Elokuun kirjavinkki: Yllätä minut

Rakastuminen, avioliitto, talo, lapset. Ja sen jälkeen vielä kuusikymmentäkahdeksan vuotta avioliittoa jäljellä! Miten suhde saadaan pysymään tuoreena, kun toisen ajatuksetkin jo pystyy lukemaan?

Sophie Kinsellan uusin romaani Yllätä minut kertoo Sylviestä, joka päättää piristää avioliittoaan ja saada sen kestämään vireänä tulevatkin vuosikymmenet. Sylvie ehdottaa miehelleen Danille, että he aloittaisivat projektin, jossa he keksisivät toisilleen yllätyksiä. 

Kuten arvata saattaa, yllätykset päättyvät kommelluksiin ja väärinkäsityksiin. Ja kun Dan lopulta todella yllättää Sylvien, ei Sylvie enää olekaan varma siitä, että haluaa tulla yllätetyksi. 

Sophie Kinsella on suosikkejani chick litin saralla ja olen lukenut läpi hänen koko tuotantonsa. Edellinen romaani Kuka on pomo tuntuikin jo toistavan tuttua Kinsella-kaavaa, mutta Yllätä minut tuntuu jotenkin raikkaammalta. Ehkä osittain siksi, ettei kirjassa lähdetä chick litin perusaiheesta eli rakkauden löytymisestä, vaan pohditaan ennemminkin rakkauden jatkamista ja jatkumista.

Paljon kinsellamaista romaanista kuitenkin löytyy. Sylvie on sydämellinen, mutta hieman hupsu päähenkilö, jonka itseironiset kommentit ovat iso osa romaanin hauskuutta. Sivuilla seikkailevat monet karrikoidut, mutta kuitenkin niin osuvat ja tunnistettavat sivuhenkilöt. Sivut kääntyvät nopeaan tahtiin, kun teksti etenee sujuvasti.

Lopussa tekstistä löytyy jopa hieman syvempiä ja synkempiäkin piirteitä. Ehkä loppu on jopa hieman eri paria alun kanssa, ja Kinsella välttyy vastaamasta alun asettamaan kysymykseen samanlaisena jatkuvan parisuhteen piristämisestä. Mitään kovin syvällistä tästä aiheesta ei siis kannata odottaa löytävänsä.  

Suuria yllätyksiä ei yllätyskirja siis lukijalle tarjoa. Lopun käänne (tai ainakin keneen se liittyy) ei tule lukijalle mitenkään yllätyksenä, mutta toisaalta tämän tyyppisen viihteen viehätys perustuukin juuri siihen, että odottaa, miten asiat tapahtuvat, ei niinkään mitä tapahtuu. 

Kinsellan faneille kirja tuskin on pettymys. Se tarjoaa ihanan, hauskan ja herttaisen paon arjesta. Minä viihdyin! 

Videolla Kinsella itse kertoo kirjastaan:

Kolmoiselämää

Viime vuonna minusta tuntui usein, että elin kaksoiselämää. Päivät olin töissä, illat, viikonloput ja lomat kirjoitin. Tänä syksynä kirjallisuuden opinnot ovat lisänneet vielä yhden ulottuvuuden elämääni. Kyllä tämä kolmoiselämää vähintäänkin on! 

Olen melko luottavainen sen suhteen, että jos priorisoin, lasken rimaa ja suunnittelen hyvin, selviän aikatauluista. Mutta miten ihmeessä minun aivoni tästä selviävät?
Jokainen osa-alue kolmoiselämässäni vaatii aktiivista ajattelua. Tämän lisäksi pitäisi tietysti muistaa, mitä ostaa kaupasta, kenellä on synttärit tulossa, milloin kävinkään hammaslääkärissä ja tuliko kissat ruokittua. (Tai no, viimeisestä ei ehkä tarvitse olla huolissaan, kissat pitävät varsin omatoimisesti ja hyvin kovaäänisesti huolen ruoka-ajoistaan.)

En nimittäin halua päätyä siihen samaan vegetatiiviseen tilaan, jossa viime vuoden kaksoiselämän jälkeen lopulta olin. Touko- ja kesäkuun aikana aivoni olivat yhtä mössöä. En valehtele, jos väitän, että tekstiviestin kirjoittaminen oli jo aika vaativa tehtävä. Puhumattakaan sitten joistain käsikirjoituksista. 

