Joskus mietin, kuinka tarinat syntyvät. Välillä tuntuu, että koko prosessiin liittyy jotain yliluonnollista. En aina tiedä, valitsenko minä tarinat, vai valitsevatko tarinat minut.
Stephen King vertaa tarinoiden löytymistä fossiilien kaivamiseen maasta. Tarinat ovat olemassa, ne täytyy vain löytää. Kun luurangon kulmaan törmää, ei vielä tiedä, mitä kaikkea maan alta paljastuu. Kaivaessa täytyy olla varovainen, että kaivaa koko fossiilin esille, eikä jätä mitään pois, eikä toisaalta liialla innokkuudella pilaa herkkää fossiilia.
New Mounsthiren kulma osui jalkaani voimakkaasti. Hetken kypsyteltyäni kirjoitin tarinan vuoden 2012 marraskuun NaNoWriMossa, ja elin mukana harvinaislaatuisen vahvasti. Tarina herätti niin paljon tunteita, että siitä oli pakko ottaa välimatkaa. Se jäi odottamaan viimeistelyä.
Eikä sen pitänyt tapahtua tänä kesänä, mutta tuntuu, että kuulen kutsun maan alta... Tarina kutsuu minua kaivamaan itsensä loppuun juuri nyt. Yksi syy voi olla, että luin Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka osittain sivusi samoja teemoja ja oli muutenkin samantyyppinen jännitysrakkauskertomus. Silloin jo mietin New Mountshireä, mutta se ei sopinut suunnitelmiini, koska kesäksi oli jo tarpeeksi tekemistä projekti 30:ssa ja Laakson pojassa, Aavan tytössä.
Mutta tuntuu siltä, ettei valinta ole minun. En tiedä, ehkä vain Laakson poika, Aavan tyttö on nyt siinä pisteessä, että se tuntuu vaikealta, ja yritän alitajuisesti etsiä poispääsyä helpomman kautta... Mutta uskon myös siihen, että sitä kannattaa tehdä, mikä tuntuu oikealta.
Olen viettänyt siis pari päivää etsimällä tarinalle lukurakennetta. Tarina tuntuu ajatuksen tasolla harvinaisen valmiilta, ja kun luen tekstiä, välillä tuntuu, ettei se ole itseni kirjoittamaa. Aikaakin on tietysti kulunut, mutta silti, jotain mystistä tässä tarinassa ja sen synnyssä on. Se tuntuu olevan yliluonnollinen arvoitus itsellenikin.
Paljon on vielä kaivamatta. Mutta se kulma johon törmäsin, se on alku. Ja sen pääsee jo lukemaan wattpadilla:
