Syyskuun kirjavinkki: Joka hetki olemme yhä elossa

Kuva: S&S. 

Kun luin HS:n artikkelin Tom Malmquistista ja hänen kirjastaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S), en todellakaan halunnut lukea kirjaa. Olisi jo riittävän surullista, että kirja kertoo nuoren naisen kuolemasta, mutta sen lisäksi nainen on vielä raskaana ja kaiken päälle tarina on vielä tosi. Malmquistista tuli oikeassakin elämässä samaan aikaan isä ja leski.

Toisen ihmisen surusta kertoviin kirjoihin on ylipäätään vaikea suhtautua. Ne ovat kirjoittajalleen tietenkin tärkeitä, mutta lukijana joutuu miettimään, miksi haluaa lukea toisen henkilökohtaisesta kivusta. Kun tällaisen kirjan ottaa käsiinsä, tietää takuulla liikuttuvansa. Onko tällaisista tragedioista lukeminen vähän kuin surupornoa?

Tämän kirjan kohdalla ei voi puhua surupornosta. Tietenkin kirja liikuttaa, mutta se on paljon enemmän kuin yksittäisen ihmisen kuvaus yksittäisestä surusta. Se on kuvaus ajasta ja elämästä, ihmisenä olemisesta ja lopulta kuolemisesta.

Malmquist ei nimittäin sorru mässäilemään tapahtumilla. Ne ovat riittävän traagisia, että riittää, että hän kuvailee niitä melko neutraalillakin tyylillä. Lisäksi kirjan Tom on sekaisin ja käyttäytyy välillä huonostikin. Suru tai kuolema eivät tee Tomista välttämättä parempaa tai hienompaa ihmistä, eikä hän koe suurta valaistumista Karinin kuoleman jälkeen. Hän elää ja suree tavallaan, eikä rakenna itsestään sen enempää marttyyria kuin kiiltokuvaakaan.

Malmquist sanoo HS:n haastattelussa, että vaikeinta oli olla glorifioimatta kuollutta puolisoa Karinia. Karinissakin on omat virheensä, omat pelkonsa ja omat traumansa. Siksi hän on inhimillinen. Myöskään Tomin ja Karinin suhde ei ole täydellinen, he riitelevät ihan tavallisista asioista ja miettivät raha-asioita. Siitä huolimatta rakkaus heidän välillään on aitoa ja oikeaa.

Yksi hienoista kohdista kirjassa on se, kun Tomin äiti murtuu Tomin isän kuollessa ja miettii, miten pärjää ilman tätä. Leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tom joutuu lohduttamaan äitiään, joka on on saanut elää pitkän, yhteisen elämän kumppaninsa kanssa ja kasvattaa lapsen tämän kanssa. Eikä äidin suru silti ole yhtään vähäisempi suru.

Kuolemaan syntyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Karinin ruumis viedään, eikä Tom pääse antamaan sille jäähyväissuudelmaa. Kuolema on täysin ulkoistettu ja viety pois kansalaisten ulottuvilta, siitä on tehty siisti ja samaan aikaan abstrakti. Siltikään siihen ei osata suhtautua viranomaisten papereissa ja pykälissä. Tomilla on vaikeuksia saada lapsensa huoltajuutta, koska hän ja Karin eivät olleet naimisissa, eikä kuollut äiti voi allekirjoittaa papereita.

Vaikka kirja kertoo kuolemasta, hienointa siinä on kuitenkin se, miten se kuvaa elämää. Jokaisessa hetkessä on omat murheensa ja ilonsa, jokainen hetki loppuu aikanaan eikä koskaan tiedä, mikä hetki lopulta nousee merkitykselliseksi heille, jotka elävät vielä kuoleman jälkeenkin.

Tee sitä, mitä toivoisit itsesi tekevän

Mitä kannattaa kirjoittaa? Se on kysymys, johon kirjoittaja väistämättä joutuu vastaamaan. Aikaa on aina rajallisesti, eikä kaikkea voi ehtiä tekemään. Mihin projektiin oma kiinnostukseni varmasti riittää loppuun asti? Mikä on se teksti, jonka kirjoittamisesta voin jälkeenpäin olla ylpeä ja onnellinen? Miten voin varmistaa, ettei joku teksti ole lopulta pelkkää ajanhukkaa?

Se, että haaveilee joskus saavansa kustannussopimuksen, nostaa pohtimisen potensseihin. Mikä idea on riittävän omaperäinen, että se voisi kiinnostaa jotain muutakin? Mitä ei ole vielä tehty, ainakaan juuri sillä tavalla kuin minä sen teen? Onko järkevää edes aloittaa kirjoittaa sellaista, jolle ei tunnu olevan markkinoita? Entä jos joku muu kirjoittaa juuri jotain samanlaista, ja ehtii valmiiksi ennen minua? 

