään oikotie onneen. Kuukaudessa kokoon kasattu versio ei todellakaan ole valmis. Itse asiassa se on ihan kamala. Siitä on vaikea löytää mitään hyvää, teksti toistaa itseään, kielikuvat ovat kliseitä, hahmot tekevät täysin päättömiä ratkaisuja.

Marraskuun 2009 jälkeen kävi, kuten minulle yleensä käy Nano-kuukauden jälkeen. Minulla kesti pitkään, että kestin edes katsoa ensimmäistä versiotani. Mutta kun sitten joskus parin vuoden kuluttua aloin lukea Laakson poikaa, Aavan tyttöä, huomasin, ettei se ollutkaan niin huono, kuin kuvittelin. Pidin sen hahmoista. Jotkut lauseista olivat kauniita. Kaiken heinäsuovan keskeltä alkoikin löytyä pieniä helmiä. 

NaNoWriMo:n hienous on siinä, että teksti syntyy. Tekstistä ja sen hahmoista tietää kuukauden seikkailujen jälkeen paljon enemmän. Teksti ei ole enää vain epämääräinen ajatus, vaan oikeasti ja konkreettisesti olemassa. Silloin se on jotain, jota voi muokata, korjata ja viedä eteenpäin. 

* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.  

Kuinka kirja syntyy 1: Idea

Idea on siemen,
josta tarina lähtee kasvattamaan
ensin juuriaan, sitten runkoa.

Ilman ideaa ei synny kirjaa. Tarvitaan se hetki, josta kaikki lähtee liikkeelle: Päässä herää mitä jos - kysymys, sinne ilmestyy kuva tai kohtaus ja aivot alkavat raksuttaa. Tästä voisi kirjoittaa!
Tästä pitäisi kirjoittaa! Tästä haluaisin tietää lisää! 

Käsittääkseni on edelleen aikamoinen mysteeri, miten, miksi ja milloin ihmisaivot ideansa kehittävät. 
Luovuutta tutkineen R. K. Sawyerin mukaan parasta on, jos päässä on mahdollisimman paljon elementtejä, jotka voivat törmätä toisiinsa uusilla ja yllättävillä tavoilla. Elementtejä ja tarinanaineksia saa tietenkin lisää lukemalla. Siksi moni kirjailija painottaakin, että lukeminen on kirjoittajalle paras koulu. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kirjoittaja on aina ensin lukija.

Lukijasta on kuitenkin jossain vaiheessa kasvettava kirjoittajaksi. Mitäs sitten pitäisi tehdä, jos ideaa ei ala kuulua? Lähes kaikista kirjoittamisen oppaista löytyy luku, joissa annetaan vinkkejä ideoiden saamiseen. Niistä voi poimia vinkkejä ja harjoituksia.

Minä en oikeastaan osaa edes antaa vinkkejä, koska minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada ideoita. Päinvastoin. Minun (positiivinen) ongelmani on ollut, että saan liikaa ideoita, ja minun on vaikea päättää, mihin niistä keskittyisin. (Kirjoitan lisää tästä mm. täällä.)

Suurin osa ideoistani ei tosin ole kovinkaan hyviä tai omaperäisiä. Itse asiassa suurin osa ideoistani on aika huonoja, nopeita mitä jos- välähdyksiä, ja seuraavassa hetkessä olen ne jo hylännyt. Minusta tärkeintä on kuitenkin se, etten ala liikaa rajoittamaan ajatuksiani, sensuroimaan omaa mielikuvitustani tai arvottamaan mielenliikkeitäni. Annan huonojenkin ideoiden aivan vapaasti tulla mieleeni ja hylkään ne hyvin lempeästi.

Löysin taktiikalleni myös tieteellistä vahvistusta. Sawyerin mukaan todella hyvän idean saaminen voi edellyttääkin, että saa paljon ideoita, joista on sitten varaa karsia. Lohduttavaa tässä on mielestäni se, että parhaatkin saavat huonoja ideoita. Itse asiassa ehkä jopa eniten huonoja ideoita, he vain osaavat karsia jyvät akanoista, tai sitten kehittää huonosta alusta jatkopohdinnalla paremman. 

Olen joskus aiemminkin kertonut, kuinka sain idean tekstiin Laakson poika, Aavan tyttö. Minun kohdallani monet ideat tulevat päähäni kuvina, luultavasti siksi, että olen visuaalinen hahmottaja, oppija ja kirjoittaja. En muista tarkalleen, missä yhteydessä kuva ilmestyi mieleeni, mutta muistan edelleen vahvasti ensinäkyni tekstin maailmasta. Siinä näin mustiin pukeutuneen, lihaksikkaan soturiprinsessan suutelemassa hentoa, vaaleatukkaista poikaa, joka oli tyttöä lyhyempi. Minua jäi kiehtomaan tämän epätyypillisen parin tarina. Miten he päätyivät suutelemaan? Miksi he olivat niin erinäköisiä? Voiko syntyä vetovoimaa, jos tyttö onkin vahvempi kuin poika? (Jälkimmäisin ajatus ei sinänsä ole mitenkään outo tai erikoinen, mutta itseäni se jäi mietityttämään.)
  
