Moni kirjoittaja tuntuu kuuntelevan musiikkia samalla, kun kirjoittaa. Musiikin kuuntelu auttaa minuakin pääsemään tunnelmaan, joten olen tehnyt soittolistoja projekteja varten. Ne toimivat erityisesti NaNoWriMojen aikana, kun tekstiä pitää saada syntymään lyhyessä ajassa paljon ja inspiraatiota on joskus vaikea löytää. Jo ensimmäisten tahtien kuuleminen tutusta soittolistasta voi joskus saada mielettömästi aikaan. Vaikkei yhtään huvittaisi kirjoittaa ja mielessä pyörivät arjen murheet, auttaa musiikki äkkiä hyppäämäänkin tarinoiden seikkailuihin mukaan.
Stephenie Meyer on tehnyt sivuilleen soittolistan jokaisen kirjansa yhteyteen, ja hänen hengessään tässä 30 ennen 30:n tämän hetken soittolista:
1. P!nk: So What
2. Rihanna: Only Girl (In the World)
3. Kaija Koo: Kaunis rietas onnellinen
4. Tiktak: Sankaritar
5. PMMP: Pikkuveli
6. Jenni Vartiainen: Junat ja naiset
7. September: Cry for you
8. Steam: Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye
9. Britney Spears: Stronger
10. Jenni Vartiainen: Eden
(Jos yhä mietit, mitä Stephenie Meyer kuunteli, kun kirjoitti Twilightin, voit lukea sen täältä.)
Biisit eivät välttämättä kuvaa musiikkimakuani, enkä niitä kuuntele koskaan muulloin kuin projekti 30:n parissa työskennellessäni. Näiden tahdissa Elinan seikkailut ovat kuitenkin saaneet alkunsa. Biisit ovat tarkoituksellisesti kevyitä, koska siihen tekstikin pyrkii, ja biisien sanat taas sopivat Elinan maailman tunnelmaan. P!nkin So What on muotoutunut jo Elinan omaksi tunnussävelmäksi, ja sen hengessä Elina seikkailuistaan selviää.
Teksti on edistynyt tämän viikon aikana lupaavasti, ja olen jo puolessa välissä menossa ensimmäistä raakaversiota. Uusia ideoita on tullut paljon, ja alkuun on tullut paljon lisäiltävää. En kuitenkaan aio aloittaa uutta muokkauskierrosta, ennen kuin olen päässyt loppuun asti ja kokonaisrakenne on paremmin selvillä. Yllättävän hyvin olen malttanut suunnitelmaani noudattaa, vaikka sen muoto onkin jo moneen kertaan muovautunut!
Vaikka tekeminen on ollut kivaa, kärsin tietystä malttamattomuudesta. En jaksaisi odottaa, että teksti on jo kokonaan alusta loppuun asti kertaalleen kirjoitettu, silloin jotenkin helpottaa, vaikka muokkaamista onkin edessä vähintään toinen mokoma. Teksti on nimittäin tässä vaiheessa vielä aika kamalaa, kun teksti täytyy vain saada runnottua paperille. Mutta ei ole muokattavaa, jos ei ole tekstiäkään.
On mahtavaa tehdä töitä taas Elinan kanssa. Itse pidän ihan hurjasti sankarittarestani, vaikka kustantamot eivät ilmeisesti olekaan hänestä niin kiinnostuneita. 30 ennen 30 ei nimittäin vieläkään ole saanut kustannussopimusta, mutta en anna sen nyt häiritä itseäni.
So what? I'm still a rock star!
lauantai 28. toukokuuta 2016
tiistai 24. toukokuuta 2016
Kolmenkympin kuumetta
 |
| Kakku omilta 30-vuotissynttäreiltäni. (Mitä minä sanoin siitä visuaalivammasta?) |
Tuntuu itse asiassa helpolta kirjoitella puuttuvia palasia ja muokkailla raakatekstiä (vaikka muokattavaa riittääkin, voi taivas, että riittääkin...), kun jo alkuvaiheessa tietää, mihin on menossa, mitä teemoja haluaa kässäriin, mikä rooli kullakin hahmolla on ja mitä kussakin luvussa suunnilleen tapahtuu. Olisikohan näin pitänyt työskennellä aina?