Siksi olen nyt julistanut itselleni viikkoon yhden aivolepopäivän. Kyllä, kokonaisen päivän. Eikä sen aikana ole sallittua tehdä töitä, kirjoittaa tai opiskella. 

Voin kertoa, että jokainen kolmesta minästäni huutaa täysillä tätä vastaan. Kolmoiselämän mahduttaminen kalenteriin on riittävän haasteellista seitsemäänkin päivään, miten sitten kuuteen? 

Samaan aikaan olen aika varma siitä, että tämä olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Heinäkuussa, kun aivotoiminta hiljalleen käynnistyi, tajusin tehneeni kirjoittamisen suhteen saman alkeellisen virheen kuin tein maratonille treenatessa. Harjoittelin kyllä riittävästi, monipuolisesti ja tunnollisesti, mutta unohdin sen tärkeimmän asian: lepo. 

Luulisi, että lepääminen on helppoa, mutta minulle se on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Tiedän tarvitsevani sitä, mutta kerta toisensa jälkeen sorrun siirtämään lepäämisen huomiselle. Aina on niin paljon tehtävää! Aina on jotain kesken! Olen myös tyyppiä, joka ei kaipaa taukoa silloin, kun on innostunut. Eikä osaa pitää paussia silloinkaan, kun on väsynyt. Kaiken lisäksi minussa asuu vielä ylisuorittaja ja perfektionistikin (henkitoreissaan tosin jo). Jos en tee tätä nyt, en varmasti tee sitä huomennakaan, enkä ehkä ikinä, ja sittenhän saattaa jo maailmakin kaatua...

Jotenkin on niin helppo uskoa, että mitä enemmän tekee, sen enemmän saa aikaan.

Juoksusta opin ottamaan taukoa kantapään kautta. Tai tarkemmin ottaen polven, joka pakotti pitämään puolen vuoden juoksutauon. Nyt voin paljon paremmin, kun pidän kevyitä treeniviikkoja. Olen oppinut nauttimaan myös lajeista, joissa ei hikoilla ja tehdä täysillä. Juokseminen tuntuu vieläkin ihanammalta, kun sitä saa välillä vähän kaivata. 

Voisin kuvitella, että kirjoittamisenkin suhteen käy samoin, jos maltan levätä enemmän. Ajatukset kulkevat paremmin, kun aivot eivät ole tukossa. Ideat saavat kehittyä alitajunnassa. Työskentelyajan pystyy paremmin hyödyntämään levänneenä. 

Ehkä vähemmän sitten todellakin on enemmän. Jos juoksija kehittyy levossa, ehkä niin käy kirjoittajallekin? 

Auringonlasku aivolepolenkiltä

Kilpikonnan askelin

Joensuu, minun Kotikaupunkini

30 jälkeen 30 lähti kesän jälkeen taas editointikierrokselle. Menossa on jo versio 8.1 eikä naurata enää.

Tai itse asiassa naurattaa. Tauon jälkeen teksti tuntuu taas yllättävän tuoreelta. Hauskalta. Ihanalta. Romanttiselta. Nauran ja liikutun joskus itse sitä lukiessani (noloa!!). 

Samaan aikaan tauon jälkeen kiinnitän taas huomiota niihin kohtiin, jotka eivät toimi. Siis mitä hemmettiä? Tämänhän piti jo olla valmis! Kuinka loputtomasti tätä tekstiä oikein saa hioa? Tuleeko ikinä sellaista hetkeä, että tauon jälkeen tuntuu siltä, etten muuttaisi mitään?

Aisopoksen tarinassa hidas kilpikonna voittaa nopean jäniksen, koska jänis sortuu liikaan itsevarmuuteen, mutta kilpikonna luottaa varman tasaiseen työhön. Jotenkin tuon tarinan ajatteleminen on lohduttanut. Kyllä se kilpikonnakin maaliin pääsi, vieläpä voittajana.

