Ihastuin ajatukseen taiteilijatreffeistä jo, kun luin Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. Idea on tehdä säännöllisesti treffit oman sisäisen taiteilijansa kanssa, poistua kotoa, käydä museossa, taidenäyttelyssä, elokuvissa, missä vain inspiroivassa ympäristössä.
Innostuin ideasta kuitenkin todella vasta luettuani Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan neljän viikon kokeilusta Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Viehätyin erityisesti Päivi Haanpään maanläheisistä ideoista käydä kirjastossa lukemassa Sieni-lehteä tai rautakaupassa ihmettelemässä kaikkien tuntemattomien osasten nimiä.
Päätin välittömästi toteuttaa oman neljän viikon kokeiluni. Minuutin kuluttua päätöksestä muistin eläväni kahdellakin tapaa poikkeusaikoja. Korona-aikaan ei ole välttämättä hyvä idea lähteä harhailemaan julkisille paikoille, enkä voi edes olla kovin pitkiä aikoja erossa vauvasta.
Halusin kuitenkin niin paljon toteuttaa kokeilun, että päätin muuttaa säännöt korona- ja vauva-aikaystävällisiksi. Alkuperäinen idea kotoa poistumisesta sai jäädä (mikä varmasti on monen mielestä pyhäinhäväistys). Sääntöjä itselleni heitetyssä haasteessa on nyt kaksi:
1) Kerran viikossa teen vähintään tunnin jotain inspiroivaa.
2) Se ei saa olla jotain sellaista, jota tekisin muutenkin, eli esimerkiksi taustatyötä tai lempisarjan katselua.
VIIKKO 1
Surffailin netissä etsimässä kaikenlaisia virtuaalisia tapahtumia. Havaitsin, ettei niiden löytäminen ole niin helppoa kuin olin kuvitellut. Luultavasti moni kiinnostava juttu jää ilman yleisöä, ellei satu tulemaan somen feedissä vastaan juuri oikeaan aikaan.
Kun törmäsin mahdollisuuteen katsoa osa Rakkautta & Anarkiaa -festarin elokuvista kotona, tiesin löytäneeni ensimmäisen viikon voittajan. Olen kaivannut elokuvissa käymistä, visuaalista tarinankerrontaa ja toiseen maailmaan uppoutumista. Elokuvateatteriin meneminen on kuitenkin tuntunut uskaliaalta ja kotona elokuvia ei ole tullut katsottua. Ilman tätä projektia ei mieleeni olisi takuulla tullut maksaa verkon välitteisestä leffaelämyksestä!
Valitsin katsottavaksi aika läheltä mukavuusaluettani olevan Proximan. Proxima kertoo naisastronautista, joka valmistautuu lähtemään avaruuteen mieskollegoiden keskellä. Ennen kaikkea se kuitenkin käsittelee vanhemmuuden ja intohimon välistä ristiriitaa. Päähenkilön on vaikea irrottautua maasta, ja kuitenkin se on juuri se, josta hän on aina haaveillut.
Pidin elokuvasta, vaikka se on minun makuuni hieman liian hidastempoinen ja vähäeleinen. Se onnistuu kuitenkin hyvin tuomaan esiin päähenkilön sisäisen kamppailun, kuvaamaan äidin ja tyttären välistä suhdetta sekä nostamaan esiin niitä vaikeuksia, joita nainen kohtaa tehdessään jotain miehiseksi koettua.
En voi kuitenkaan väittää, että kotona olisi päässyt ihan samaan leffafiilikseen kuin teatterissa. Nälkäinen kissa puski jalkaa, seurasin itkuhälyttimen valoja ja ovikello soi, kun ruokatoimitus tuli. Taukoja ja keskeytyksiä tuli, mutta katsoin kuitenkin kokopitkän elokuvan. Sen jälkeenkin elin pitkään elokuvan aiheuttamassa tunnekuohussa, sen fiktiivisessä, omassa maailmassa, ja sulattelin sen tuomia ajatuksia.
Elokuva osui nimittäin yllättäen täysin tämän elämäntilanteeni fiilikseen. Halasin tytärtäni pitkään elokuvan jälkeen. Vaikka minun onkin välillä vaikea tasapainotella äitiyden ja kirjoittamisen kaipuun kanssa, en sentään joudu sen takia vuodeksi eroon ainokaisestani.
Tärkeimpänä tajusin tällä viikolla, että kaksinkertaisten poikkeusolojen keskellä olen unohtanut täysin tällaisen tarkoituksettoman viihtymisen. Se ei ole ollut välttämätöntä, joten se on jäänyt. Yksi elokuvakin kuitenkin riitti virkistämään mieltä ja näkemään maailman taas kirkkaampana.
Olen iloinen, että aloitin projektin. Odotan jännityksellä, mitä ensi viikko tarjoaa.
P.S. Verkkonäytöksiä on vielä pari päivää tarjolla!