Työskentelytyylini on aina ollut hyvin rönsyilevä. Tämä johtuu siitä, että ennen en koskaan saanut mitään ideaa kirjoitettua valmiiksi. Aloitin, tuntui typerältä, lopetin. NaNoWriMo opetti minulle, että paska teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Paras vain kirjoittaa, vaikkei suunnitelma vielä olisikaan vielä valmis. Henkilöhahmot yllättävät ja vievät tarinaa eteenpäin. Ideoita syntyy parhaiten tekstin parissa, ei niin, että odottelee niiden ilmestyvän päähän samalla kun tekee jotain muuta (esimerkiksi surffailee Facebookissa).
Ensimmäisen version kirjoittaminen ei tunnu enää mahdottomalta, mutta vasta 30 ennen 30 opetti minulle, miten monivaiheinen projekti tekstin valmiiksi kirjoittaminen on. Tajusin myös, että suunnitelma ei koskaan ole valmis ensimmäisellä kerralla - aina tulee lisättävää käsikirjoitukseen, jopa uusia hahmoja. Myös poistettavaa löytyy takuuvarmasti ja tiivistettävää nyt ainakin. Turha siis huolehtia liian tarkoista suunnitelmista.
Suunnittelematon työtapa on sopinut minulle tähän asti, mutta onhan se työläs. Muokkauksia saa tehdä loputtomasti, ja yhden hahmon poistaminen tai lisääminen kulloisenkin mielioikun mukaisesti vaatii mielettömästi töitä. Siksi onkin hauska nähdä, miten nyt käy, kun suunnitelma on tehty jo varhaisessa vaiheessa. Kahlitseeko suunnitelma liikaa ja tappaa luovuuden, eikä kässäri valmistu? Vai saanko kässärin valmiiksi, mutta tekstistä tulee pakotettua? Vai päädynkö heittämään suunnitelman roskikseen? Vai tuleeko kässäristä nopeammin valmiimpi?
Olen joka tapauksessa innoissani projektista. Mahtavaa kirjoittaa taas suomalaista chick litiä! Elinalle tulee taas sattumaan ja tapahtumaan kaikenlaista. :) Parhaillaan kirjoittelen lukuja, joissa Elina lähtee viettämään syntymäpäiviään minnepä muuallekaan kuin Pariisiin. Kommellusten lisäksi tiedossa uutta tietoa Elinan bestiksistä.
lauantai 21. toukokuuta 2016
Visuaalivamma
Olen selvästikin visuaalinen ihminen: Opin näkemällä (ja vain näkemällä), näen tarinani hyvin visuaalisina ja yliopiston puheviestinnän kurssilla opin, että myös puhun hyvin visuaalisesti (kuin näkisin puhumani edessäni ja kuvailisin sitä, mikä johtaa siihen, että kuvailen ensin yhtä paikka ja sitten toista eli puheeni hyppii ja pomppii, koska tavallaan kuvittelen puhekumppaninikin näkevän puheeni kohteen). Nautin myös kauniista maisemista, tauluista ja sisustuksesta ja minusta on mukavaa ottaa ja katsoa valokuvia.
Mutta. Olen täysin kyvytön piirtämään, maalaamaan, sisustamaan, suunnittelemaan kansia! Olenkin tullut siihen tulokseen, että kärsin jostain visuaalivammasta. Visuaalisuus on minussa, mutta ei vain pääse purkautumaan. Näin sen täytyy olla.
