30 tapaa tunnistaa Se oikea on ilmestynyt!

30 tapaa tunnistaa Se oikea on valloittava ja vauhdikas tarina yllätysraskaudesta, tosirakkaudesta ja kaikesta siitä, mitä onnellisen lopun jälkeen voi vielä tapahtua. 

Mistä tietää, että on kohdannut Sen oikean?

Elina on rakastunut. Kaikkien kommellusten jälkeen hän on viimeinkin yhdessä unelmiensa miehen kanssa. Enää tarvitsee vain elää onnellisena elämän loppuun saakka.

Valitettavasti koitokset päättyvät loppusuudelmaan ainoastaan elokuvissa. Rakkaustarinan juoni mutkistuu, kun Elina tekee raskaustestin. Kuvioita on pian tulossa sekoittamaan pieni kolmas pyörä. Kuinka käy romantiikan, kun arjessa on edessä sekä uusia että vanhoja haasteita?

Kaikkien käänteiden jälkeen 30-trilogian päätösosa on nyt julkaistu!

Kirja ilmestyy alkuun ainoastaan pehmeäkantisena painettuna ja sen voi tilata itselleen useimmista verkkokirjakaupoista. Valitettavasti toimitus ei enää ehdi jouluksi, mutta uskon, että tarina sopii oikein hyvin luettavaksi myös vuoden ensimmäisten kirjojen joukossa! 

Ensi vuoden puolella kirja on tulossa myyntiin myös minun kauttani. Alkuvuodesta voit siis ostaa kirjan suoraan minulta. 

Sähköisiä versioita kaipaaville tiedoksi, ettei niitäkään ole unohdettu. Tällä kertaa painettu kirja saa kuitenkin pienen etumatkan.

Etkö malta odottaa? Kirjan ensimmäisen luvun pääsee jo lukemaan täältä.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille Elinan matkalla mukana olleille. Tervetuloa mukaan myös uudet ystävät!

P.S. Haluatko kirjoittaa kirjasta arvion? Voit tilata kirjasta ilmaisen arvostelukappaleen osoitteesta lehdisto (at) bod.fi. 

Kuinka löytää kustannustoimittaja?

Teksti kirjoitettu, mutta editointiapu puuttuu. Mistä omakustantaja voi löytää itselleen kustannustoimittajan? Tässä omat vinkkini!

1) Mieti budjetti ja tee suunnitelma

Ennen kuin lähestyt kustannustoimittajia, on hyvä tehdä realistinen suunnitelma teoksen kustannustoimituksesta. Kuinka monta luku- ja kommentointikierrosta haluat? Missä vaiheessa haluat palautetta ja millaista palautetta haluat? Itse halusin esimerkiksi apua vasta tyylilliseen viimeistelyyn. Kokonaisuutta koskevat kommentit hankin muuta kautta. (Kokemuksiani Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta löydät tästä tekstistä. )

Kyseessä on vaativa työ, josta on luonnollisesti oltava valmis maksamaan. Mieti siis realistinen budjetti! Hintaan vaikuttavat monet asiat, mutta voit laskea suuruusluokkaa ajattelemalla, että yksi lukukierros maksaa n. 1,5-3€/1000 merkkiä.

2) Kysy tarjouksia ajoissa

Monet kustannustoimittajat ovat kiireisiä, joten muutaman 
viikon varoitusajalla ei välttämättä löydy sopivaa kustannustoimittajaa. Mitä varhaisemmassa vaiheessa olet liikkeellä, sen varmemmin saat haluamasi auttajan.

Kannattaa kysyä tarjouksia usemmalta kustannustoimittajalta. Voit joutua hetken aikaa etsimään ennen kuin sekä budjetti että aikataulu osuvat kohdilleen.

3) Ota selvää ja kysy suosituksia

Kustannustoimittajaksi voi kutsua itseään kuka tahansa millä kokemuksella tai koulutuksella tahansa. Minulle oli esimerkiksi tärkeää, että kustannustoimittajallani on kokemusta kaunokirjallisuudesta. Kustannustoimitustyötä voi tehdä monella tapaa, ja itselle parhaan auttajan löytäminen voi vaatia pientä tutkimustyötä. Kannattaa kysellä tuttavilta, onko heillä antaa suosituksia.

4) Kokeile Kustipankkia

Jos kustannustoimittajaa ei löydy muuta kautta, voit kokeilla Kustannustoimittajien yhdistyksen Kustipankkia. Lähetä sähköpostia postituslistan jäsenille ja odottele heidän tarjouksiaan. (Tarkemmat ohjeet linkin takana.)

Varaudu siihen, että saat viestejä hyvin erilaisilta ihmisiltä. Ystävällisesti kirjoitetuista tarjouksista kieltäytyminen voi myös tuntua ikävältä.

5) Tutustu Freeluetteloon

Löydät joitain kustannustoimittajia listattuna Freeluetteloon. Sieltä voit etsiä heidän yhteystietojaan ja tutustua mahdollisiin kotisivuihin, jos olet mieluummin itse yhteydessä kustannustoimittajiin. 

6) Varaudu mutkiin matkassa

Kustannustoimittaja voi löytyä helposti ja nopeasti, mutta etsiminen voi myös kestää. Minulla oli tänä syksynä sekä aikataulu että budjetti tiukilla, joten sain lähettää aika monta sähköpostiviestiä. Parin kanssa ei aikataulu sopinut yhteen, muutaman kanssa ylittyi budjetti, osalla ei ollut kokemusta kaunokirjallisesta tekstistä ja jotkut eivät koskaan vastanneet tiedusteluihini.

Varaudu siis siihen, että joskus vaaditaan hieman kärsivällisyyttä ja tuuriakin, että oikea auttaja löytyy! 

Lisää aiheesta:

Tarvitseeko omakustanne ylipäätään kustannustoimituksen, vai saako omakustanne olla omakustanne ?

Kuvaamataiton opettaja ja viisi muuta syytä palkata kustannustoimittaja

Kirjahistoriani: Hilja Valtosen Hätävara

Löysin Hilja Valtosen Hätävaran aikoinaan lapsuuden kotini kirjahyllystä. Luin repalaisen kirjan useampaan kertaan, mutta viime vuosina olin jo täysin unohtanut Valtosen. Miltä tuntui palata entisen suosikin pariin ja kuinka 1930-luvulla kirjoitettu teksti toimii nykyhetkessä?

Hilja Valtonen palasi mieleeni, kun törmäsin hänestä tehtyyn sarjaan Yle Areenassa. Aloin kuunnella sitä eräänä sunnuntaina, kun lähdin lenkille. Tuli juostua vähän ylimääräistä, koska en yksinkertaisesti malttanut lopettaa kesken.

En ole ainoa, joka on unohtanut oman aikansa viihdetähden. Suosikkikirjailijasta ei löydy dokumentteja, joten siksi Yle Areenan sarja on todellinen kulttuuriteko! Sarja on muutenkin hienosti tehty ja yhdistää arkistomateriaaleja sekä haastatteluja. Rempseä, savolaismurretta puhuva Valtonen pääsee itsekin ääneen. Samalla puhutaan lempiaiheestani eli viihteen aliarvostuksesta.

Kotiseudulla lomaillessa etsin vintiltä taas entisen lempikirjani. Aloin lukea sitä innolla, mutta myös jännittyneenä. Entä jos pettyisin? Pian huomasin, ettei siitä tarvinnut olla huolissaan.

Punapäinen Vappu on suorasanainen sankaritar, joka ei jää odottelemaan miesten hyväksyntää. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä kolmessa eri ajassa: koulussa, nuorena pankkivirkailijana ja kolmen lapsen äitinä. Mukana kulkevat elämän miehet Timo ja Jali.

Sujuva teksti vie yhä mukanaan. Romanssi saa sukat pyörimään lukijan jaloissa, juonenkäänteet viihdyttävät ja dialogi on niin nasevaa ja napakkaa, että harvoin pääsee vastaavaa lukemaan.

Kirjassa näkyy tietenkin, että se on kirjoitettu 30-luvulla. Naisen on esimerkiksi tähdättävä avioliittoon, mutta Valtonen kyseenalaistaa herkullisesti naisen aseman ja käsityksen siitä, ettei nainen pärjää taloudellisesti ilman miestä. Ainoastaan kolmannessa aikatasossa jouduin hieman nieleskelemään miespäähenkilön myrkyllisen käytöksen edessä. Jollain tavalla hienoa on kuitenkin, miten Valtonen kuvaa avioliittoa yhtä aikaa inhorealistisesti ja romanttisesti.

Voin siis edelleen suositella tätä teosta romanttisen viihteen ystäville pienellä varauksella. Omasta mielestäni ajan patina vain lisää kirjan maailman viehätysvoimaa. Taitavan kirjoittajan teksti toimii siis vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Kokemuksia Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta

Kaikki tekstit hyötyvät palautteesta. Kun päätin julkaista 30 tapaa tunnistaa Se oikea omakustanteena, päätin myös hankkia ammattimaista palautetta Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta. Millaista palautetta sain ja miten palvelu toimi?

