Kuinka löytää kustannustoimittaja?

Teksti kirjoitettu, mutta editointiapu puuttuu. Mistä omakustantaja voi löytää itselleen kustannustoimittajan? Tässä omat vinkkini!

1) Mieti budjetti ja tee suunnitelma

Ennen kuin lähestyt kustannustoimittajia, on hyvä tehdä realistinen suunnitelma teoksen kustannustoimituksesta. Kuinka monta luku- ja kommentointikierrosta haluat? Missä vaiheessa haluat palautetta ja millaista palautetta haluat? Itse halusin esimerkiksi apua vasta tyylilliseen viimeistelyyn. Kokonaisuutta koskevat kommentit hankin muuta kautta. (Kokemuksiani Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta löydät tästä tekstistä. )

Kyseessä on vaativa työ, josta on luonnollisesti oltava valmis maksamaan. Mieti siis realistinen budjetti! Hintaan vaikuttavat monet asiat, mutta voit laskea suuruusluokkaa ajattelemalla, että yksi lukukierros maksaa n. 1,5-3€/1000 merkkiä.

2) Kysy tarjouksia ajoissa

Monet kustannustoimittajat ovat kiireisiä, joten muutaman 
viikon varoitusajalla ei välttämättä löydy sopivaa kustannustoimittajaa. Mitä varhaisemmassa vaiheessa olet liikkeellä, sen varmemmin saat haluamasi auttajan.

Kannattaa kysyä tarjouksia usemmalta kustannustoimittajalta. Voit joutua hetken aikaa etsimään ennen kuin sekä budjetti että aikataulu osuvat kohdilleen.

3) Ota selvää ja kysy suosituksia

Kustannustoimittajaksi voi kutsua itseään kuka tahansa millä kokemuksella tai koulutuksella tahansa. Minulle oli esimerkiksi tärkeää, että kustannustoimittajallani on kokemusta kaunokirjallisuudesta. Kustannustoimitustyötä voi tehdä monella tapaa, ja itselle parhaan auttajan löytäminen voi vaatia pientä tutkimustyötä. Kannattaa kysellä tuttavilta, onko heillä antaa suosituksia.

4) Kokeile Kustipankkia

Jos kustannustoimittajaa ei löydy muuta kautta, voit kokeilla Kustannustoimittajien yhdistyksen Kustipankkia. Lähetä sähköpostia postituslistan jäsenille ja odottele heidän tarjouksiaan. (Tarkemmat ohjeet linkin takana.)

Varaudu siihen, että saat viestejä hyvin erilaisilta ihmisiltä. Ystävällisesti kirjoitetuista tarjouksista kieltäytyminen voi myös tuntua ikävältä.

5) Tutustu Freeluetteloon

Löydät joitain kustannustoimittajia listattuna Freeluetteloon. Sieltä voit etsiä heidän yhteystietojaan ja tutustua mahdollisiin kotisivuihin, jos olet mieluummin itse yhteydessä kustannustoimittajiin. 

6) Varaudu mutkiin matkassa

Kustannustoimittaja voi löytyä helposti ja nopeasti, mutta etsiminen voi myös kestää. Minulla oli tänä syksynä sekä aikataulu että budjetti tiukilla, joten sain lähettää aika monta sähköpostiviestiä. Parin kanssa ei aikataulu sopinut yhteen, muutaman kanssa ylittyi budjetti, osalla ei ollut kokemusta kaunokirjallisesta tekstistä ja jotkut eivät koskaan vastanneet tiedusteluihini.

Varaudu siis siihen, että joskus vaaditaan hieman kärsivällisyyttä ja tuuriakin, että oikea auttaja löytyy! 

Lisää aiheesta:

Tarvitseeko omakustanne ylipäätään kustannustoimituksen, vai saako omakustanne olla omakustanne ?

Kuvaamataiton opettaja ja viisi muuta syytä palkata kustannustoimittaja

Kirjahistoriani: Hilja Valtosen Hätävara

Löysin Hilja Valtosen Hätävaran aikoinaan lapsuuden kotini kirjahyllystä. Luin repalaisen kirjan useampaan kertaan, mutta viime vuosina olin jo täysin unohtanut Valtosen. Miltä tuntui palata entisen suosikin pariin ja kuinka 1930-luvulla kirjoitettu teksti toimii nykyhetkessä?

