Blogini kuukauden kirjavinkiksi voi Wirallisten Sääntöjeni mukaan valita kaunokirjallisuutta edustavan kirjan, jonka olen lukenut kyseisessä kuussa. Tässä kuussa aion kuitenkin rikkoa röyhkeästi omia sääntöjä ja vinkatakin tietokirjasta (joka vieläpä kuului tietokirjoittamisen kurssin kurssilukemistoon).
 |
| Kuva: Otava |
Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei nimittäin ole vain tietokirja. Se on myös omaelämäkerrallinen romaani, kaunokirjallinen teos ja historiallinen tutkimusprojekti. Se sisältää listoja, runoutta ja filosofista pohdintaa. Niin, ja mainitsinko jo, että kirja on myös valittu Mondon vuoden 2013 matkakirjaksi?
Kuulostaa ehkä sillisalaatilta, mutta Kankimäki onnistuu luomaan tästä kaikesta toimivan, omannäköisen kokonaisuuden. Kirja on tutkimusmatka, joka saa alkunsa, kun Kankimäki kyllästyy arkeensa ja päättää jäädä vuorotteluvapaalle.
Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen. Jos ei ole miestä, eikä sitä myöten perhettä, ei ole muuta keinoa kuin lähteä. On pakko tehdä elämällään edes jotain.
Irtiottovuoden aikana Kankimäen on tarkoitus kirjoittaa tietokirja japanilaisesta Heian-kauden aikaisesta hovinaisesta Sei Shōnagonista. Tämän Tyynynaluskirja on tehnyt Kankimäkeen niin suuren vaikutuksen, että hän haluaa tutustua tarkemmin Seihin. Kuka on tämä muita arvosteleva, teräväkynäinen, tarkkanäköinen ja huumorintajuinen nainen, ja miksi hän kokosi kirjaansa sekaisin niin sekalaisia listoja, hovielämän kuvausta kuin päiväkirjamaisia merkintöjä?
Kankimäen ja Shōnagonin elämien välillä on 1000 vuotta. Kankimäki kuvaa elävästi, millaista elämä tuhatluvun vaihteessa japanilaisessa hovissa oli. Toisaalta Kankimäellekin selviää, että on täysin mahdoton varmuudella täysin ymmärtää sen aikaista elämää ja saada vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Dokumentit ovat tuhoutuneet,myös Tyynynaluskirjan alkuperäinen versio, eikä jäljelle jääneiden dokumenttien merkityksiä, viittauksia ja kulttuurisia vihjeitä enää osata varmuudella tulkita oikein. Kirjoittiko Sei siis kirjansa vain päiväkirjaksi itselleen vai halusiko hän sen tulevan julki? Oliko kirja hovin markkinointikoneiston tilaama tuote vai palveliko se Sein henkilökohtaisia pyrkimyksiä?
Toisaalta yllättävän paljon yhteistäkin löytyy länsimaalaisen, nykyajassa elävän ja japanilaisen, tuhat vuotta sitten eläneen naisen välillä. Välillä sekä Kankimäki että lukija hämmästyvät siitä, miten osuvasti Sei kuvaa itsellekin tuttuja ilmiöitä: ärsyttäviä asioita, ihastuttavia asioita, naisia, miehiä ja ihmissuhteita.
Minuun vetosi kirjassa se, että sekä Kankimäki että Sei kirjoittavat lapsettoman ja perheettömän naisen näkökulmasta. Sei oli omana aikanaan vapaamielinen ja itsenäinen nainen, joka ei tahtonut perheenäidin elämää. Kankimäki puolestaan esittää hyviä huomioita siitä, millaista on olla se kaveriporukan viimeinen, jolla ei ole puolisoa eikä lasta.
Kuten sanottu, kirjaa voi lukea monilla silmillä. Sieltä voi poimia vain hauskat listat eri asioista tai kuvaukset Heian-kauden hovielämästä. Tai sitten sitä voi lukea historiallisen tutkimusprojektin kuvauksena tai omaelämäkerrallisena romaanina. Yksi minuun vetoava näkökulma oli matkakertomus. En ole haaveilusta huolimatta päässyt koskaan käymään Japanissa, mutta Kankimäki maalaa Kioton maiseman eteeni niin elävänä, että tuntuu kuin melkein olisin ollut Japanissa.
Erityisen paljon pidin Kankimäen tavasta kirjoittaa Seille. Ehkäpä tyylilajien tyylikäs yhteiselo on myös kunnianosoitus Kankimäen matkakumppanille. Olihan Seinkin kirja omituinen sekoitus erilaisia tekstilajeja.
Luin kirjan osuvasti siinä mielessä, että lisää luettavaa Kankimäeltä on tulossa tänä vuonna. Naiset joita ajattelen öisin on jo lukulistallani.
Lisää esimerkiksi täältä:
Goodreads
Mia Kankimäki Facebookissa
HS:n arvio: Asioita, jotka riemastuttavat
Mia Kankimäki: Hyvä kirja ei ole muotituote
Joskus kuvittelin, että kirjan kirjoittaminen tapahtuisi niin, että saisin idean ja sitten kirjoittaisin sen ylös. Seuraisin vain tarinan muodostamaan siistiä ja selvää polkua alusta loppuun.
Sittemmin olen tajunnut, ettei sitä polkua ole, ennen kuin sen joku raivaa rämeikön keskelle. Ja se tuntuu olevan aika tuskaista ja hidasta hommaa. Olen raivannut tarinaani jo sellaisen polkuviidakon, etten enää itsekään tiedä, minne olen menossa.
Laakson poika, Aavan tyttö on ollut viimeiset viikot aikamoisessa totaalijumissa. Viimeisen palautteen jälkeen olen ollut varma lähinnä siitä, että tekstille pitää tehdä jotain.