Lähetin tekstin palveluun toukokuussa. Teksti oli silloin jo pitkälle työstetty, mutta ei kuitenkaan vielä täysin viimeisimmässä muodossa. Kokemukseni mukaan palautteesta on eniten hyötyä silloin, kun kokonaisuus on kasassa, olen katsellut tekstiä monelta eri suunnalta ja korjannut selvät puutteet, mutta en ole vielä ehtinyt viilata ja hioa tekstiä loppuun. Siihen täytyy kuitenkin olla valmis tekemään isompiakin muutoksia palautteen jälkeen.

Kun lähetin tekstin luettavaksi, sain pian tiedon siitä, kenelle teksti oli lähetetty luettavaksi. (Arvioijaa voi myös toivoa.) Olin alkuun hieman epäileväinen, kun naisten viihdettä edustavan tekstini arvioijaksi tuli mies. Luotin kuitenkin hänen ammattitaitoonsa.

Sain palautteen elokuun puolessavälissä, eli jouduin odottamaan 2,5 kuukautta. Tämän verran olin sivuston arvion mukaan varautunut odottamaankin. Kesäloma välissä varmastikin vaikutti myös.

Jotain hyvää, jotain kehitettävää

Saamani arvio on useamman sivun mittainen. Yleisluonnehdinta osuu hyvin yksiin sen käsityksen kanssa, joka minulla itsellänikin on tekstistä. Kyllä, pyrin kirjoittamaan hieman syvällisempää, elämänmakuista, mukaansatempaavaa ja hieman liikuttavaakin chick litiä.  

Yllätyin ehkä eniten siitä, että sain kehuja aidon tuntuisesta dialogista. Omasta mielestäni dialogin kirjoittaminen on aina ollut yksi haastekohtiani. Toinen yllättävä kohta arviossa oli se, että siinä käsiteltiin päähenkilö Elinan puhuvaa kissaa Prinssiä. Itselleni puhuva kissa ei edusta maagista realismia, vaan on aivan arkinen asia. Kaikki kissan omistajat tietävät, että kissat puhuvat, eikö?

Kehitettäviksi asioiksi arviossa nostettiin ensinnäkin koomillisten sivujuonteiden lisääminen. Tästä itselleni heräsi ristiriitaisia ajatuksia. Arvioijan ajatus ei ollut huono, mutta olin toisaalta itse halunnut hieman vähentää komediaa ja lisätä sokeria. Tekstiä eteenpäin editoidessa tasapainoilin siis näiden kahden välillä. 

Toinen kehitettävä asia oli se, miten sivuhenkilöiden kohtalot heijastavat Elinan läpikäymiä asioita. Arvioija kehotti pohtimaan, onko näistä otettu kaikki irti, ja näistä pohdinnoista sainkin paljon hyviä ajatuksia seuraaville editointikierroksille.

Vähiten yllätyin siitä, että arvioija kiinnitti huomiota helmasyntiini eli liikaan selittämiseen ja rautalangasta vääntämiseen. Aargh, milloinhan oppisin tästä pois? 

Jäin kaipaamaan arviossa eniten kommenttia päähenkilöiden välisestä kemiasta. Se on kuitenkin erittäin olennainen elementti naisten romanttisessa viihteessä. Kaiken kaikkiaan olisin myös kaivannut ehkä jopa enemmän kritiikkiä ja kehitettävää. Sain siis omasta mielestäni liikaa kehuja! Toisaalta oli helpottavaa kuulla, että teksti toimi arvioijankin mukaan jo hyvin kerronnallisesti ja temaattisesti kuten itsekin olin ajatellut.

Kannattiko?

Palvelu maksoi 170 € (hinta määräytyy tekstin pituuden mukaan). Ihan ilmaista touhu ei siis ole, mutta toisaalta kalliimpiakin palautepalveluja löytyy.

Palautetta voi tietysti saada muutakin kautta kuin maksullisista palveluista. Kaikkien lähipiirissä ei kuitenkaan ole lukijoita, joilla oli aikaa, näkemystä, kokemusta ja asiantuntemusta antaa yhtä hyvää ja monipuolista palautetta teksteistä. 

Simo lukee tekstejäni ahkerasti, 
mutta ei aina osaa sanoittaa palautettaan.

Ammattilainen osaa katsoa tekstiä monesta eri suunnasta ja sanoittaa siitä löytyvät puutteet. Hän ei takerru yksityiskohtiin vaan hahmottaa kokonaisuuksia. Palaute muotoillaan asianmukaisesti. Ei siis tarvitse pelätä asiattomia kommentteja tai turhia sivuhuomautuksia, joita voi joskus eksyä amatööripalautteen joukkoon.    

Mielestäni palautteeseen kannatti tällä kertaa sijoittaa. Saamani arvion perusteella sain tehtyä tekstistä taas asteen paremman, eikä siitä saatua iloa voi mitata rahassa. Luultavasti palvelu ei ole ykkösvaihtoehtoni seuraavan tekstin kohdalla, mutta voisin käyttää sitä toistekin. 

Saako omakustanne olla omakustanne?

Arttu Seppänen kirjoitti HS:n lauantaiesseessä omakustanteista ja sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, jota olen pitkin syksyä pohtinut. Täytyykö omakustanteen olla kustantamoteoksen veroinen ja käydä läpi ammattimainen kustannustoimitusprosessi, vai saako omakustanne olla omakustanne, mahdollisine rosoineen ja virheineen?

Seppänen kertoo ostaneensa omakustanteen erikoisen radiomainoksen perusteella. Hänen kuvauksensa kirjasta ei ole mairitteleva. Alku koettelee kärsivällisyyttä, ja virkkeet ovat kuin toffeeta, vaikeasti pureskeltavia. Seppänen kyllä kertoo nauttivansa häröilystä, mutta selvää on, että hän lukee teosta vain ironisesti.

Tähän tiivistyy monen elitistilukijan käsitys omakustanteista. Niistä voi aikansa ratoksi etsiskellä edes yhä kieliopillisesti oikeaa virkettä ja naureskella kaveriporukassa löytyneille virheille. Oikeaa kirjallisuutta ne eivät ole. Seppänen väittääkin, että harva omakustanne vastaa ammattitaitoisen kustannusprosessin läpi käyneen kirjan konventioita ja kriteerejä.

Pitäisikö sitten vastata? Pitäisikö olla joku taho, joka varmistaisi, ettei lukijoiden silmiin vahingossa eksy ”kuvauksia, joita ei saa mielestä, vaikka haluaisi”? Ei, ja ei! Ensinnäkin elitistien kannattaisi muistaa, että kirjallisuuden konventiot ovat muuttuvia. Moni klassikkoteos saisi tänä päivänä kustannustoimittajalta melkoisen määrän punakynää pitkien kuvailujen ja pohdintojen kohdalle. Kuka tietää, ehkäpä joku omakustantaja onkin aikaansa edellä ja luo parhaillaan aivan uudenlaista kirjallisuuskäsitystä? (Mietin esimerkiksi tubettajien videoita, jotka eivät käy läpi tuotantoyhtiöiden virallista valvontaprosessia, mutta jotka kuitenkin kelpaavat katsojille.)

Toisekseen kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin. (Kyllä, myös sellaisilla kirjoittajilla, jotka eivät hallitse yhdyssanoja!) Tähän ei tarvitse liittyä minkäänlaista ironiaa. Seppänenkin on valmis myöntämään, että omakustanteet lisäävät moniäänisyyttä. Hänen esimerkkiteoksensa edustaa kieltä, joka on olemassa, riippumatta siitä, vastaako se kirjallisuudelle asetettuja standardeja. Minun nähdäkseni siitä ei ole tarvetta silottaa rosoja, jotka ovat arvokkaita sellaisinaan, todisteita kielen variaatiosta ja tekstien moninaisuudesta.

Omakustanne voi toki joskus vaatia lukijalta tiettyä sopeutuvaisuutta. Tunnustan, että itsekin kielten ja kirjallisuuden opiskelijana, opettajana ja maisterina luen mieluummin hyvin kustannustoimitettua tekstiä. Silmäni eivät silti saa pysyviä vaurioita, vaikka luen välillä vähemmän täydellistä tekstiä. Minun ei edes tarvitse itsetietoisesti osoitella virheitä ja näyttää omaa osaamistani. Voin esimerkiksi ontuvasta kielestä tai epätasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta pitää hauskoista hahmoista, mielenkiintoisesta alkuasetelmasta tai jännittävästä juonenkäänteestä. (Kirjoittajille vinkki, jonka olen saanut itseäni viisaammilta kirjoittamisen opettajilta: epätäydellisen tekstin lukeminen ja analysoiminen voi opettaa enemmän kuin valmiiksi täydellisen.)

Kustantamo on laadun tae?

Omakustanne ei myöskään välttämättä ole kustantamon hylkäämä laaduton rykäisy. Ensinnäkään kaikki eivät edes lähesty kustantamoja. Seppänenkin tietää, että omakustanne voi olla myös oma valinta. Itsekin valitsin tulevan 30 tapaa tunnistaa Se oikea -romaanin kohdalla suoraan omakustanteen. (Täällä kerron miksi.)