Mistä tiesin, että tähän ideaan kannatti tarttua? En mistään! En itse asiassa aluksi pitänyt sitä kovin kiinnostavana tai innostavana. Kirjoitin ensimmäisen version jonkinlaisena välihupina. Sen, mikä idea on jatkokehittelyn arvoinen, näyttää useimmiten vasta aika. Valitettavasti. Vaikeinta onkin ehkä hyväksyä se, ettei etukäteen voi tietää, tuleeko ideasta mitään. Joskus voi joutua luopumaan jo pitkälle tehdystä tekstistä, koska se ei vain jostain syystä toimikaan.

Kaikki ideat vaativat myös kypsymistä. Siis ihan kaikki. Monesti ihmiset luulevat, että idea riittää, sitten vain kirjoitetaan. Laakson poika, Aavan tyttö sai alkunsa jo kymmenen vuotta sitten, muttei ole vieläkään valmis. Se on kummitellut mielessä, mutta vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn kirjoittamaan sen valmiiksi. Minulle on hyvin tyypillistä, että ideani hautuvat pitkään, ennen kuin kirjoitan niistä, ja sen jälkeen ne jäävät taas hautumaan. Saatan kirjoittaa, antaa hautua, kirjoittaa taas. Tämä saattaa kestää vuosia. Ehkä joskus, kun kehityn kirjoittajana, voin nopeuttaa prosessia.

Lisäksi yksi idea ei riitä yhteen kirjaan. Matkan varrella ideoita tulee lisää. Tämä liittyykin tähän! Tämä x voisikin olla y. Entä jos tässä kävisikin näin?  En usko, että kukaan saa sellaista ideaa, joka olisi valmis kirja kokonaisuudessaan, vaan kirja on iso kasa mini-ideoita yhteen solmittuna.

Mini-ideoita koen tulevan aika helpostikin sen jälkeen, kun tekstiä pääsee työstämään. Hyvän liikkeelle laittavan idean löytäminen on puolestaan aina jonkinlainen onnenpotku. Tai no, onnenpotku, joka teettää aika pirunmoisesti töitä. Turha kuvitella, että tarinaan törmättyään voisi vain kävellä ohi ja jatkaa elämää, jos sitä ei huvitakaan kertoa. Ehei. Tarinat ovat sitkeitä kummituksia, jotka saa peräänsä vuosiksi vainoamaan, ennen kuin kirja syntyy. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.  

Kuinka innostaa nuoret lukemaan? Vastauksia Helsingin Kirjamessuilta

Kävin Helsingin Kirjamessuilla 29.10. kuuntelemassa kaksikin keskustelua liittyen nuorten lukemiseen. Aihe on ollut viime aikoina näkyvästi esillä julkisuudessa, ja asia on askarruttanut minuakin jo jonkin aikaa, sekä lukion opettajana että kirjoittajana. Pitääkö olla huolissaan? Mitä pitäisi tehdä, että nuoret lukisivat enemmän?

Oman kokemukseni mukaan pitää olla huolissaan. Lukemattomuus johtaa siihen, etteivät monet nuoret osaa tulkita tekstejä, eivätkä he hahmota kieltä metatasolla, mikä vaikeuttaa myös vieraiden kielten oppimista. Konkreettisia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi viime koeviikolta. Kolmasosa ryhmästä sekoitti vastauksissaan sanat asu ja asuste. Identiteetti ja identtisyyskin menivät sekaisin, ja on aika tavallista, että kirjoituksissa vilisevät synonyymisessa yhteisymmärryksessä sekä keski-ikäiset että keskiaikaiset.

KirjaKallion paneelissa aiheesta keskustelivat Mikko Sarjanen Atomirotta-yhtyeestä, Elisan palvelumuotoilija Akseli Anttila sekä Suomen Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. He nostivat myös esille ilmeiset haitat siitä, ettei nuori lue tarpeeksi. Jos ei lue, ei pysty ottamaan selvää asioista, eikä myöskään itse muodostamaan tekstejä sen enempää työnhaussa kuin työpaikallakaan. Ehkä huolestuttavin keskustelussa esiin noussut asia oli se, että jos ei ole sanoja tunteille, ei tunteita voi käsitellä, ja silloin ne voivat purkautua todella haitallisilla tavoilla.