Olen tuskaillut tämän tekstin parissa jo yli neljä vuotta. Toki teksti on välillä ollut pitkiä aikoja telakalla ja olen keskittynyt muihin projekteihin, mutta silti, aika on pitkä. Teksti on edistynyt aivan tuskallisen hitaasti. Olen poistanut, muokannut, kirjoittanut uusiksi, ja aloittanut saman alusta kymmeniä kertoja. Olen luovuttanut ja miettinyt, etten ikinä pysty tähän. Olen katsonut kustantamojen tarjontaa ja päätellyt, ettei tätä tekstiä ole mitään järkeä kirjoittaa. Olen masentunut ja ajatellut, ettei tätä kukaan järkevä ihminen halua lukea. 

Toisaalta teksti on myös kasvanut joka vuosi. Ensimmäinen versio on jo käsittämättömän kaukana siitä, mitä teksti on tänään. Hiihtolomalla saamani oivallus muutti tekstin ihan eri tavalla läheiseksi minulle. (Siis haloo. Kirjoitan tekstiä, joka sijoittuu pikkukaupunkiin, ja kesti näin kauan tajuta, että teksti kertoo pikkukaupunkielämästä?) Samalla viimein oivalsin, että viime kädessä minä kirjoitan tätä tekstiä itselleni ja itseäni varten. Ja se riittää.

Olen lopultakin lopettanut miettimästä, onko järkevää kirjoittaa romanttista viihdettä Suomessa, jossa arvostetaan vain marrasräntäkirjallisuutta ja dekkareita (niiden viihteellisyys ei yllättäen olekaan paha asia). Enkä mieti sitäkään, mikä saa kaltaiseni tosikkofeministin kirjoittamaan chick litiä. Ehkä viimeinkin olen tullut niin vanhaksi, etten jaksa enää välittää yhtään muiden mielipiteistä tai muiden (oletetuista) odotuksista itseäni tai kirjallisuutta kohtaan. 

Tämä teksti on minulle tärkeä. Minä haluaisin lukea sen. 
(Itse asiassa olisin tosi kiitollinen, jos joku muu kirjoittaisi tämän minun puolestani ja minä voisin keskittyä vain siihen lukupuoleen.) 

Siksi tästä tulee vielä kirja. 
(Ja seuraavan kerran kun epäilys iskee, aion tulla lukemaan tämän lauseen uudestaan ja uudestaan, kunnes uskon siihen taas.)

Kirjallisuutta opiskelemaan!

Palautin heinäkuun viimeisenä päivänä kirjoittamisen aineopintojen viimeiset tehtävät. Olin koko kesän stressannut tehtäviä ja odottanut hetkeä, jolloin opinnot ovat viimeinkin ohi. Ihanaa, kun töiden jälkeen on vapaata, eikä koulua!

Ja kuinkas sitten kävikään? Heti elokuun ensimmäisenä päivänä olinkin jo ilmoittautumassa kirjallisuuden perusopintoihin ensi talveksi. 

Vino pino kurssikirjallisuutta odottelee...

Miinukset:

1. Opiskelu töiden ohella vie aikaa. Ajasta tulee pula, joten opiskeluun panostaminen tarkoittaa sitä, että joudun luopumaan jostain muusta kivasta. 

2. Opiskelu ylisuorittajaluonteella on stressaavaa. En vain pysty laskemaan rimaa niin alas, etteikö tehtävien suorittaminen veisi aikaa ja energiaa liikaakin (ottaen huomioon, mitä hyötyä kurssien suorittamisesta lopulta on).

3. Kurssien suorittaminen ei aina tunnu niin suoraan hyödylliseltä. Joukossa on aina tylsiä ja turhia tehtäviä, joiden tekeminen nyt vain on pakkopullaa. 

Plussat:

1. Olen jo pitkään haaveillut äidinkielen opettajan pätevyydestä. Kirjallisuuden perusopinnot kuuluvat siihen.

2. Olen jo pitkään haaveillut opintovapaasta. Äidinkielen opettajan pätevyyden hankkiminen on hyvä syy oikeasti hakea sitä.

3. Kirjallisuuden opiskelusta on hyötyä myös kirjoittamisen ammattilaisuudesta haaveilevalle. (Väittävät Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen sivuilla.)

4. Tein netissä (viacharacter.org) vahvuustestin, ja vahvuuteni numero yksi oli uuden oppimisen ilo. En ihmettele tulosta, koska minä oikeasti nautin siitä, että saan opiskella uusia asioita. Oli siitä sitten hyötyä tai ei.