Yhä useampi omakustantaja on myös tietoinen kriteereistä ja konventioista. Itse rikoin niitä esikoisen kohdalla erityisesti ulkonäön kohdalla, koska hei, minä voin. Toisaalta moni omakustanne voi nykyään olla varsin ammattimaisesti tehty. Seppänen mainitsee omakustanteiden maineen kirkastajana Töllin runoteoksen, joka nousi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi ja voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Harva omakustanne yltää tällaisiin saavutuksiin, mutta kelpo kirjoja löytyy useita.

Itse näen, että omakustanteiden vertailu kustantamojen julkaisuihin on turhaa ja epäreiluakin. Omakustantaja toimii yksin, kustantamossa kirjaa voi olla tekemässä monta eri alojen ammattilaista. Kyseessä on kaksi eri sarjaa. Puulaakijoukkue ei pelaa samalla tavalla kuin ammattilaiset, mutta molempien otteluissa voi viihtyä. Tavallinen lukija ei edes välttämättä kaipaa kirjalta samoja asioita kuin kirjallisuusharrastaja. Juha Vuorinen lienee tästä kuuluisin esimerkki. (Hänenkin tuotantonsa tosin on nyt myyty isolle kustantamolle.)

Eivätkä muuten kaikki kustantamojenkaan teokset silkkaa kultaa ole. Anteeksi vain, ei kiinnosta lukea iskelmätähtien naisseikkailuista tai jonkun jääkiekkoilijan huumehöyryisistä vuosista. Postmodernit egon pölistelyt taas voivat olla vaikka kuinka laadukasta kirjallisuutta, mutta eivät ne silti minua henkilökohtaisesti puhuttele.

Yksinkertaistettuna kustantamot julkaisevat sitä, mikä myy, omakustantaja sitä, mille hänen sydämensä sykkii. Parhaimmillaan omakustanne voi uskoakseni haastaa kustantamojen kaupallisuuden ja muuttaa yleistä käsitystä hyvästä kirjallisuudesta. Itse toivon edes hieman haastavani suomalaisten kustantamoiden jämähtänyttä viihdekirjallisuuskäsitystä. Gabriel Korpi uudistaa dekkariperinnettä. Harvinaisemmat genret taas käytännössä elävät ainoastaan (isojen) kustantamojen ulkopuolella.

Kuukausipalkka kustannustoimitukseen?

Kuten sanottu, yhä useampi omakustantaja suhtautuu julkaisuprosessiin vakavasti ja käyttää ammattiapua. Yksi parhaista auttajista on tietysti kustannustoimittaja. Minulla on hyviä kokemuksia toimitusprosesseista ja koen niiden parantavan tekstiäni, mutta harkitsin silti kahteen kertaan kustannustoimituksen ostamista tulevalle kirjalleni.

Kustannustoimitus ei nimittäin todellakaan ole ilmaista. Saamieni tarjousten perusteella se maksaa n. 2€/1000 merkkiä, eli 300 000-merkkisen käsikirjoituksen kohdalla yhden kierroksen hinnaksi tulee n. 600€. Kustantamojen kautta julkaistavat teokset saavat yleensä useamman kerran palautetta (eroja kustantamojen välillä tietysti on), joten kustantamotasoisen toimituksen ostaminen käsikirjoitukselleni olisi ollut jo vähintään kuukausipalkan veroinen investointi. Kun omakustantajan myynti on lähempänä kymmeniä kuin satoja kappaleita (tuotto tyypillisesti 1-3€/kirja), ei rahoja kannata haaveilla saavansa myynnillä takaisin.

Kaikilla ei todellakaan ole varaa näin kalliiseen palveluun. Olen itsekin ollut tämän vuoden lapsen kanssa kotona eikä kotihoidontuki riitä edes asumis- ja elinkulujen kattamiseen. Pidetään mielessä, että omakustantamisessa on hienoa se, että kuka tahansa voi julkaista kirjan, myös vähävarainen. Kyseessä on tasa-arvoasia, sillä edelleen, kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin.

Ei pidä myöskään unohtaa, etteivät kustannustoimittajat ripottele tekstiin taikapölyä. Jos teksti saa palautetta esimerkiksi hitaasta alusta, kirjoittajan on ihan itse keksittävä, kuinka vauhdittaa alkua. Kustannustoimitus ei takaa, että lopputulos on automaattisesti parempi kuin sellaisen kirjoittajan, joka ei palvelua osta. 

Ammattitoimittajat eivät myöskään ole ainoita, jotka voivat auttaa tekstin kanssa. Kirjoittajakaverit tai tarkkasilmäiset esilukijat voivat yhtä lailla auttaa viemään tekstiä eteenpäin. (Jopa joissain kohdin paremmin, jos tuntevat tekstin genren kustannustoimittajaa tarkemmin.)

Kustannustoimitus ei ole huono vaihtoehto – mutta ei pakollinenkaan

Itse päädyin lopulta panostamaan ammattiapuun. Jos haluaa kehittyä kirjoittajana tai tähtää suurempaan levitykseen kaupallisten teosten rinnalle, kustannustoimitus on järkevä vaihtoehto. Ammattilaisen silmät auttavat niin kokonaisuuden rakentamisessa kuin pienten yksityiskohtien viilaamisessakin. Vaikka kustannustoimituksen hinta voikin olla omakustantajalle kova, on ammattitaitoisen työn hinta kuitenkin perusteltu. (Monet kustannustoimittajat ovat myös pienyrittäjiä, heidän tukemisensa ei varmasti ole väärin!)

Jos tahtoo tulla otetuksi vakavasti, täytyy tunnustaa, että kirjallisuuden kriteerit ja konventiot ovat syntyneet syystä. Moni lukija odottaa niitä vaistomaisesti. Jos rikkoo sääntöjä, on ihan hyvä tiedostaa se. Vaikka tekeekin omaa juttua, siihen ei pidä rakastua niin, ettei osaa ottaa vastaan kehittävää, perusteltua kritiikkiä.

Tulevan kirjani kohdalla ei kuitenkaan puhuta kustantamotasoisesta prosessista. Olin valmis maksamaan säästöistäni vain yhden kierroksen. (Palautetta sain sitä ennen useammalta taholta.) Ammattitaitoinen lukukierros auttoi minua ehdottomasti viemään tekstiä askeleen eteenpäin. En tosin tiedä, huomaisiko lukija eroa toimittamattomaan tekstiin. Olisiko lukijalle väliä, että tekstissä on muutama adverbi enemmän tai jotkut sanat toistuvat?

Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää kirjoittaa mahdollisimman hyvä teksti (mahdollisuuksien rajoissa). Ajattelin kustannustoimitusta myös investointina tulevaisuuteen. Jokainen kustannustoimittaja kiinnittää huomiota hieman eri asioihin, ja mitä useamman kanssa työskentelee, sen enemmän mahdollisuuksia on oppia erilaisia keinoja kielen sujuvoittamiseksi ja elävöittämiseksi. Niitä kun ei opita pilkkusääntöjä kertaamalla!

Jos kirjoittaa vakavasti, kustannustoimituksen ostaminen ei siis varmasti ole huono valinta. Kannustan käyttämään ammattiapua, jos siihen on mahdollisuus. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse olla tästä samaa mieltä. Omakustanteen julkaisemiseen liittyy vapaus, valtavirtaa vastaan uiminen ja pieni anarkia. Normien rikkominen on rakennettu sisään indiekirjaan. Siksi se saa mielestäni myös olla jotain muuta kuin mitä lukijat ovat tottuneet teoksilta odottamaan – eikä se silti ole yhtään vähemmän arvokas.

Kuinka kirja syntyy 21 - Kansi, kuvauksia ja katalogi

Laakson linnut, Aavan laulut on nyt Otavan katalogissa! Kulisseissa katalogia on tehty jo jonkin aikaa. Mitä kaikkea onkaan oman sivuni takana?

Upean kannen on suunnitellut
Tuuli Juusela.

Sain aamulla viestin katalogin ilmestymisestä juuri, kun olin lapsen kanssa lähdössä ulos. Jotain tunnekuohusta kertoo ehkä se, että jouduimme palaamaan kahdesti takaisin. Ensimmäisellä kerralla unohtuivat lapselta kengät, toisella kertaa minulta avaimet. 

Pääset tutustumaan kirjaan katalogin sivulla 24, kotimaisen kaunokirjallisuuden viimeisellä sivulla. 

Kirjailijakuva ja kansi

Katalogiin valmistautuminen alkoi minun osaltani jo keväällä, kun kävin Otavalla kirjailijakuvauksissa. Meikkaaja kuunteli hyvin toiveitani ja sain kuviin luonnollisen ehostuksen. Lopputuloksen näet katalogin lisäksi Otavan mediapankista. 

Ennen kannen suunnittelua sain esittää omat ajatukseni. Toivoin sinistä sekä joitain tarinan kannalta merkityksellisiä elementtejä kuten merta, metsää ja lintuja. Kustannustoimittajani puolestaan näki kannessa oranssia, mikä ei itselleni olisi ikinä tullut mieleen.