Nuoria tuskin kuitenkaan voi innostaa lukemaan pelottelemalla näillä haittapuolilla, koska (omankin kokemukseni mukaan) esimerkiksi työelämä tuntuu monesta nuoresta vielä aika kaukaiselta. Esille nousi myös ajatus siitä, että jos ajatellaan, etteivät nuoret tai pojat lue, alkaa ennustus toteuttaa itseään, eli uhkakuvien luominen on monin tavoin haitallista. Villacís muistuttikin, että nuorissa on myös paljon lukijoita, ja että nuorten kirjojen myynti ja lainausmäärät ovat nousussa. 


Osittain nuorten lukemattomuus on siis harhaa. Villacís sanoi, etteivät monet nuoret ymmärrä lukevansa, koska he eivät lue klassikoita tai muuta aikuisten tai auktoriteettien arvostamaa kirjallisuutta. Aikuisten ei pitäisi siis olla liian huolissaan, vaikka nuori lukisikin jotain "huonoa", esimerkiksi 50 Shades of Grey: tä. Kaikki lukeminen edistää lukutaitoa, eikä lukemisesta pidä tehdä liian vaikeaa, monimutkaista tai arvotettua.

KirjaKallion haastattelijat ja keskustelijat

Moni nuori saattaa myös virheellisesti ajatella, ettei osaa puhua tekstistä tai analysoida sitä. Sarjasella oli hyvä esimerkki siitä, miten hän on ottanut nuorten kanssa luettavaksi ja keskusteltavaksi rap-lyriikoita. Monelta nuorelta onkin tullut hyviä analyyseja ja ajatuksia näihin teksteihin liittyen. Jos teksti kiinnostaa nuorta, on hänellä luonnollisesti siitä enemmän sanottavaa.

Millaiset aiheet ja tekstit sitten kiinnostavat nuoria ja houkuttelevat lukemaan? Keskustelijoiden mukaan nuoria kiinnostavat hahmoina samanlaiset nuoret kuin he itse. Ehkä yllättäenkin nuoria tuntui kiinnostavan kaikki sellainen, mikä on totta, eli nuoret lukevat mielellään, kun joku kertoo omasta elämästään. Elisan WORD-hankkeessa saatiin selville mm, että ilmaiset (sähköiset) sisällöt voivat houkuttaa lukemaan ja ilmeisesti erityisesti poikia kiinnostaisi lukemiseen liittyvä pelillisyys, eli esimerkiksi voisi kilpailla siitä, kuka saa luettua eniten.

Minä jään siis odottelemaan, että e-kirjat viimeinkin lähtevät lentoon Suomessa. Oppikirjoissa sähköisyys ja sen mahdollistamat kuvat, videot, äänet, linkit yms. ovat jo ihan yleisiä. Jotain samankaltaista voi ehkä tulevaisuudessa olla (aikuistenkin) kaunokirjallisuudessa.  Uskon, että lukemisen tavat muuttuvat tulevaisuudessa - omatkin tapani.

Digitaalisuus tai uudet tavat lukea tuskin kuitenkaan muuttavat sitä olennaisinta eli ihmisen tarvetta tarinallisuuteen. Takauma-lavan keskustelussa kirjailija Kalle Veirto tiivistikin loistavasti oman reseptinsä nuorta kiinnostavaan kirjaan: Siinä pitää olla monenlaista sutinaa ja säätöä ja koukkuja erilaisille kaloille. 

Takauma-lavan keskustelijat

Suomen Kirjailijaliiton järjestämä keskustelu nuorten lukuinnosta keskittyi kirjailijavierailuihin. Keskustelemassa olivat Veirton lisäksi myös äidinkielen opettaja Leena Paasio-Leimola sekä Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. Veirto mainitsi, että vierailut voivat olla hyvin monenlaisia, mutta parhaiten ne toimivat, jos niitä on valmisteltu etukäteen ja niitä puretaan myöhemmin tunneilla. Paasio-Leimolasta kirjailijavierailut voivat innostaa nuoria sekä lukemaan että kirjoittamaan. Hänen toiveensa oli jopa saada koululle oma kummikirjailija. 

Äidinkielen tunneilla tehdään tärkeää työtä lukemisen eteen, mutta vastuu lukemiseen innostamisesta ei voi minun mielestäni olla vain äidinkielen opettajien harteilla. Opettajan rooli aiheuttaa helposti nuorissa tietynlaisen vastareaktion, joten olisi hyvä, jos viesti tulisi myös muualta kuin opettajilta. Toivon mukaan esimerkiksi nuoriin vetoavat julkisuuden henkilöt innostuisivat vierailemaan kouluilla ja puhumaan kiinnostavista kirjoista myös julkisuudessa.