Sitä en sitten tiedäkään, mitä se jotain on.
Ensimmäinen ongelma on se, ettei Laakson poika, Aavan tyttö enää ole Laakson poika, Aavan tyttö. Nimi on pakko muuttaa, koska se ei enää kerro Laakson pojasta ja Aavan tytöstä. Alkuperäinen rakkaustarina jäi ensin sivurooliin tarinassa, sitten katosi kokonaan. Nimestä on tullut palautetta jo useammalta taholta, mutta kun teksti on ollut sen niminen jo kohta kymmenen vuotta, olen taistellut tätä muutosta vastaan viimeiseen asti.
Eikä vähiten sen takia, ettei ole aavistustakaan, mitä sen tilalle voisi tulla.
Sitä paitsi alkuperäisestä rakkaustarinasta luopuminen tarkoittaa, että joudun luopumaan myös alkuperäisestä ideastani. Siitähän kaikki lähti, vahvasta soturitytöstä suutelemassa vaaleaa, pientä poikaa! Mitä järkeä tätä on kirjoittaa, jos sitä ei tulekaan tekstiin?
Toinen iso ongelma on se, että tarinalla on liikaa kertojia. Polkuja kulkee liian monta rinnakkain. Mutta kun en haluaisi luopua yhdestäkään hahmostani! Välillä yritän ovelasti keksiä perusteita, miksi kaikki tulisi säilyttää, ja välillä yritän epätoivoisesti arpoa, kenet darlingseistani suostuisin tappamaan. Tai nyt ainakin jättämään sivurooliin.
Enkä ainakaan suostu enää luopumaan Pajusta, Laakson pojastani, kun olen jo luopunut hänen rakkaustarinastaan. Vaikka luulisi, että luopuisin hänestä ilomielin, hän kun on ollut kaikista hahmoista minulle ongelmallisin. En vain saa hänestä kiinni! Eivätkä saa sitten lukijatkaan palautteen perusteella. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että hän on tärkeä. Mutta miten?
Viimeiset illat olen siis vain availlut teksti- ja muistiinpanotiedostoja ja tuijotellut niitä. Tehnyt muutoksen, peruuttanut sen saman tien. Tämän epätoivon keskellä on ihan turhaa vakuutella itselleen, että ratkaisu löytyy kyllä. Että huonoja päiviä on jokaisella. Kun. Tämä. Teksti. Ei. Vain. Edisty.
Huoh. Pitäisiköhän keksiä joku vähän helpompi harrastus?
* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.
Valmis on vaikea tavoite. Ensin sitä ei saa kiinni millään. Ja kun saa, melkein toivoo, ettei olisi saanut.
Olen kipuillut 30 jälkeen 30:n valmiusasteen kanssa jo pitkään. Teksti tuntui valmiilta jo helmikuussa, mutta sitten aloitin vielä viimeisen revohkan, jossa karsin reippaasti ja möyhentelin tekstin vielä kertaalleen uuteen muotoonsa.
Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu nyt, että teksti on valmis.
Viimeisiä lukuja viilatessani tunsin vielä suurta iloa. Siitä, kun teksti oli nupullaan ja lähti kasvattamaan varttaan, on ties kuinka tolkuttoman kauan. Oksia on katkottu, haaroja leikattu, kauneimpia kukkasia varjeltu. Viimeinkin teksti seisoo oman vartensa varassa, suorana ja ylpeänä! Sadonkorjuun aika, kustantamoihin vain!
Mutta kun laitoin viimeisen pisteen paikalleen, iski hirvittävä tyhjyys.
Ensinnäkin tästä eteenpäin mikään ei enää ole minun käsissäni. Minusta tämä teksti on hyvä ja minulle se on tärkeä. Mutta kiinnostaako se ketään muuta? Löytyykö juuri se oikea kustannustoimittaja, joka siitä innostuu, ja juuri se oikea markkinarako, johon kustantamon kannattaa yrittää? Ja jos ei, menikö kaikki tämä aika ja energia jollain tavalla hukkaan? Onko palkkana kaikesta kasa kuihtuneita unelmia, jotka eivät koskaan saaneet kasvaa täyteen mittaansa?
Toisekseen en tiedä, mitä tekisin tästä eteenpäin.
Tekstejä on kyllä, mutta tuntuu, että tällä hetkellä olen niin kaikkeni antanut, niin tyhjä, ettei ole mitään annettavaa yhdellekään tekstille. Ei huvita aloittaa uutta. Jo pelkästään sen takia, että on ihan vähän liian tuoreessa muistissa, miten järkyttävän rankka urakka romaanimittaisen tekstin kasvattaminen on.
Olen tässä muutaman päivän tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut, en sitten riviäkään. Mutta sitten päätin, että olen nyt ansainnut pienen loman. Kyllä, aion nyt levätä. Annan pölyn laskeutua. Istuttelen siemeniä ja odottelen, mikä niistä lähtee kasvattamaan vartta.
Myös siis ihan konkreettisesti, koska sain tänä keväänä viljelypalstan, jolla olen mönkinyt ja möyrinyt ja aloittanut uhmakkaan eloonjäämistaistelun rikkakasveja vastaan. Enpä muista, milloin viimeksi olisin tehnyt kovin intensiivisesti muuta kun kirjoittamista. Luulen, että voi tehdä ihan hyvää välillä pistää nenäänsä ulkomaailman puolelle.
Ehkä sitten kuitenkin iloitsen eniten, vaikka haikea olenkin. Yksi aikakausi loppuu minun elämässäni - ja Elinan. Jatko onkin sitten tuulista ja auringosta kiinni.