Olin valehtelematta purskahtaa itkuun, kun näin kannen ensimmäisen luonnoksen. Se ylitti kaikki odotukseni. On uskomatonta, miten omalta kuva tuntuu ja miten hyvin se kuvastaa kirjan tunnelmaa. Alkuun vierastamani oranssikin sopii siihen täysin. Iso kiitos graafikko Tuuli Juuselalle! 

Mikä kirjalle nimeksi?

Ennen katalogin ilmestymistä minulla oli edessäni myös kaksi vaikeaa päätöstä: minun oli päätettävä sekä kirjan nimi että oma kirjailijanimeni.

Olen julkaissut aiemmat omakustanteeni nimellä Katri Sisko, mutta olin jo kauan ennen kustannussopimusta päättänyt julkaista tämän kirjan eri nimellä. Tämä teos on niin eri genreä, että selvyyden vuoksi haluan käyttää kahta eri nimeä. 

Kuvauksista tulossa

Kuvittelin aina, etten haluaisi käyttää oikeaa nimeäni kirjailijanimenä, mutta pseudonyymin keksiminen osoittautui vaikeaksi. Päädyin lopulta melko luontevasti siihen, ettei mikään keksitty nimi kuulosta riittävän oikealta ja omalta. Kannesta löytyy siis oikea nimeni Katri Kauppinen. 

Tekstillä puolestaan oli heti alusta asti varma nimi. Jouduin kuitenkin hylkäämään sen, kun alkuperäinen idea muuttui matkan varrella. Uuden nimen keksiminen kesti kauan. Lopulta kannesta löytyy sama työnimi, jonka alla lähetin tekstin kustantamoon tarjolle. Kustannustoimittajani piti siitä ja olen kieltämättä hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Laakson linnut, Aavan laulut kuvaa hyvin tekstin tyyliä.

Niin paljon sanottavaa, niin vähän merkkejä

Laakson ja Aavan tarinan tiivistäminen katalogikuvaukseen osoittautui haastavaksi. Kun näkökulmahenkilöitä on viisi, muinaissuomalaista maailmaa täytyisi avata lukijalle ja tapahtumiakin raottaa, merkit loppuvat nopeasti kesken.

Onneksi Otavan ammattilaiset olivat apuna ja tekivät päätökset puolestani. Lopputuloksena syntyi teksti, jollaista en olisi itse kehdannut omasta kirjastani kirjoittaa. Eli ei, minä en ehdottanut, että kirjaa kutsuttaisiin lumoavaksi tai runolliseksi! 

Katalogin ilmestymisen jälkeen teksti on taas askeleen enemmän totta. Valmis se ei kuitenkaan vielä ole. Teen parhaillaan viimeisiä viilauksia tekstiin, mutta loppusuora häämöttää jo! Enää muutama kuukausi, ja teksti pääsee maailmalle muiden luettavaksi. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kirjamessut 2021

Ihmisiä! Kirjoja! Kirjapuhetta! Tänä vuonna Helsingin kirjamessut järjestettiin jälleen fyysisesti Messukeskuksessa ja kirjaihmiset pääsivät pitkästä aikaa tapaamaan toisiaan.

Osallistuin messuille saadulla somepassilla. 

Jouduin hieman odottelemaan messuille pääsemistä. Messutungos ei houkutellut pienen lapsen kanssa ja perjantai ja lauantai vierähtivät läsnäolopakollisten opintojen parissa. Kun sitten viimein sunnuntaina seisoin portaiden yläpäässä katselemassa ihmisvilinää ja notkuvia kirjapöytiä, oli tunne lähinnä epätodellinen. Täällä taas! 

Moni tuntui messujen viimeisenä päivänä jo jääneen kotiin, sillä liikkuminen oli aiempia vuosia väljempää. Kävijöitä ei ollut muutenkaan aivan samalla tapaa kuin aiempina vuosina. (Yle uutisoi jopa kärjekkäästi, että messujen kävijämäärä romahti, vaikka kävijöitä oli kuitenkin 50 000! Olisi ollut melko erikoista, jos tänä vuonna olisi tullut kävijäennätys.)

Pitkän sosiaalisen eristäytymisen jälkeen ymmärsin viimeinkin, miten erinomainen tilaisuus messut ovat kollegojen tapaamiseen. Käytinkin hyväkseni tilaisuuden ja tapasin muutamia somesta tuttuja kirjailijakollegoita. Osan kanssa vaihdoin ajatuksia, toiset taas näin lavalla.

Dess Terentjeva kertoi Kallio-lavalla kirjastaan Ihana.
Hän kertoi mm. jatkavansa työtään toiseuden ja vähemmistöjen kuvaajana.

Olen aiempina vuosina seurannut aktiivisesti messujen ohjelmaa. Ihmisvilinä vei kuitenkin täysin keskittymiskykyni ja suunnittelemani ohjelma unohtui saman tien. Esplanadi-lavan vanhemmuutta käsittelevät keskustelut jäivät ja keskityin lapsivapaaseen. (Vanhemman näkökulmasta kiinnitin kyllä huomiota siihen, että lapsille ja nuorille oli tarjolla paljon kaikenlaista ohjelmaa. Tulevina vuosina aionkin osallistua messuille jälkikasvun kanssa.)

Sunnuntain ohjelma ei myöskään ollut minun mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Vaikutti siltä, että tarjolla oli aiempaa enemmän yksittäisten kirjojen esittelyjä ja vähemmän yleistä kirjallisuuskeskustelua.  

Janina Orlov, Koko Hubara ja Malin Kivelä keskustelivat kääntämisestä
ja siitä, kuka saa kääntää kenen tekstejä.

Moni kiinnostava ohjelmanumero jäi toki näkemättä jo aiempina päivinä. Onneksi osa keskusteluista löytyy verkosta. Tulenkin marraskuun aikana vielä useamman kerran palaamaan kirjamessujen ohjelmaan. Verkko-ohjelma onkin tämän vuoden ehdottomasti paras uudistus!

Jotain hyvää siis seurasi viime vuoden verkkomessuistakin. Onneksi kuitenkin palattiin fyysisiin messuihin. Viime vuoden kaupallisuuden jälkeen oli ihanaa, kun paikalla oli kirjakansa koko kirjossaan, pienkustantamot, omakustanteet ja antikvariaatit. 

Kirjoja ei pitänyt ostaa, mutta en voinut vastustaa Nysalor-kustantamon omistajan Matti Järvisen pitämää myyntipuhetta. Niinpä laukkuuni päätyi Eve Lumerton Unitytöt, joka käsittelee mm. aseksuaalisuutta ja erityisherkkyyttä. 

Messutuliaisia

Messujen jälkeen olin aivan poikki. Huomasi, ettei pitkään aikaan ole tullut ihmiskontakteja! Oli kuitenkin aivan ihanaa pitkästä aikaa nähdä kirjailijoita, kirjojen ystäviä ja kuunnella kirjapuhetta. Messuilla on aina vaikea uskoa, että kirja-ala olisi jotenkin vaikeuksissa. Tänäkin vuonna Messukeskus oli täynnä innostusta, energiaa ja kiinnostavia uutuuksia.

30-trilogian päätösosa tulee - omakustanteena tietenkin!

Iloisia uutisia - 30 ennen 30 ja 30 jälkeen 30 saavat isosiskon! Samalla Elinan elämää seuraava kirjasarja täydentyy trilogiaksi. Mitä on luvassa ja miksi päädyin jälleen omakustanteeseen?

 

Kun 30 jälkeen 30 ilmestyi, kuvittelin Elinan tarinan tulleen päätökseen. Olin väsynyt pitkästä projektista, kirjoittaminen ei kiinnostanut ollenkaan ja tulin vielä pian julkaisun jälkeen raskaaksi. Kun työkaverini sitten vauvauutiset kuultuaan kysyi, ilmestyykö seuraavaksi Elinan vauvakirja, ensimmäinen ajatukseni oli "no ei tod!"

Äitiyslomalla ajatus Elinan vauvakirjasta palasi kuitenkin mieleeni. Vaunuja työnnellessäni kurkkasin varovaisesti Elinan maailmaan ja pohdin, mitähän siellä onnellisen lopun jälkeen tapahtuu. Eräänä aamuyönä vauvani jälleen valvottaessa kirjasin ylös tarinan rungon. 

Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan valmiiksi joskus paljon myöhemmin, mutta Elina ei tapansa mukaan suostunut odottelemaan pöytälaatikossa. Vauvan nukkuessa aamu-unia parvekkeella minä aloin kirjoittaa. Pian huomasinkin olevani taas täysin uppoutunut tarinaan, enkä vähiten siksi, että teksti tarjosi myös tilaisuuden käsitellä omia kokemuksiani vauvan odottamisesta.

Paljastettakoon siis, että trilogian päätösosassa Elinan elämään on luvassa perheenlisäystä. Kuinka käykään, kun tuoreeseen parisuhteeseen ilmestyy kolmanneksi pyöräksi pieni ihminen? Onnellisen lopun jälkeen voi vielä tapahtua kaikenlaista.

Tulossa on esilukijoiden mukaan hieman syvällisempää chick litiä. Hulluttelut ja kommellukset jäävät tässä kirjassa vähemmälle, mutta romantiikkaa on sen sijaan luvassa enemmän. Sisäinen feministinikin ilmestyi kirjan sivuille kuiskimaan välihuomautuksia. 