Uskon siihen, ettei ongelma ainakaan ole se, etteikö laadukasta nuorten kirjallisuutta löytyisi. Olen itse tutustunut nuorten kirjallisuuteen aktiivisesti viime vuoden aikana, ja olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, miten loistavia nuorten kirjoja on kirjoitettu. Itseäni miellyttikin kovasti KirjaKallion kantava ajatus: Jokainen on lukija, mutta kaikki eivät vain vielä ole löytäneet oikeita kirjoja. 

Lokakuun kirjavinkki: Käärmeiden kaupunki

Aloin seurata Käärmeiden kaupungin Facebook-sivua jo ennen kirjan ilmestymistä lähinnä siksi, että olin kiinnostunut siitä, millaista sisältöä Alatalo sivulle tuottaa. Olen aina inhonnut käärmeitä, joten en välttämättä aluksi ollut niin kiinnostunut itse kirjasta, mutta kun seurailin kirjailijan päivityksiä kirjan taustoista, oli lopulta itsestään selvää, että varasin kirjan itselleni luettavaksi. Oli itse asiassa aika mielenkiintoista lukea kirjaa, jonka matkaa maailmalle oli seurannut jo jonkin aikaa. 

Käärmeiden kaupungin mainostetaan tuoneen Suomeen aavikkofantasian. (Tällä videolla Alatalo kertoo, mitä on aavikkofantasia.) Aavikkomaailma ei herättänyt minussa ennakkoon kovin suuria tuntemuksia, mutta Alatalo onnistui tekemään sitä niin kiehtovan, ettei maailmasta olisi halunnut luopua. Maailma tuntuu oikealta, koska se näkyy myös yksityiskohdissa, taateleissa, kamelinmaidossa ja veden vähyydessä. 

Takakansi lupaa tarinalta ihmissuhdesotkuja ja juonenkäänteitä, ja niitä kyllä löytyy. Tarina kietoo mukaansa kuin kuristajakäärme, jonka hellässä syleilyssä huomaa olevansa vasta liian myöhään. 

Pääosassa on kolme lapsuuden ystävystä, Arry, Ninette ja Sulwaen. Ystävyys rikkoutuu, kun Arry rikkoo löytämänsä käärmeen munat. Ninette, joka puhuu käärmeille, ei voi antaa tätä anteeksi myöskään Sulwaenille, joka ei estä tapahtumia.

Aikuisena kolmikon kotikaupunkiin hyökätään. Ninette ja Arry joutuvat orjiksi Samitsan kaupunkiin. Sinne saapuu myös Sulwaen, joka on ollut hyökkäyksen aikaan aavikolla vaeltamassa tullakseen velhoksi. Lapsuuden ystävien tiet yhdistyvät jälleen, ja he joutuvat liittoutumaan vapauttaakseen kansansa orjuudesta. 

Katri Alatalo haastateltavana Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2017

Kävin kuuntelemassa Alataloa Kirjamessuilla, ja siellä Alatalo kertoi halunneensa kirjoittaa fantasiaa aikuisille. En itse asiassa edes lukiessani ajatellut, että kirja oli jotenkin erityisesti aikuisille suunnattu. Jälkeenpäin ajatellen ehkä sotaa ja seksiä oli enemmän kuin nuorten kirjoissa, ja toki vallankäyttö ja orjuus ovat aika vakavia aiheita. Minusta kiehtovin taso oli se, miten tarina kietoutui historian tuntemiseen ja tulkintaan.

Alatalo sanoi myös, että on aina ollut juonivetoinen kirjoittaja, jonka henkilöhahmoja on aiemmin kritisoitu yksiulotteiseksi. Tässä kirjassa taas kolme päähenkilöä ovat selkeästi etualalla, ja tarina on edennyt henkilöitä seuraamalla. Tämä näkyy, sillä päähenkilöt ovat minusta parasta kirjassa. Vaikka jotkut juonenkäänteet arvaakin, onnistuu Alatalo myös yllättämään ja rakentamaan hahmoista monitahoisempia kuin aluksi vaikuttaa. Erityisesti Arryn hahmo on todella mehevä ja hänen kohdallaan loppuratkaisu on ihan täydellinen: yhtä aikaa yllättävä, näyttävä ja osuva. 

Kaiken kaikkiaan kirjassa näkyy, että se on hautunut useamman vuoden, ennen kuin se on kasvanut täyteen mittaansa. Jos Alatalo vielä kirjoittaa lisää aavikkofantasiaa, minä kyllä luen - käärmeistä huolimatta.

Editlisäys: Käärmeiden kaupunki oli 86. lukemani kirja tänä vuonna. Oman Suomi 100 - 100 kirjaa -haasteen toteutumineni näyttää todennäköiseltä.