Siksi viimeaikaiset puuhailuni sosiaalisessa mediassa ovat täysin ylittäneet kykyni. Kehittelin itselleni jo logonkin ja sen pohjalta blogin uuden ulkoasun:
Aina välillä saan itseni kiinni ajattelemasta, että kehtaanko ja hävettää. Sitten taas muistan, että teen tätä itselleni, ja että ei tämä visuaalinen puoli ole tässä se tärkein, vaikka olenkin nyt siihen hieman hurahtanut.
Sitä paitsi olen vakuuttunut siitä, että visuaalivamma luokitellaan pian ihan oikeaksi vammaksi.
torstai 19. toukokuuta 2016
Suuria odotuksia
Minulla on kesälle suuria odotuksia. Tarkoituksenani on edistää kolmea projektia: Laakson poikaa, Aavan tyttöä ja 30-projektin molempia osia.
Tuntuu, että kaikki on taas jäänyt odottamaan kesää. Kesällä luultavasti taas haluaa lomailla, ja miettii, että arjessa sitten. Aina on helppo siirtää eteenpäin, siksi aion asettaa itselleni nyt aikataulun.
Opin tämän NaNoWriMojen aikana. 50 000 sanan kirjoittaminen kuukaudessa tuntui aina haasteelta, mutta kuukausi oli sen verran lyhyt aika, että oli helppo tehdä päätös, että priorisoi kirjoittamisen. Joka kerta aikaa löytyi, vaikka normaalisti arjessa tuntuu, ettei moneen iltaan ole aikaa kirjoittaa. Aikaa kyllä on. Se vain katoaa mystisesti jonnekin, ellei siihen tartu kiinni.
Siksi siis kesällä tavoitteeni on:
1) Saada Laakson pojan, Aavan tytön jatkokertomus sellaiseen kuntoon, että voin julkaista sitä osan viikossa. Aion alkaa säännöllisen julkaisemisen juhannuksen tienoilla.
Teksti on olemassa raakaversiona, joten hiomista on paljon, mutta toisaalta en tämän tekstin kohdalla tavoittelekaan täydellistä.
2) Lukea 30 ennen 30 vielä kertaalleen läpi syksyn digijulkaisua varten ja hioa viimeisetkin epätasaisuudet pois.
3) Saada 30 jälkeen 30 ensimmäinen versio kirjoitettua loppuun. Idea on valmis ja puoleen väliin asti olen suunnilleen suunnitellut luvutkin. Vielä pitää kirjoittaa ja muokata osittain valmiina olevat luvut valmiiksi. Paljon copypasteamista ja ongelmanratkaisua luvassa.
Projekti GS puolestaan saa lomailla kesän ajan. Jos kirjoituskilpailusta ei mitään kuulu, lähtee GS kustantamokierrokselle.
Odotan tällä hetkellä todella paljon, että työt loppuvat, kesäkuun alun muutto on ohi ja saan keskittyä täysillä kässäreihin. Iltaisin aika on kuitenkin aina rajallista, ja monesti käsikirjoitusten ongelmat vaativat useamman tunnin intensiivistä keskittymistä, ennen kuin ratkeavat.
Alkaisi siis jo loma, että pääsisin töihin!
Tuntuu, että kaikki on taas jäänyt odottamaan kesää. Kesällä luultavasti taas haluaa lomailla, ja miettii, että arjessa sitten. Aina on helppo siirtää eteenpäin, siksi aion asettaa itselleni nyt aikataulun.
Opin tämän NaNoWriMojen aikana. 50 000 sanan kirjoittaminen kuukaudessa tuntui aina haasteelta, mutta kuukausi oli sen verran lyhyt aika, että oli helppo tehdä päätös, että priorisoi kirjoittamisen. Joka kerta aikaa löytyi, vaikka normaalisti arjessa tuntuu, ettei moneen iltaan ole aikaa kirjoittaa. Aikaa kyllä on. Se vain katoaa mystisesti jonnekin, ellei siihen tartu kiinni.
Siksi siis kesällä tavoitteeni on:
1) Saada Laakson pojan, Aavan tytön jatkokertomus sellaiseen kuntoon, että voin julkaista sitä osan viikossa. Aion alkaa säännöllisen julkaisemisen juhannuksen tienoilla.