Kutsun tätä nuorimmaista teostani aiempien teosten isosiskoksi, koska se on omasta mielestäni paras kirja, jonka olen tähän mennessä naisten viihteen saralla kirjoittanut. Se toimii myös itsenäisenä teoksena, vaikka ei olisi tutustunut aiempiin. 

Kuva: Pixabay

Miksi omakustanne?

Elinan tarinan kaksi aiempaa osaa (30 ennen 30 ja 30 jälkeen 30) ovat molemmat ilmestyneet omakustanteina. 30 ennen 30:n kohdalla päädyin ratkaisuun siksi, etten löytänyt tekstille kustantajaa yrityksistä huolimatta. Tämän käsikirjoituksen kohdalla taas en edes aio lähestyä kustantamoita, vaan valitsen suoraan omakustanteen.

Sain hiljattain kustannussopimuksen toisen genren kirjasta, joten tiedän hyvin, mistä kaikesta jään omakustantajana paitsi. Kunnioitan kustantamoiden tekemää työtä, yhteistyö ammattilaisten kanssa on ollut ihanaa ja monen muun tekstini toivon todellakin saavan kustannussopimuksen, mutta juuri tämän tekstin kohdalla omakustanne on ainoa oikea ratkaisu.

Olen ensinnäkin huomannut, että minä ja suomalaiset kustantamot olemme hieman eri linjoilla suomalaisen viihteen suhteen. Haluan pitää tämän tekstin langat omissa käsissäni, vaikka se tarkoittaakin, että joudun yksin taistelemaan suurten kustantamoiden markkinointimenestyksiä vastaan. Luotan siihen, että minunkin tarinalleni löytyy lukijoita - ovathan aiemmatkin osat löytäneet niitä ja saaneet vielä kehuja ja kiitostakin.

Toisekseen indiekirjan julkaisemisessa on myös omat etunsa. Kaikki päätösvalta on minulla, aikataulut ovat omissa käsissäni eikä minkäänlaisia myynti- tai menestyspaineita ole. Saan tehdä kaiken itse, alusta loppuun asti. 

(Lisää ajatuksiani omakustanteen hyvistä ja huonoista puolista täältä.)

Ihan yksin en kuitenkaan ole kirjaa tekemässä. Yksikään teksti ei pääse täysiin oikeuksiinsa ilman palautetta ja kritiikkiä.  Siksi olen hankkinut uudelle kirjalleni sekä ammattimaista palautetta että kustannustoimittajan hiomaan ilmaisuani. Markkinoinnissa takanani on Indieklubin tuki. 

Milloin kirja ilmestyy?

Kuten sanottu, omakustantajan aikataulut elävät ja liukuvat. En siis lupaa mitään varmaksi, mutta tavoitteeni on, että joulumarkkinoille olisi luvassa ihanaa, elämänmakuista naisten viihdettä.  

Odotan jo kovasti, että pääsen jakamaan tämän minulle rakkaan tarinan lukijoiden kanssa! Sitä odotellessa luvassa on lisää kuulumisia tekstin matkan varrelta, sekä täällä että Instagramissa:)

Kirjoittajasta kirjailijaksi

Milloin kirjoittajasta tulee kirjailija? Yhtä oikeaa vastausta kysymykseen ei ole, mutta tiedän, että minusta tuli kirjailija vuonna 2021.

Minulle on aina ollut selvää, että olen kirjoittaja. Olen kertonut tarinoita lapsesta asti, pidän kirjoittamisesta, ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla ja ennen kaikkea tietysti kirjoitan. 

Ei ole kuitenkaan yhtä helppoa kutsua itseään kirjailijaksi kuin kirjoittajaksi. Kuka tahansa joka kirjoittaa, on kirjoittaja, mutta kirjailija on jotain enemmän. Missä raja kulkee? Mitään virallista määritelmää ei ole. Ei ole olemassa kirjailijakoulua, jossa voisi opiskella ja suorittaa virallisesti hyväksytyn kirjailijan tutkinnon. Kirjoittajien keskuudessakaan ei ole yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä kirjailijuudelle. Jotkut ovat mielestään kirjailijoita jo ennen kuin ovat julkaisseet mitään. Toiset ehkä vasta sitten, kun ovat julkaisseet enemmän kuin yhden kirjan tai saaneet Kirjailijaliiton jäsenyyden. 

Minä olen julkaissut kaksi kirjaa, mutta omassa mielessäni ja viestinnässäni en ole tohtinut kutsua itseäni kirjailijaksi. Ehkä osittain olen pelännyt muiden nauravan kaltaiselleni amatöörille, mutta ennen kaikkea en ole omasta mielestäni ansainnut titteliä. Minulle kirjailija on joku, jolla on todellista ammattitaitoa ja osaamista. Usein olen myös ajatellut, että kirjailija kirjoittaa työkseen ja ansaitsee sillä toimeentulonsa. 

Vasta tänä syksynä minusta on alkanut tuntua, että voisin nimittää itseäni kirjailijaksi. Mikä siis on muuttunut? Ei lopulta kovinkaan paljon, mutta jotenkin olen ylittänyt oman henkisen rajani. Kirjoitan säännöllisesti ja suunnitelmallisesti, ja vaikka opittavaa on loputtomasti, olen kehittynyt kirjoittajana paljon. 

Yksi merkittävä tekijä on luonnollisesti se, että olen saanut kustannussopimuksen ja ensimmäistä kertaa minulle on maksettu siitä, että kirjoitan. Olen toki kaukana siitä, että saisin toimeentuloni kirjoittamisesta. Ehkä en koskaan saakaan mahdollisuutta olla vapaa kirjailija. Olenkin alkanut ajatella, että kirjailija on joku, joka kirjoittaa työkseen. Elanto voi tulla muualta.

Kukaan ei ole antanut minulle lupaa eikä hyväksyntää, mutten toisaalta sitä tarvitsekaan. Annan luvan ihan itse, saan kutsua itseäni kirjailijaksi. Se kuulostaa uskomattomalta, mutta siitä huolimatta se on totta - minä olen kirjailija.

30 ennen 30 täyttää vuosia - ja poistuu myynnistä

30 ennen 30 täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Kirjailijan taipaleeni aloittaneen teoksen paperiversiot poistuvat markkinoilta joulukuussa.

Viisi vuotta sitten viimeistelin esikoiskirjaani 30 ennen 30. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kirjoittamani kirja, mutta se oli ensimmäinen, joka oli mielestäni julkaisun arvoinen. Annoin projektille kaikkeni enkä tuolloin olisi mitenkään pystynyt parempaan. 

Onnellinen esikoiskirjailija joulukuussa 2016,
käsissä maailman ensimmäinen 30 ennen 30.

En ole koskaan katunut omakustanteen julkaisua. Päinvastoin, se on ollut yksi parhaista päätöksistäni. Tulin kirjoittajakaapista ulos ja aloin elää unelmaani todeksi. En olisi tässä ja nyt, jos 30 ennen 30 olisi jäänyt julkaisematta. 

Kirjaa myös luetaan edelleen ja saan siitä välillä positiivista palautetta. En ollut väärässä, kun uskoin kustantamojen epäilyistä huolimatta, että suomalaiseen maisemaan sovitetulle chick litille löytyy lukijoita.

Jokainen kirja on kuitenkin oman aikansa lapsi. Nykyisin silmin haluaisin ainakin tiivistää tekstiä ja kirkastaa keskeisiä ajatuksia. Myös naisten viihteen konventiot ovat kehittyneet vuosien varrella ja sen myötä omat ajatukseni siitä, mitä kaikkea viihteelliseltä kirjalta voi odottaa. Joitain asioita kirjoittaisin tänä päivänä toisin tai jättäisin kokonaan pois, esimerkiksi painon tarkkailun (vaikka se onkin mukana lähinnä piruiluna lajin kliseitä kohtaan).

Viisi vuotta sitten käsitykseni omakustanteesta oli myös toisenlainen. En kokenut panostusta ulkoasuun silloin kovin tarpeelliseksi, vaan ajattelin tekstin olevan tärkein. Niinhän se toki onkin, mutta tyylikkäällä taitollakin on tehtävänsä.

Kaikista ansioistaan huolimatta 30 ennen 30 ei siis enää parhaalla tavalla edusta kirjoittajana tai indietekijänä tänä päivänä. Siksi on tullut aika poistaa myynnistä kirjan paperiversiot. Kovakantisia kirjoja ei enää voi ostaa ja pehmeäkantinen poistuu myynnistä 9.12.2021.

30 ennen 30 ei kuitenkaan täysin poistu markkinoilta joulukuussa. Äänikirjasopimus on edelleen voimassa, joten tarinan pääsee kuuntelemaan mahtavan Kati Tammisen lukemana esimerkiksi Storytelista tai BookBeatista. Erittäin edullinen e-kirjakin jää myyntiin, että lukijoilla on mahdollisuus tutustua Elinan tarinaan alusta asti.

Tarina ei nimittäin suinkaan ole päättymässä tähän. Kirjoitan parhaillaan jatko-osaa, jonka valmistuttua Elinan tarina täydentyy trilogiaksi. Samalla polulla kuljen siis edelleen - vain viisaampana ja paljon oppineena, kiitos esikoiseni.