Kaiken tämän pohtiminen sai pääni täydelliseen solmuun. Tuntui, ettei mitään ollut järkevää kirjoittaa, koska se oli vanhanaikaista/turhaa/stereotyyppistä/naiivia/tuhanteen kertaan kirjoitettua/liian vaikeaa/liian helppoa/liian jotain. Pohdin puhki pään, mikä genre minulle sopisi, tein vähän sitä, vähän tuota, eikä mikään tuntunut edistyvän. Lopulta tapahtui jotain, mitä tapahtuu minulle äärimmäisen harvoin: Aloin vältellä kirjoittamista. 

Puhuin tästä miehelleni. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, miksi olin niin kovin tuskainen. En ymmärrä, miksi teet tästä ongelman, hän sanoi. Kirjoittaminenhan on sinun harrastuksesi! Sinun pitäisi nauttia siitä. Joten tee sitä, minkä tekemisestä nautit.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kertoisin miehelleni hieman kustannusmaailman lainalaisuuksista, kustannussopimuksen saamisen vaikeudesta, ääriään myöten täynnä olevista kirjoittajakursseista, kilpailun kovuudesta ja kirjamarkkinoiden jatkuvasta tiukentumisesta ja erityisesti siitä, miksi minun oli hyvin tärkeää pohtia näitä asioita ja tehdä järkeviä, harkittuja päätöksiä.

Mutta toinen ajatukseni oli, että hän oli oikeassa. Tämä on ehkä oikeastikin juuri niin yksinkertaista. Minun pitää tehdä sitä, mitä toivoisin itseni tekevän. En voi koskaan täyttää kenenkään muun tai maailman minulle asettamia vaatimuksia, ja tulen onnettomaksi tai hulluksi, jos yritän niin tehdä. Kirjan kirjoittaminen ei ole asia, jonka voi viimeisen päälle laskelmoida. Se on niin pitkä ja raskas matka, ettei sille kannata lähteä vain miellyttääkseen muita.

Minun ei siis tarvitse perustella mitenkään tai kenellekään, miksi 30 jälkeen 30 on kirja, jonka nyt haluan kirjoittaa. Eikä minun tarvitse perustella sitä edes itselleni, riittää, että se vetää minua nyt puoleensa jostain syystä. Voi olla, että tunne on universumin tai intuition merkki siitä, että tässä kirjassa on sitä jotain. Todennäköisemmin minussa on itsessäni jotain, jonka haluan kirjoittaa ulos.

Minulla oli samanlainen tunne, kun kirjoitin 30 ennen 30:n. Teksti alkoi hupina, en ottanut sitä pitkään aikaan vakavasti, mutta silti aina palasin sen pariin. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, miksi teksti oli minulle tärkeä. Kirjoitin naisesta, joka haaveili rakkaudesta, koska halusin itse olla sellainen, mutten jaksanut enää haaveilla. Kirjoitin lopun, jonka olisin itse halunnut lukea, sellaisen jossa ei tulekaan prinssiä pelastamaan, vaan onni löytyy itsestä. Käsikirjoitusten eri versioiden myötä miehet muuttuivat: ensimmäisen version kusipäistä tuli lopulta omalla tavallaan eksyksissä olevia ihmisiä, jotka eivät halunneet tehdä pahaa tai satuttaa, vaan olivat vain yksinkertaisesti vääriä Elinalle.

Omaan intuitioon luottaminen kuulostaa henkitieteeltä, mutta tietoinen mieleni perustelee tätä rationaalisesti näin, että jos kirjoitan jotain, jolla on itselleni merkitystä, sillä voi olla merkitystä muillekin. Jos uskallan olla rehellinen ja avoin, voi tekstini koskettaa muitakin. Mutta tätä ei voi mitenkään laskelmoida. En voi lopulta kirjoittaa kenellekään muulle kuin itselleni.

Olen siis päättänyt sulkea päästäni kaikki turhat pohdinnat ja toistella uutta mantraani:
 

Aikahaaste

Aika ei riitä. Siltä minusta tuntuu nykyisin aina ja kaiken suhteen, mutta erityisesti kirjoittamisen.  

Tänä syksynä aion kokeilla tekemisen rytmittämistä toisella tavalla. Sen sijaan, että yrittäisin joka päivä ehtiä kaikkea, teenkin joka päivä yhden asian kunnolla. Sen sijaan, että tuskastun siitä, että pitäisi kohta olla jo tekemässä jotain muuta, annankin itseni keskittyä täysillä siihen, mitä olen tekemässä. Voin esimerkiksi jonain päivänä tehdä töitä vähän pidempään, jotta voin toisena päivänä lähteä vähän aiemmin ja keskittyä kirjoittamiseen useamman tunnin putkeen. 