Hilja Valtonen palasi mieleeni, kun törmäsin hänestä tehtyyn sarjaan Yle Areenassa. Aloin kuunnella sitä eräänä sunnuntaina, kun lähdin lenkille. Tuli juostua vähän ylimääräistä, koska en yksinkertaisesti malttanut lopettaa kesken.

En ole ainoa, joka on unohtanut oman aikansa viihdetähden. Suosikkikirjailijasta ei löydy dokumentteja, joten siksi Yle Areenan sarja on todellinen kulttuuriteko! Sarja on muutenkin hienosti tehty ja yhdistää arkistomateriaaleja sekä haastatteluja. Rempseä, savolaismurretta puhuva Valtonen pääsee itsekin ääneen. Samalla puhutaan lempiaiheestani eli viihteen aliarvostuksesta.

Kotiseudulla lomaillessa etsin vintiltä taas entisen lempikirjani. Aloin lukea sitä innolla, mutta myös jännittyneenä. Entä jos pettyisin? Pian huomasin, ettei siitä tarvinnut olla huolissaan.

Punapäinen Vappu on suorasanainen sankaritar, joka ei jää odottelemaan miesten hyväksyntää. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä kolmessa eri ajassa: koulussa, nuorena pankkivirkailijana ja kolmen lapsen äitinä. Mukana kulkevat elämän miehet Timo ja Jali.

Sujuva teksti vie yhä mukanaan. Romanssi saa sukat pyörimään lukijan jaloissa, juonenkäänteet viihdyttävät ja dialogi on niin nasevaa ja napakkaa, että harvoin pääsee vastaavaa lukemaan.

Kirjassa näkyy tietenkin, että se on kirjoitettu 30-luvulla. Naisen on esimerkiksi tähdättävä avioliittoon, mutta Valtonen kyseenalaistaa herkullisesti naisen aseman ja käsityksen siitä, ettei nainen pärjää taloudellisesti ilman miestä. Ainoastaan kolmannessa aikatasossa jouduin hieman nieleskelemään miespäähenkilön myrkyllisen käytöksen edessä. Jollain tavalla hienoa on kuitenkin, miten Valtonen kuvaa avioliittoa yhtä aikaa inhorealistisesti ja romanttisesti.

Voin siis edelleen suositella tätä teosta romanttisen viihteen ystäville pienellä varauksella. Omasta mielestäni ajan patina vain lisää kirjan maailman viehätysvoimaa. Taitavan kirjoittajan teksti toimii siis vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Kokemuksia Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta

Kaikki tekstit hyötyvät palautteesta. Kun päätin julkaista 30 tapaa tunnistaa Se oikea omakustanteena, päätin myös hankkia ammattimaista palautetta Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta. Millaista palautetta sain ja miten palvelu toimi?

Lähetin tekstin palveluun toukokuussa. Teksti oli silloin jo pitkälle työstetty, mutta ei kuitenkaan vielä täysin viimeisimmässä muodossa. Kokemukseni mukaan palautteesta on eniten hyötyä silloin, kun kokonaisuus on kasassa, olen katsellut tekstiä monelta eri suunnalta ja korjannut selvät puutteet, mutta en ole vielä ehtinyt viilata ja hioa tekstiä loppuun. Siihen täytyy kuitenkin olla valmis tekemään isompiakin muutoksia palautteen jälkeen.

Kun lähetin tekstin luettavaksi, sain pian tiedon siitä, kenelle teksti oli lähetetty luettavaksi. (Arvioijaa voi myös toivoa.) Olin alkuun hieman epäileväinen, kun naisten viihdettä edustavan tekstini arvioijaksi tuli mies. Luotin kuitenkin hänen ammattitaitoonsa.

Sain palautteen elokuun puolessavälissä, eli jouduin odottamaan 2,5 kuukautta. Tämän verran olin sivuston arvion mukaan varautunut odottamaankin. Kesäloma välissä varmastikin vaikutti myös.