5. Rakastan lukemista. Klassikkokirjojen lukemiseen saan hyvää lisämotivaatiota kirjallisuuden opintojen pakollisista luettavista.

6. Olen jo muissa opinnoissa sivunnut paljon kirjallisuutta, joten tuttuakin tulee olemaan. Pääsen ehkä joillain kursseilla helpommalla?

7. Jyväskylän avoimessa yliopistossa opiskelu on minulle tuttua. Tähän asti minulla on ollut vain myönteisiä kokemuksia opiskelusta ja niiden joustavuudesta. Olen suorittanut siellä jo yhteensä 95 opintopistettä, enkä ole kertaakaan joutunut käymään Jyväskylässä!

Tuumasta toimeen. Teinkin jo alustavan opintosuunnitelman itselleni:

Syksy 2018

Kirjallisuustieteen perusteet (itsenäiset tehtävät) (5 op)

Länsimaisen kirjallisuuden historia (Verkkokurssi) (3 op)

Länsimaisen kulttuurin teemat ja kuvastot (itsenäiset tehtävät) (5 op)

Kevät 2019

Kotimaisen kirjallisuuden historia (2op) (Verkkokurssi)

Kirjallisuuden analyysi (5 op) (Verkkokurssi )

Kirjallisuuden tuntemus (Koppa-etätentti?) (5 op)

Heinäkuun kirjavinkki: Kuinka aika pysäytetään

Kuva: Aula & Co

Miten elää, jos voi elää satoja vuosia? Miksi elää, jos kehenkään ei voi rakastua eikä ketään rakastaa? 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään kertoo Tomista, joka on elänyt yli 400 vuotta. Hän vanhenee huomattavasti hitaammin kuin tavalliset ihmiset, joten hän näyttää iästään huolimatta keski-ikäiseltä. Tomin kaltaisia alboja suojelee järjestö, jonka avulla albat vaihtavat asuinpaikkaa ja identiteettiä, ennen kuin heidän muuttumaton ulkonäkönsä alkaa herättää epäilyksiä.

Kun Tom palaa Lontooseen työskennelläkseen historian opettajana, hän alkaa kyllästyä salailemaan todellista itseään. Miksi elää, jos mihinkään tai kehenkään ei voi kiintyä? 

Tapahtumat etenevät eri aikatasoilla ja lukija pääsee Tomin kautta tapaamaan useita historian merkkihenkilöitä. Suuria yllätyksiä ei lukijalle ole luvassa, mutta kirja etenee sujuvaa vauhtia.

Kuinka aika pysäytetään pohtii elämän tarkoitusta, rakastamisen merkitystä ja ajan pysäyttämistä. Lopulta paras keino ajan pysäyttämiseksi ja hetkessä elämisessä vaikuttaisi kirjan perusteella olevan rakkaus. Vaikka edessä on menetyksiä ja murhetta, miksi miettiä sitä, kun elämä on tässä ja nyt?

Rakkauden lisäksi aika on kirjan merkittävä teema. Tom pohdiskelee, miten suhtautua ajan kulumiseen, ja sen tuomiin jatkuviin muutoksiin. Ehkäpä ihmiset päätyvät toistamaan historiassa samoja virheitä, koska he elävät niin lyhyen aikaa? 

Haigin teemat ovat sen verran yleisiä, ettei hän pysty tarjoamaan mitään järisyttävän uutta tai mullistavaa niiden käsittelyssä. Välillä teksti hyödyntääkin vanhoja kliseitä, mutta Haig tarjoaa kuitenkin riittävästi tuoreutta ja omaa tyyliä, että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. 

Haig kirjoittaa kepeästi ja viihdyttävästi, mutta kirjassa on myös surumielinen, kaihoisa pohjavire. Kirjan tyyli on kevyehkö, joten se oli myös mainiota kesälukemista. Suosittelen tätä teosta romantikoille, haaveilijoille ja elämän katoavaisuutta pohtiville. 

Kirjasta on ilmeisesti ensi vuonna tulossa elokuva, jossa Tomia esittää ihana ihana Benedict Cumberbatch. Ehdottomasti katsottava!