Kirjahistoriani: Danielle Steel

Ahmin Steelin romaaneja teini-ikäisenä ja hän oli luullakseni yksi varhaisista esikuvistani. Bestseller-hylly houkutti testaamaan, vieläkö Steel veisi mukanaan.

Kuin satua kertoo Camillesta, jonka äiti on kuollut ja isä menee uusiin naimisiin ranskalaisen kreivittären kanssa. Äitipuolessa on heti jotain epäilyttävää, mutta Camille ei osaa aavistaakaan, mihin kaikkeen nainen vielä pystyy. Vaarassa ei ole vain perheen rauha, vaan myös viinitila ja Camillen turvallisuus. Pystyvätkö prinssi ja hyvä haltia auttamaan Camillea ajoissa?

Ensimmäiset 50 sivua olivat sellaista taustainfodumppausta, että kirja jäi melkein kesken. Kun varsinainen tarina sitten alkoi jostain sivulta 60, en voinut olla kiinnostumatta klassisesta asetelmasta, jossa hyväsydäminen hahmo kokee epäoikeudenmukaisuutta. Halusin niin kovasti päästä onnelliseen loppuun, että saatoin hetkittäin sortua jopa ahmimiseen, vaikka tekstin lukeminen ei varsinaisesti mikään nautinto ollutkaan. Kuinka paljon kliseitä, toistoa ja yliselittäviä kohtia saakaan yhteen romaaniin mahtumaan? Kustannustoimittaja taisi olla lomalla, kun tämä romaani laitettiin painokoneeseen.

Miksikään kielen ja kerronnan mestariteokseksi romaania ei siis voi nimittää. Nykyiseen makuuni tarinakin on liian kevyt, siitä puuttuu syvyys pinnan alta. En jaksa enää oikein innostua pelkistä juonenkäänteistä, kaipaan viihteeltäkin pientä ajattelun herättelyä ja vähintäänkin samaistuttavia, eläviä henkilöhahmoja. 

Kaikesta epäuskottavuudesta, yksiulotteisista hahmoista ja yksioikoisista asetelmista huolimatta kirjassa oli silti jonkinlaista sadun tunnelmaa. Höttöisyyskin oli jollain tavalla hellyttävää eikä kirja kesken jäänyt.

En usko ihan heti palaavani Steelin tuotannon pariin, mutta löysin kuitenkin siemenen siitä, mikä hänen tyylissään joskus kiehtoi. Eivät miljoonat lukijat yleensä aivan täysin väärässä ole.

Lisää ajatuksia lukemistani kirjoista löytyy Instagram-tililtäni. 

Kuinka kirjoittaa vauvavuonna

Vauvavuosi ja kirjoittaminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä, mutta eivät välttämättä mahdotonkaan. Jos mietit, kuinka se voisi toimia, tässä omat vinkkini! (Noudata omalla vastuulla.)

1) Tauko tekee hyvää

En aio valehdella - uusi perheenjäsen vie paljon aikaa, energiaa ja ajatuksia. Omalla kohdallani jopa enemmän kuin osasin ajatella, vaikka kuvitelmani vauvavuodesta eivät kovin ruusuiset olleetkaan. Voi siis olla hyvä jättää kirjoittaminen joksikin aikaa tauolle heti vauvan syntymän jälkeen. 

Tiedän, että ajatus tauosta on lähes mahdoton tunnolliselle ja intohimoiselle kirjoittajalle! On kuitenkin hyvä muistaa, että tauko tekee hyvää. Ajatukset hautuvat, mielikuvitusenergia latautuu, uusia ideoita syntyy. Kirjoittaminen ei katoa minnekään. 

2) Ei tiukkoja aikatauluja

Vauvan kanssa vaiheet vaihtuvat nopeasti. Vaikka tällä viikolla vauva nukkuu alkuyöstä useamman tunnin putkeen, voi olla, että seuraavalla viikolla hän heräilee vartin välein. Kiinteiden aloittaminen, liikkumaan oppiminen tai hampaiden tuleminen saavat päivärytmin hetkessä heittämään häränpyllyä.

Suosittelen siis unohtamaan aikataulut. On turhaa aiheuttaa itselleen stressiä siitä, ettei pysy suunnitelmissa, kun aikataulut eivät kuitenkaan ole omissa käsissä.

3) Älä vertaa itseäsi muihin

Kyllä, jotkut kirjoittavat väitöskirjaa, matkustavat maailman ympäri ja juoksevat maratoneja vauva kainalossa. Ei, sinun ei tarvitse olla niitä vanhempia. 

Sinun tahtisi on sinun tahtisi. Useimpien kohdalla perheenlisäys hidastaa harrastustahtia huomattavasti. Myrkyllisintä mitä voit tehdä, on alkaa verrata itseäsi muihin tai lapsettomaan itseesi. 

Iloitse ennemmin joka kerta, kun saat jotain tehtyä.

4) Muista, että työ voi viedä etuutesi

Jos olet äitiys-, isyys- tai vanhempainvapaalla, työskentely vie Kelan myöntämät etuutesi. Ei siis kannata kirjoittaa julkaistavia tekstejä, jotka voitaisiin tulkita työksi! Ideointi ei sentään ole kiellettyä, ja sunnuntaisin saa työskennellä vapaasti. 

Hoitorahaan työskentely ei vaikuta. Hoitorahakauden alkaessa vauva on jo isompi ja päivissä alkaa olla rytmiä, joten työskentelykin sujuu silloin muutenkin paremmin.

5) Hyödynnä päiväuniaika

Onneksi vauvat nukkuvat paljon (miten helposti, on sitten eri asia). Siinä vaiheessa, kun päivissä alkaa olla rytmiä, voi oman kirjoittamisen siirtää päiväuniaikaan. 

Voin kertoa, että itsekuria tarvitaan. Koko aamupäivä lentäviä lusikoita, pukemiskiukkua ja vaipanvaihtoa, ja kun vauva viimein nukkuu, pitäisikin jaksaa keskittyä täysillä. Kokeile pomodoro-menetelmää, jos ajatukset harhailevat!

6) Etsi kirjoitusaikaa sieltä, missä sitä on

Olen onnekas, koska vauvani ei ole yhtä aamuvirkku kuin minä. Kirjoitin siis usein aamuisin ennen kuin vauva heräsi. Iltavirkku puolestaan voi löytää kirjoitusaikaa alkuillasta, koska monet vauvat menevät aikaisin nukkumaan.

Ehkä et aloitakaan uutta sarjaa tai pidät somevapaan päivän? Ajankäyttö on osittain myös valintoja.

7) Hanki lastenhoitoapua

Oma vauvavuoteni sijoittui korona-aikaan, joten lastenhoitoapua ei juuri ollut tarjolla. Vuorottelu toisen vanhemman kanssa antoi kuitenkin välillä mahdollisuuden viettää omaa aikaa. 

8) Ole luova

Kun vauva nukkui kantoliinassa, minä kirjoitin. Vaunulenkkien aikana pyörittelin mielessäni juonenkäänteitä.

Arjesta voi löytää useita pieniä luovia hetkiä, jos käyttää mielikuvitusta.

9) Muista levätä

Vauvavuosi on useimmille väsyttävää aikaa. Sekä vauvalla että vanhemmalla on paljon uutta opittavaa, ja yöt voivat olla pitkäänkin katkonaisia. Minulle heräily aiheutti unihäiriön, joka jatkui vielä pitkään senkin jälkeen, kun vauva oppi nukkumaan yönsä. 

Aina ei voi olla tehokas. Joskus on priorisoitava uni, lepääminen ja rentoutuminen. Ei kirjoittaminen väsyneellä päällä joka tapauksessa onnistu. 

10) Muista, ettei vauvavuosi kestä ikuisesti

Vaikeina päivinä tuntui, ettei vauvavuosi lopu i-ki-nä. Oli turhauttavaa, kun omaa aikaa ei ollut, mitään ei saanut aikaiseksi ja kaikki aika meni vauvan hyssyttelyyn, ruokailuista hermoilemiseen tai tiedon etsimiseen, kun pieni ihminen oli taas heittänyt eteen uuden haasteen.

Lopulta vauvavuosi oli sitten kuitenkin nopeammin ohi kuin olin ajatellut - tai olisin edes halunnut. Elämä jatkuu todistettavasti sen jälkeenkin, joten tärkeintä on muistaa nauttia ohikiitävistä päivistä. Kaikkea muuta ehtii myöhemminkin, mutta vauva on vauva vain kerran. 

10 kysymystä Indieblogissa

 

Indieklubi esitti minulle kymmenen kysymystä kirjoittamisesta. Paljastan muun muassa, mitä virheitä olen tehnyt matkan varrella ja millaisen vinkin antaisin nuoremmalle itselleni kirjoittamisen suhteen. 

Kuinka kirja syntyy 20: Kustannussopimuksen jälkeen

Mitä tapahtuu kustannussopimuksen jälkeen? Kirjoittaminen ei suinkaan lopu, vaan tekstin muokkaaminen jatkuu. Mistä löytää motivaatiota, kun tekstin osaa jo ulkoa?