Teksti on olemassa raakaversiona, joten hiomista on paljon, mutta toisaalta en tämän tekstin kohdalla tavoittelekaan täydellistä.
2) Lukea 30 ennen 30 vielä kertaalleen läpi syksyn digijulkaisua varten ja hioa viimeisetkin epätasaisuudet pois.
3) Saada 30 jälkeen 30 ensimmäinen versio kirjoitettua loppuun. Idea on valmis ja puoleen väliin asti olen suunnilleen suunnitellut luvutkin. Vielä pitää kirjoittaa ja muokata osittain valmiina olevat luvut valmiiksi. Paljon copypasteamista ja ongelmanratkaisua luvassa.
Projekti GS puolestaan saa lomailla kesän ajan. Jos kirjoituskilpailusta ei mitään kuulu, lähtee GS kustantamokierrokselle.
Odotan tällä hetkellä todella paljon, että työt loppuvat, kesäkuun alun muutto on ohi ja saan keskittyä täysillä kässäreihin. Iltaisin aika on kuitenkin aina rajallista, ja monesti käsikirjoitusten ongelmat vaativat useamman tunnin intensiivistä keskittymistä, ennen kuin ratkeavat.
Alkaisi siis jo loma, että pääsisin töihin!
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Aika kaikki maailmassa
Väittävät, että kaikilla on aikaa saman verran vuorokaudessa. Sanovat, että aikaa kyllä on siihen, mihin sitä oikeasti haluaa olevan. Miksi sitten minusta tuntuu, ettei koskaan ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa?
Tämä on varmaan ensimmäisiä asioita, joista kirjoittamisen oppaissa puhutaan. Kirjoittamiselle pitää tehdä aikaa. Ja siitä olen samaa mieltä, että jokaisen olisi hyvä miettiä, mihin aika menee. Aika paljon kaikenlaista saa aikaiseksi, kun jättää turhan hömpän katsomisen (poislukien tietenkin Kauniit ja rohkeat, siitä en luovu!) ja surffailee vähän vähemmän somessa. Kyllä normaalissa arkielämässä löytää tilaa kirjoittamiselle, jos vain haluaa. Mutta haluta pitää, ja kovasti. Eikä sekään riitä, vaan haluta pitää aina uudestaan. Joka päivä, vaikka väsyttäisi, vaikka olisi niin paljon helpompi tehdä jotain muuta.
En kuitenkaan kestä mm. fitnessbloggaajien ahkerasti mainostamaa no excuses -asennetta. Kyllä ihmisillä syitä on, eivätkä ne kaikki ole teko. Vaikeassa elämäntilanteessa tuskin harrastukset ovat etusijalla. Minulle riittää jo jonkinlainen kiire ja stressi töissä. Joku fitnessbloggaaja nyt tietysti olisi sitä mieltä, että jos työ estää minua tekemästä sitä, mitä haluan, minun pitäisi irtisanoutua. No, en aio. Perustelen tätä sillä, että säännölliset tulot nimittäin myös mahdollistavat sen, ettei tarvitse huolehtia toimeentulosta, jolloin jää aikaa toteuttaa itseään.
Elämässä vain on kaikenlaista. On kotitöitä (en voi keskittyä sotkussa, en vain voi), kaupassa käyntiä (olen ikävä ihminen nälkäisenä), valtaisa unentarve (ja vieläkin ikävämpi väsyneenä), urheiluharrastukset (ajattelu vaatii fyysistä vastapainoa) ja monenlaisia sosiaalisia suhteita (eristäytyminen tuskin tekee hyvää kirjoittajalle, joka kuitenkin lopulta aina kirjoittaa ihmisistä).