Tämä tarkoittaa, että myös kirjoittamisesta tulee välipäiviä. Monissa kirjoittamisoppaissa sanotaan, että joka päivä pitäisi kirjoittaa vähän, että kynä pysyy terävänä, mutta toisaalta romaanikäsikirjoitukset ovat niin isoja kokonaisuuksia, että niihin syventyminen tarvitsee pidempiä yhtämittaisia keskittymisjaksoja. Puolessa tunnissa tai tunnissakaan ei ehdi vielä päästä tarpeeksi syvälle isompien rakenteellisten asioiden kanssa. Nopeasti tulee sellainen olo, että on joka päivä yrittänyt, mutta käsikirjoitus ei ole edennyt kuin muutaman pilkun paikan verran. Siksi minua houkuttelee kovin ajatus siitä, että ne viikon puolituntiset voisi kasata yhteen putkeen ja syventyä sitten kunnolla kirjoittamiseen.

Täytyy myös muistaa, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Haluan juosta, tehdä töitä, syödä hyvin ja terveellisesti, viettää aikaa ystävien kanssa... enkä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoittamassa. Muuta tehdessä aivot saavat lepoa ja virkeänä luova olotilakin on helpompi saavuttaa. Taukojen pitäminen kirjoittamisesta voi siis itse asiassa olla hyväkin juttu.

Otan siis haasteen vastaan ja kokeilen, toimisiko tauotus- ja rytmitystaktiikka minulle paremmin. Toivottavasti näin pääsen siitä jatkuvasta syyllisyyden tunteesta, etten koskaan ehdi tehdä mitään tarpeeksi.

Syksyn tavoitteet

Syksy on alkanut kiireisesti, eikä aikaa kirjoittamiselle ole ollut niin paljon, kuin olisin halunnut. Samaan aikaan on kuitenkin monta projektia, joita haluaisin viedä eteenpäin. 

Kaikelle ei ole aikaa. Siksi olen päättänyt tänä syksynä keskittyä kahteen tekstiin: 30 jälkeen 30 ja Laakson poika, Aavan tyttö. Ne ovat sopivan erilaisia, eli kun toiseen kyllästyy, voi virkistäytyä välillä eri maailmassa. Näistä teksteistä teen myös kirjoittamisen opintojen tekstikokoelman sekä genreen harjaantumisen kurssit, joten niistä on luvassa myös 15 op. Joskus hyvin pitkän ajan kuluttua vasta, tosin...

Laakson poika, Aavan tyttö on kirjoitettu nyt kertaalleen läpi. (Wattpadilla siitä voi lukea pari ensimmäistä, jo vanhentunutta lukua.) Teksti on vielä luuranko ja kaipaa paljon lihottamista ja lisäkehittämistä. Pidän kovin sen suomalaismytologisesta maisemasta ja myyttisestä maailmasta, johon se sijoittuu. Alkuperäinen rakkaustarina on tällä hetkellä kysymysmerkki, koska tarina on siirtynyt kertomaan enemmän erilaisuuden kohtaamisesta ja vallasta. Mietin myös, kuinka monta kertojaa tarinalla voi olla, että lukija ehtii riittävästi tutustua kaikkiin. Haluan säilyttää monta näkökulmaa, koska tarina ei ole yksioikoinen.
Seuraavaksi teksti lähtee luettavaksi ohjaajalle ja vertaispalautteen antajille. Jännä kuulla, mitä mieltä he ovat!

30 jälkeen 30 on ollut kesän jälkeen tauolla. Lukurakenne ja tarina ovat mielessäni valmiina, mutteivät vielä täysin kirjoitettuina. Syvennyn tekstiin paremmin, kunhan saan Laakson pojan, Aavan tytön eteenpäin.

Tämän tekstin suhteen  motivaatio-ongelmia aiheuttaa välillä tieto siitä, että 30-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi omakustanteena, eli tilausta suomalaiselle viihteelle ei välttämättä ole. Oma suhtautumiseni naisille suunnattuun viihteeseen on enemmän positiivinen kuin negatiivinen, mutta helpon ja kevyen kirjoittaminen ei siitä huolimatta ole aina niin helppoa ja kevyttä...

30 jälkeen 30 on jatko-osa 30 ennen 30:lle

En myöskään ole vielä täysin saanut kiinni, mistä 30 jälkeen 30  kertoo. Sinkkuudesta, ikäkriisistä ja oman paikan etsimisestä tietenkin, mutta mikä on juuri tämän romaanin juju? Tällä hetkellä tarina leviää liian moneen suuntaan.

Näiden lisäksi olen aikeissa suorittaa jouluun mennessä viimeisen kirjoittamisen opintojen teoriakurssin. Jäljellä on enää Tietokirjoittamisen kurssi (5 op). Jännä juttu, että tämä kurssi on jäänyt viimeiseksi... Aloitin kyllä runokurssilla siksi, että se tuntui vaikeimmalta, mutta tietokirjoittaminenkaan ei toistaiseksi ole vielä inspiroinut. 

Tosin olisi minulla muutama idea tietokirjaksikin, mutta ne ovat työpöydän pinossa viimeisinä. Toivon mukaan työpöytä hieman kevenee syksyn aikana, että saan sinne tilaa uusille projekteille!