Kirjoituskaveri ja Tomato Timer
editointiapuna.

Kun viime syksynä kävin Otavalla, sain tietää kustannussopimuksesta. Muutaman päivän elin huumassa, mutta sen jälkeen työ jatkui. Sain lisää palautetta, ja teksti palasi muokattavaksi.

Vielä ei siis ole valmista. Teksti on toki jo kirjoitettu ja tarina alusta loppuun olemassa, mutta täyttä potentiaalia se ei vielä ole saavuttanut. Erityisesti kiinnitän tällä hetkellä huomiota siihen, että luomani maailma säilyttää kiehtovan mystisyytensä ja että kieli on loppuun asti hiottua. Tällä en nyt siis tarkoita pilkkuja ja kielioppia, vaan sitä kaunokirjallista tapaa, jolla haluan kertoa juuri tämän tarinan. 

Tunnustan, että motivaation etsiminen on ollut haastavaa. Siitäkin huolimatta, että on huippua päästä tekemään muokkauksia ammattilaisen palautteen perusteella ja muokkaus tekee tekstistä oikeasti paremman. Tämä teksti on vain pyörinyt työpöydällä jo niin kauan! Laskin huvikseni, kuinka monta eri versiota tekstistä löytyy koneeltani, ja sain tietää, että kustannustoimittajalle palautettu versio oli jo 118. En toki ole jokaista versiota muokannut alusta loppuun, mutta tästä lukemasta voi ehkä päätellä, että muokkauskierros jos toinen on jo tullut tehtyä.

Ei siis ihmekään, että teksti alkaa kyllästyttää, vaikka se rakas onkin. Osaan jo ulkoa osan kohdista, joten tekstiin on vaikea saada riittävästi etäisyyttä. Tuoreiden silmien etsimiseksi olen käyttänyt seuraavaa kolmea kikkaa:

1) Mahdollisimman pieni päivätavoite

Koska keskittymiskyky oli koetuksella, muokkasin tekstiä vain muutaman sivun päivässä. Pidin kuitenkin huolen siitä, että pysyin aikataulussa.

2) Tauot

Parin viikon välein ajoitin muokkausaikatauluuni taukoa. Laitoin siis tekstin syrjään ja kirjoitin välillä muuta. Ajallinen etäisyys tekstiin auttaa uppoamasta liian syvälle ja näkemään metsän puilta. Tai tekstin sanoilta. 

3) Paluu alkujuurille

Hain inspiraatiota ja motivaatiota sieltä, missä alun perin rakastuin tekstiin. Tein paluuta monella eri tapaa, kirjojen, kuvien ja muistojen avulla. Palautin mieleeni kerta toisensa jälkeen, miksi rakastan näitä hahmoja ja miksi haluan kertoa tämän tarinan. 

Inspiraatiota Aavan kivirannoille

Nyt talven muokkausurakka on ohi ja teksti on palannut kustannustoimittajan työpöydälle. Työ ei tähän lopu, sillä lisää muokkausta on taas luvassa muutaman viikon tauon jälkeen. Palautetta odotellessa aion malttaa pysytellä poissa Laaksosta ja Aavalta - korkeintaan ajattelen jatko-osaa ;)

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Ummikkona otomepelin maailmassa

Pohdiskelen tänään Level Up! -blogissa vieraskynäilijänä, mikä pikselimiehissä kiehtoo. Pelaajakokemukseni ovat enimmäkseen peräisin kasibitti-Nintendon ajoilta, joten kuinka kävikään, kun hyppäsin ummikkona otomepelin maailmaan? Käy kurkkaamassa, miten romanttinen viihde ja pelit sopivat yhteen ja kuinka ensiromanssini sujui!

Hömppää, hupia ja stereotypioita – vai sittenkin jotain enemmän?

Viihdekirjallisuuden vähäinen arvostus ja ikuinen vastakkainasettelu ”korkea”kirjallisuuden nostaa ihokarvani pystyyn. Viime aikoina olen kuitenkin törmännyt useampaankin viihdettä puolustavaan ja vastakkainasettelua haastavaan puheenvuoroon. Mistä edes johtuu (erityisesti naisille suunnatun) viihteen matala status - ja miksi sitä itse asiassa pitäisi arvostaa enemmän?

Stereotyyppisiä hahmoja ja juonikuvioita?
Mitä enemmän luen keskustelua viihteen ja korkeakirjallisuuden vastakkainasettelusta, sitä selvemmin nousee esille, että sillä vähemmän hienolla ja höttöisellä viihteellä tarkoitetaan erityisesti naisille suunnattua viihdettä.
Niina Meron Romantiikan puolustus nostaa esiin, miten monien perinteisesti matalampana pidettyjen genrejen arvostus on viime vuosina noussut, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää.

Romantiikan halveksunnalla on Meron mukaan pitkä historia. Tämä johtuu luultavasti lajin sukupuolittuneisuudesta. Naisten kirjoittamaa viihdettä on pidetty jopa haitallisena ja kritisoitu siitä, että se täyttää naisten aivot epärealistisilla kuvitelmilla parisuhteesta ja ylläpitää patriarkaatin rakenteita.

Monet romanttiseen viihteeseen liittyvät stereotypiat eivät kuitenkaan Meron mukaan pidä paikkaansa. Sankarittaret voivat olla vahvoja, itsenäisiä naisia, joiden elämässä romantiikka on yksi osa-alue muiden joukossa. Ennalta määrätty juonikuviokaan ei automaattisesti tarkoita tasapaksua ja tylsää tuotosta. Ovatko haiku ja sonetti kaavamaisia, vaikka niidenkin muoto on etukäteen tiedossa? kysyy Mero.

Mero muistuttaa myös, että romantiikka pitää sisällään paljon erilaisia teoksia, ei pelkästään kioskikirjallisuutta. Toisaalta heppoisemmalla sarjaromantiikallakin on tehtävänsä maailmassa. Siinä kirjailija ei toteuta omaa visiotaan, vaan palvelee lukijan tarpeita. Romantiikkakirjallisuuden lukija on turvassa, hän voi luottaa siihen, ettei kirjailija vedä yllättäen mattoa hänen jalkojensa alta. Genre pitää yllä uskoa ihmisiin, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.

Ei ihan pieni tehtävä, sanoisin.

Helppoa höttöä?
Viihdekirjallisuutta kritisoidaan yleensä siitä, ettei se tarjoa lukijalleen mitään ajateltavaa. Tätä mieltä on myös Kirsti Ellilän päähenkilö Selma romaanissa Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin. Selma päättää rahapulassa kirjoittaa rakkausromaanin, koska ajattelee, ettei höttöisen juonen kehittely voi vaatia kirjoittajalta kovin paljon. Eikä arvosteluja tarvitse pelätä, koska rakkausromaaneja ei takuulla arvioida lehdissä! Korkeintaan joutuu esittelemään vaatekappinsa naistenlehdille.

Pian Selma kuitenkin huomaa, ettei rakkausromaanin kirjoittaminen olekaan ihan niin helppoa. Tarina vaatii ihan samalla tavalla henkilöhahmojen ja heidän historioidensa kehittelyä kuin mikä tahansa muukin romaani. Eikä sujuvan tekstin ja kevyen pinnan luominenkaan tapahdu aivan itsestään.

Lopulta Selma joutuu muuttamaan suhtautumistaan rakkausromaaneihin ja luopumaan hieman kyynisyydestäänkin. Selma tekee ihastuttavan huomion: ihmiset, jotka lukevat rakkausromaaneja, eivät ole täysin menettäneet viattomuuttaan.

Kirja on mainio esimerkki siitä, etteivät (hyvät) viihderomaanit ole vain höttöä. Ellilä parodioi* rakkausromaanissaan rakkausromaaneja ja esittää teräviä huomioita viihteen lukemisesta ja arvostuksesta. Oman kokemukseni mukaan moni viihderomaani käsitteleekin salaa myös vakavampia aiheita, usein erityisesti naisen elämään liittyviä ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Loistavia esimerkkejä löytyy esimerkiksi Mhairi McFarlanen tuotannosta.

Toki nämä vakavammat aiheet ovat usein sivuroolissa ja tunne-elämykset etusijalla. Tämän osalta voi täysin samaistua täysin Päivi Haanpään blogitekstin ajatuksiin viihteestä:

Nautin tunnistettavasti kuvatuista tunteista: eron tuskasta, ihastuksen lepatuksesta vatsanpohjassa, sähköisistä kosketuksista ja poskipäitä pakottavasta onnenhymystä. Ja nasakasta dialogista!

*Sivumennen mainittakoon, että 30 ennen 30 oli myös alkuun pöytälaatikkoparodiaa chick litistä. Sitten huomasin, ettei viihteen kirjoittaminen ollutkaan ihan niin helppoa... ja aloin kirjoittaa kirjaa tosissani.

Mhairi McFarlanen teoksissa on pohdittu mm. seksismiä, koulukiusaamista, kehollista itsemääräämisoikeutta ja juorulehtien luomaa todellisuutta.

