Elokuun kirjavinkki: Keskivaikea vuosi

Tunnustan. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi olisi jäänyt tässä kuussa väliin, jos jotain muuta olisi juuri sillä hetkellä ollut tarjolla luettavaksi. Olin kylläkin ollut pitkään kiinnostunut kirjasta ja laittanut sen lukulistalleni jo pelkästään sen takia, että olen pitänyt Vanhatalon tuotannosta sekä vakavammassa että viihteellisemmässä roolissa. En silti ollut kovin innokkaasti etsimässä juuri tätä kirjaa käsiini. Ajattelin, ettei kirja, joka käsittelee masennusta, voi olla mitään muuta kuin masentava, joten siirsin lukemista aina eteenpäin.

Alkukuusta olin kuitenkin Helmetin e-kirjaston varassa ja Keskivaikea vuosi tuli vastaan. Tartuin kirjaan ja huomasin hyvin nopeasti olleeni väärässä. Keskivaikea vuosi ei ole ollenkaan masentavaa luettavaa, vaan sujuvasti kirjoitettua, mukaansatempaavaa tekstiä. Yllättävää on myös se, miten paljon huumoria masennuskirjaan mahtuu. 

Vanhatalo käy kirjassa läpi elämäänsä masennusdiagnoosin jälkeen sekä pohtii syitä, jotka veivät masennukseen. Kirjaa kirjoittaessaan hän ei vielä tiedä, miten kirja päättyy, mutta hän etsii aktiivisesti tietä kohti parempaa. Vanhatalo kuvaa, miltä masennus tuntuu, miten se vie voimat ja miten paljon se aiheuttaa syyllisyyttä. Vaikka kirja on omaelämäkerrallinen, se ei jää vain yhden ihmisen tarinaksi, vaan kasvaa kaunokirjalliseksi kuvaukseksi tärkeästä aiheesta. 

Kirjaan mahtuu myös paljon muuta kuin masennusta. Vanhatalo kirjoittaa perheestään, introvertin elämästä, kirjailijan työstä ja talon remontista. Vaikka Vanhatalo kirjoittaa hyvin henkilökohtaisistakin asioista, ei kirjan viehätys perustu siihen, että pääsee tirkistelemään kirjailijan yksityiselämää. Kirja kiinnostaa, koska sen ajatukset nousevat yleisemmälle tasolle ja antavat lukijallekin aihetta ajatella.

Itseäni kirjassa koskettivat eniten kuvaukset introvertin elämästä. Vaikka Vanhatalo ei asetukaan kirjassa terapeutin rooliin eikä anna valmiita vastauksia mihinkään, on silti merkityksellistä, että hän löytää sanat niille tunteille ja tilanteille, joista monet introvertit mieluiten vaikenevat. Vanhatalo on mielestäni tehnyt hienoa työtä myös muuten nostaessaan esille introverttien näkökulman maailmaan uusillakin tavoilla. Esimerkiksi viihderomaani Kevyesti kipsissä päähenkilö on introvertti.

Voisin suositella Keskivaikeaa vuotta monellekin. Masennuksen kokeneille tietenkin, mutta myös kirjailijoille, introverteille, äideille ja ylipäätään ihmismielestä kiinnostuneille. Kirjasta löytyy niin monelle jotain osuvaa, ettei ihme, että se on parhaillaan Helmet-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Kuva S&S:n sivuilta

Arki, armas ankeuttaja

Tuntuu käsittämättömältä, että vielä pari viikkoa sitten olin mökillä rauhassa ja hiljaisuudessa, täyttelin ristisanatehtäviä ja kuvailin kauniita auringonlaskuja. Mieli oli tyyni kuin järven selkä, täynnä taivaan valoja ja värejä.

Arki alkoi äkkiä. Viimeiset pari viikkoa ovat päivät olleet täynnä.

Enkä ole siitä oikeastaan pahoillani. Kesän reissailun jälkeen on ihana olla omassa kodissa. On jollain tavalla helpottavaa palata säännöllisiin aikatauluihin ja tyydyttävää tehdä töitä. Opettaminen on niin konkreettista, suunnittelua, päivämääriä, materiaalien etsintää ja oikeita ja vääriä vastauksia. Pidän siitä, nautin siitä, haluan tehdä sitä ja vieläpä hyvin.

Ongelma on, että kirjoittamiselle on taas vaikea löytää tilaa. Aikaa vielä löydän, sitä on huomattavasti helpompi järjestää kuin energiaa. Pää on tyhjä iltaisin, on vaikea keskittyä ja päivän uurastuksen jälkeen pyytää itseltään vieläkin parasta. Kaipaan niitä lomapäiviä kesällä, kun aamulla tiesin, että minulla on koko päivä aikaa uppoutua mielikuvitusmaailmoihini. Tekstit edistyivät huimaa vauhtia verrattuna siihen, mihin olen arkena tottunut.

Ei minulle tietysti tule yllätyksenä, että päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on haastavaa, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta se muuttuu vaikeammaksi. Aika kuluu, ja tekstit edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Toisaalta on vaikea perustella itselleen, miksi käyttäisi aikaa johonkin niin subjektiivista iloa tuottavaan kuin tekstien kirjoittamiseen, kun päivätyössä voi oikeasti ja konkreettisesti auttaa kasvavia nuoria. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla ilman vaativaa ja mustasukkaista harrastusta, töiden jälkeen vain levätä, laittaa ruokaa ja lomailla, mutta jos joku on varmaa niin se, etten voisi elää ilman kirjoittamista. 

Kysymys kuuluukin, miten tosissani otan omat tekstini. Uskonko, että olen niin vahva tarinankertoja, että teksteilläni voi joskus olla niin paljon merkitystä muille, että voin heittäytyä täysin kirjoittajaksi? Vai ajattelenko, että tekstit ovat vain omaksi ilokseni, jolloin niiden edistymisestä ei tarvitse kantaa huolta, mutta toisaalta jotain jää puuttumaan, kun tiedän, etteivät maailmani koskaan saa elää muiden mielissä?

En osaa vastata vielä. Toistaiseksi elän tätä arkea, jossa yritän yhdistää kaksi rakasta ja raskasta tekemistä. 
Enkä oikeastaan osaa tällä hetkellä kuvitella tätä arkea armaampaa, vaikka se joskus ankeaa onkin.