En itse asiassa edes sulkisi pois sitä mahdollisuutta, etteikö jotain muuta tekemällä, televisiota katsomalla, somessa surffailemalla, jääkiekko-ottelussa, töissä tai jossain muuallakin voisi oppia jotain, alkaa ymmärtää maailmaa vähän paremmin, tutustua ihmisiin ja heidän ajatteluunsa. Kirjoittajalle tekee hyvää myös elää välillä.
Ehkä sen sijaan, että tuntisin jatkuvaa syyllisyyttä niistä hetkistä, jolloin en kirjoita, minun pitäisikin tuntea kiitollisuutta niistä hetkistä, kun saan kirjoittaa. Eivätkä ne hetket olisi mahdollisia, ellei olisi sitä kaikkea muuta.
sunnuntai 1. toukokuuta 2016
E on päivän kirjain
Olenhan minäkin kuulunut niihin. Olenhan minäkin ajatellut niin. Olen vastustanut sekä e-kirjoja että omakustanteita, mutta nyt olen sitten tekemässä omakustanteista e-kirjaa. Älä koskaan sano ei koskaan, se on kliseistä varminta totta.
Omakustanteen julkaiseminen on aina tuntunut jotenkin epätoivoiselta, ja olen ajatellut, että jos kirjani on tarpeeksi hyvä, se kyllä julkaistaan. Muiden harrastelijakirjoittajien tuotosten lukeminen vakuutti minut kuitenkin siitä, että hyviä tarinoita ja hyviä kertojia on paljon, eivätkä kaikki saa kustannussopimusta. (Vastaavasti eivät myöskään kaikki kustannussopimuksen saaneet ole mielestäni mitenkään parhaita kirjoittajia, mutta se on tarina toinen.) Viime aikoina on oikeasti tuntunut tärkeältä jakaa tarinani maailmalle, vaikka sitten ihan puhtaasti jakamisen ilosta. Eivät tarinat kuulu pöytälaatikkoon. Olisi jotenkin itsekästäkin pitää omana sellaista, joka ei kuitenkaan ole aivan täysin omaa.
Toisekseen en ole ollut innostunut e-kirjoista. En ole koskaan lukenut niitä itse, minulle on ollut tärkeää pitää kirjaa kädessäni. Ilmeisesti suomalaiset ovat kanssani aika samoilla linjoilla, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että olen ehkä konservatiivisen vanhanaikainen vain periaatteesta. Kaikki muu on muuttunut sähköiseksi ja olen ollut vain iloinen kehityksestä. Aivan varmasti jatkossa e-kirjoille on enemmän lukijoita. Ihan varmasti itsekin luen tulevaisuudessa enemmän e-kirjoja.
Omakustanteen suhteen e-kirja on tietenkin houkutteleva vaihtoehto, koska se ei vaadi taloudellista panostusta ja on monella tavalla helpompi kuin painettu kirja. Siksi olenkin ollut niin innostunut. Itse asiassa siitä lähtien, kun keksin loistavan e-kirjaprojektini, olen lähes maanisesti, parisuhteenikin vaarantaen keskittynyt siihen. Vaikka en tavoittelekaan täydellistä lopputulosta, täytyy kaikenlaista ottaa huomioon.
Olen leikkinyt Canvalla ja saanut aikaan joukon uusia kansikuvia. Tein niistä kollaasinkin Wattpadia varten ja tulevaa FB-kirjoittajaprofiilia varten.
Kuvataiteellisesti taitavaa minusta ei tule varmasti ikinä, mutta koska Canva on niin helppokäyttöinen, on sillä leikkiminen jollain tavalla kivaa. Oman kädenjäljen näkeminen on kuitenkin aina palkitsevaa. Vaikka lopputulos ei ehkä ole esteettisesti paras mahdollinen, näyttävät kannet ainakin minulta.
Olen myös tutkinut sitä, miten tekstejä saa muutettua epub-muotoon, joka usein mainitaan e-kirjojen yhteydessä. Latasin koneelleni Calibren muuntoa varten ja olen nyt harjoitellut sen käyttöä. Parhaat ohjeet löytyvät mielestäni tästä linkistä.
Ensimmäiset luonnosversiot ovat jo olemassa, ja sain jopa sisällysluettelonkin toimimaan niin, että klikkaamalla pääsee kyseiseen lukuun. Nyt tietysti tarvitsisi vain tehdä se tärkein eli kirjoittaa valmiiksi.
Taas on tullut siis todistettua, että kirjoittamisen prokrastinaatio on ehkä tuottoisin tila ikinä. (Paitsi tietysti kirjoittamisen kannalta.)
Omakustanteen julkaiseminen on aina tuntunut jotenkin epätoivoiselta, ja olen ajatellut, että jos kirjani on tarpeeksi hyvä, se kyllä julkaistaan. Muiden harrastelijakirjoittajien tuotosten lukeminen vakuutti minut kuitenkin siitä, että hyviä tarinoita ja hyviä kertojia on paljon, eivätkä kaikki saa kustannussopimusta. (Vastaavasti eivät myöskään kaikki kustannussopimuksen saaneet ole mielestäni mitenkään parhaita kirjoittajia, mutta se on tarina toinen.) Viime aikoina on oikeasti tuntunut tärkeältä jakaa tarinani maailmalle, vaikka sitten ihan puhtaasti jakamisen ilosta. Eivät tarinat kuulu pöytälaatikkoon. Olisi jotenkin itsekästäkin pitää omana sellaista, joka ei kuitenkaan ole aivan täysin omaa.
Toisekseen en ole ollut innostunut e-kirjoista. En ole koskaan lukenut niitä itse, minulle on ollut tärkeää pitää kirjaa kädessäni. Ilmeisesti suomalaiset ovat kanssani aika samoilla linjoilla, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että olen ehkä konservatiivisen vanhanaikainen vain periaatteesta. Kaikki muu on muuttunut sähköiseksi ja olen ollut vain iloinen kehityksestä. Aivan varmasti jatkossa e-kirjoille on enemmän lukijoita. Ihan varmasti itsekin luen tulevaisuudessa enemmän e-kirjoja.
Omakustanteen suhteen e-kirja on tietenkin houkutteleva vaihtoehto, koska se ei vaadi taloudellista panostusta ja on monella tavalla helpompi kuin painettu kirja. Siksi olenkin ollut niin innostunut. Itse asiassa siitä lähtien, kun keksin loistavan e-kirjaprojektini, olen lähes maanisesti, parisuhteenikin vaarantaen keskittynyt siihen. Vaikka en tavoittelekaan täydellistä lopputulosta, täytyy kaikenlaista ottaa huomioon.
Olen leikkinyt Canvalla ja saanut aikaan joukon uusia kansikuvia. Tein niistä kollaasinkin Wattpadia varten ja tulevaa FB-kirjoittajaprofiilia varten.
Kuvataiteellisesti taitavaa minusta ei tule varmasti ikinä, mutta koska Canva on niin helppokäyttöinen, on sillä leikkiminen jollain tavalla kivaa. Oman kädenjäljen näkeminen on kuitenkin aina palkitsevaa. Vaikka lopputulos ei ehkä ole esteettisesti paras mahdollinen, näyttävät kannet ainakin minulta.
Olen myös tutkinut sitä, miten tekstejä saa muutettua epub-muotoon, joka usein mainitaan e-kirjojen yhteydessä. Latasin koneelleni Calibren muuntoa varten ja olen nyt harjoitellut sen käyttöä. Parhaat ohjeet löytyvät mielestäni tästä linkistä.
Ensimmäiset luonnosversiot ovat jo olemassa, ja sain jopa sisällysluettelonkin toimimaan niin, että klikkaamalla pääsee kyseiseen lukuun. Nyt tietysti tarvitsisi vain tehdä se tärkein eli kirjoittaa valmiiksi.
Taas on tullut siis todistettua, että kirjoittamisen prokrastinaatio on ehkä tuottoisin tila ikinä. (Paitsi tietysti kirjoittamisen kannalta.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)