Genrekirjailija pääsee helpolla?
Syksyn kirjamessuilla viihteellisiä kirjoja kirjoittaneet Eva Frantz, Maria Grundvall ja Michaela von Kügelgen keskustelivat kohtaamistaan ennakkoluuloista ohjelmanumerossa Blir genrelitteraturen någonsin salonsfähig.

Jokainen kirjailija oli saanut kuulla erikoisia kommentteja. Dekkareita kirjoittavalle Frantzille oli todettu, että hän on niin hyvä kirjoittaja, että voisi varmaan kirjoittaa "oikeankin" kirjan. Von Kügelgen taas oli saanut kritiikkiä kirjojensa kansista, koska ne olivat jonkun mielestä olleet liian hienot viihteelliselle kirjalle. Grundvall puolestaan oli havainnut mielenkiintoisen asian kirja-arvioissa: niissä kirjoissa, joissa hänen kirjansa luokiteltiin viihteeksi, hahmoja pidettiin stereotyyppisinä. Muissa arvioissa hahmot taas nähtiin aivan uskottavina. Genren läpi lukeminen siis vaikutti siihen, miten hahmot koettiin.

Moni myös kuvittelee (Ellilän päähenkilön Selman tapaan), että viihdettä kirjoittamalla tienaisi helppoa rahaa. Keskustelusta kävi kuitenkin ilmi, että kirjallisuuden alalla on helpompi elättää itsensä ja saada apurahoja, jos kirjoittaa arvostetumpia lajeja. Genrekirjat saavat myös vähemmän huomiota erityisesti mediassa. Arvioita ilmestyy harvoin, ja arvion saattaa kirjoittaa henkilö, joka ei edes tunne genreä. Kuinka teoksen onnistumisen voi edes arvioida, jos ei tunne sen lajisukulaisia? Jokaisella genrellä on omat lainalaisuutensa, eikä viihdettä voi lukea tai arvioida samalla tavalla kuin esimerkiksi runoutta.

Voisiko genrekirjallisuudesta sitten joskus tulla salonkikelpoistakin? Frantz totesi varsin tyhjentävästi, etteivät häntä salongit paljon kiinnosta, jos ihmiset vain lukevat hänen kirjojaan.

Keskustelussa pohdittiin kuitenkin myös sitä, miksi viihteellisyys ylipäätään nähdään negatiivisena asiana. Eikö ole hyvä asia, että kirja on viihdyttävä ja siitä tulee hyvä mieli? Sujuvasti kirjoitetut kirjat voivat myös houkutella lukemaan esimerkiksi nuoria tai vähemmän lukevia. Helpommat kirjat lisäävät lukuitsetuntoa ja toimivat ikään kuin porttihuumeina haastavampiin teoksiin. Eikö ole hienoa, että kirjallisuutta on kaikenlaista ja jokaiselle löytyy jotakin?

Viihteen kuningatar JoJo Moyes on käsitellyt kirjoissaan mm. vaikeasti vammautuneen oikeutta päättää elämänsä, yksinhuoltajaäidin taloudellista ahdinkoa ja puolison kuolemaa. Sellaisia helppoja ja kepeitä aiheita!

Hömppä hömppänä, kirjallisuus kirjallisuutena?

Oman osuutensa viihteen esille tuomisessa tekivät Takakansi-podcastissa Marko Suomi ja Amman lukuhetki-blogin Amma, jotka osoittivat myös, että viihteestäkin voi puhua vakavasti.

Miten edes määritellään hömppäkirjallisuus? Keskustelijoiden Twitterissä toteutetun kyselyn mukaan se on monelle synonyymi kerran luettavalle kirjalle, jossa ei ole syvempiä tasoja eikä mitään ajatuksia herättävää. Amman mukaan nämä ovat stereotypioita, koska hyvin kirjoitetussa viihteessä voi olla myös tasoja. Ne jäävät vain huomaamatta, jos lukee laput silmillä, ennakko-odotukset matalalla. Eikä ajatusten herättäminen Ammasta välttämättä vaadi korkeakirjallista tuotosta taakseen. Iso ajatusprosessi voi käynnistyä kirjan herättämästä ajatusleikistä tai siitä, että alkaa pohtia, miksi jonkun hahmon toiminta ärsyttää. Joskus sanoma voi jopa mennä paremmin perille, jos se on piilotettu kevyemmän pinnan alle.

Minussa sana hömppä herättää vastustusta, koska sitä käytetään lähinnä naisille suunnatuista kirjoista. Amma kysyykin aiheellisesti, onko enempi ok lukea Ilkka Remeksen jännitystrillereitä kuin Enni Mustosen historiallisia ihmissuhderomaaneja. Mustosen kirjat ovat myös hyvä esimerkki siitä, että viihteellisemmistäkin kirjoista voi oppia asioita. Omasta lukuhistoriastani nostaisin rinnalle myös Kaari Utrion tuotannon, joka on herättänyt minussa enemmän kiinnostusta historiaa kohtaan kuin kaikki historian tunnit koulussa yhteensä.

Se, että kirja luokitellaan korkeakirjallisuudeksi, ei myöskään automaattisesti takaa laatua. Amman mukaan myös taiteellisessa tuotannossa on kuraa joukossa. Kirjailijalla voi olla hieno, kokeellinen ajatus, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kirjailija onnistuu sen toteuttamaan. Toisaalta taas moni klassikon statuksen saanut kirjakin on alkujaan ollut viihteellinen, esimerkiksi Sherlock Holmesin seikkailut. Ammalta puolestaan on jäänyt Anna Karenina kesken, koska se on hänen mielestään sietämätöntä saippuaoopperaa.

Genrejen arvottamisella on varjopuolensa. Amman mukaan on surullista, jos joku jättää lukematta jonkun kirjan vain siksi, että kuvittelee sen olevan huonompaa, tai ei pidä sen lukemista uskottavana. Suomi puhuukin lukupositiivisuuden puolesta: kaikki lukeminen on hyvää lukemista. Ammakin mielestä lukuinnon kannalta on tärkeää, että tarjolla on monenlaista. Mitä jos Netflixistä saisi katsoa vain taide-elokuvia ja korkeatasoisia dokumentteja?

Joko viihdettä tai korkeakirjallisuutta?
Arana kirjoittaa Missing Link-blogissa oman, osuvan kommenttinsa siihen, miksi jaottelu viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen ärsyttää. Hänen mukaansa viihdettä lukeviin ihmisiin suhtaudutaan jopa alentuvasti ja annetaan ymmärtää, että on ihan ok välillä lukea viihdettäkin, kunhan ymmärtää, ettei se mitään oikeaa kirjallisuutta ole. Olen itsekin törmännyt vastaavaan kommentointiin ja aina tällaista lukiessani mietin, etten ihmettele lainkaan, miksi lukemisen suosio laskee. Joitain ihmisiä korkeakirjallisuuden lukeminen ei todellakaan tunnu tekevän fiksummaksi, vain ylimielisemmäksi!

Aranakin nostaa esiin sen, miten viihteelliseksi luokitelluista teoksista jätetään helposti huomioimatta eri tasot, erityisesti ne syvemmät, kun taas korkeakirjallisuudeksi luokitelluissa teoksissa keskitytään ”sanomaan”, ja virheet jäävät huomioimatta. Jako viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen on kuitenkin liian yksioikoinen ja arvottava sekä luo tyhjiä ennakko-odotuksia.

Arvottamisen sijaan teosta voisi pyrkiä lukemaan objektiivisesti, esimerkiksi esittämällä sille samat kysymykset kuin Arana:

Mitkä ovat tämän teoksen heikkoudet ja vahvuudet, ja miten ne painottuvat? Mihin asioihin teos suhtautuu kunnianhimoisesti ja mihin vähemmällä kunnianhimolla? Mitä teos tahtoo sanoa ja mitä se ehkä samalla tulee tahtomattaan sanoneeksi? Millaisiin tunteisiin teos keskittyy? Ja tietysti se kaikista olennaisin kysymys, eli viihdyinkö teoksen parissa ja miksi?

Ajattelen itse lukijana, että yksikään kirja ei voi tarjota minulle kaikkea. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa eivätkä mitkään kaksi kirjaa ole samalla tavalla hyviä. Jonkun teoksen maailma voi olla hyvin rakennettu, toisessa ihastuttaa yksittäinen henkilöhahmo. Teksti voi imaista mukaansa ja pakottaa kääntämään sivuja nopealla tahdilla, tai sitten teksti voi pyytää pysähtymään, hidastamaan ja pohtimaan. Jokin kirjassa voi tarjota minulle paljon tietoa ja haastaa älyäni, toinen taas vetoaa tunteisiin. Kieli voi olla yksinkertaisen selkeää, hauskan leikittelevää, monimutkaisuudessaan kiehtovaa tai uudissanoillaan ihastuttavaa. Tai sitten teoksesta löytyy jotain muuta, joka puhuttelee minua. 

Minulle kaikki kirjat ovat siis kirjallisuutta ja omalla tavallaan kiinnostavia – ja arvokkaita.

Viime vuoden suosikeissa oli erilaisia genrejä, mutta sanoisinpa, 
että jokaista kirjaa voisin silti kuvata sanalla "viihdyttävä".