Jotain hyvää, jotain kehitettävää

Saamani arvio on useamman sivun mittainen. Yleisluonnehdinta osuu hyvin yksiin sen käsityksen kanssa, joka minulla itsellänikin on tekstistä. Kyllä, pyrin kirjoittamaan hieman syvällisempää, elämänmakuista, mukaansatempaavaa ja hieman liikuttavaakin chick litiä.  

Yllätyin ehkä eniten siitä, että sain kehuja aidon tuntuisesta dialogista. Omasta mielestäni dialogin kirjoittaminen on aina ollut yksi haastekohtiani. Toinen yllättävä kohta arviossa oli se, että siinä käsiteltiin päähenkilö Elinan puhuvaa kissaa Prinssiä. Itselleni puhuva kissa ei edusta maagista realismia, vaan on aivan arkinen asia. Kaikki kissan omistajat tietävät, että kissat puhuvat, eikö?

Kehitettäviksi asioiksi arviossa nostettiin ensinnäkin koomillisten sivujuonteiden lisääminen. Tästä itselleni heräsi ristiriitaisia ajatuksia. Arvioijan ajatus ei ollut huono, mutta olin toisaalta itse halunnut hieman vähentää komediaa ja lisätä sokeria. Tekstiä eteenpäin editoidessa tasapainoilin siis näiden kahden välillä. 

Toinen kehitettävä asia oli se, miten sivuhenkilöiden kohtalot heijastavat Elinan läpikäymiä asioita. Arvioija kehotti pohtimaan, onko näistä otettu kaikki irti, ja näistä pohdinnoista sainkin paljon hyviä ajatuksia seuraaville editointikierroksille.

Vähiten yllätyin siitä, että arvioija kiinnitti huomiota helmasyntiini eli liikaan selittämiseen ja rautalangasta vääntämiseen. Aargh, milloinhan oppisin tästä pois? 

Jäin kaipaamaan arviossa eniten kommenttia päähenkilöiden välisestä kemiasta. Se on kuitenkin erittäin olennainen elementti naisten romanttisessa viihteessä. Kaiken kaikkiaan olisin myös kaivannut ehkä jopa enemmän kritiikkiä ja kehitettävää. Sain siis omasta mielestäni liikaa kehuja! Toisaalta oli helpottavaa kuulla, että teksti toimi arvioijankin mukaan jo hyvin kerronnallisesti ja temaattisesti kuten itsekin olin ajatellut.

Kannattiko?

Palvelu maksoi 170 € (hinta määräytyy tekstin pituuden mukaan). Ihan ilmaista touhu ei siis ole, mutta toisaalta kalliimpiakin palautepalveluja löytyy.

Palautetta voi tietysti saada muutakin kautta kuin maksullisista palveluista. Kaikkien lähipiirissä ei kuitenkaan ole lukijoita, joilla oli aikaa, näkemystä, kokemusta ja asiantuntemusta antaa yhtä hyvää ja monipuolista palautetta teksteistä. 

Simo lukee tekstejäni ahkerasti, 
mutta ei aina osaa sanoittaa palautettaan.

Ammattilainen osaa katsoa tekstiä monesta eri suunnasta ja sanoittaa siitä löytyvät puutteet. Hän ei takerru yksityiskohtiin vaan hahmottaa kokonaisuuksia. Palaute muotoillaan asianmukaisesti. Ei siis tarvitse pelätä asiattomia kommentteja tai turhia sivuhuomautuksia, joita voi joskus eksyä amatööripalautteen joukkoon.    

Mielestäni palautteeseen kannatti tällä kertaa sijoittaa. Saamani arvion perusteella sain tehtyä tekstistä taas asteen paremman, eikä siitä saatua iloa voi mitata rahassa. Luultavasti palvelu ei ole ykkösvaihtoehtoni seuraavan tekstin kohdalla, mutta voisin käyttää sitä toistekin. 

Saako omakustanne olla omakustanne?

Arttu Seppänen kirjoitti HS:n lauantaiesseessä omakustanteista ja sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, jota olen pitkin syksyä pohtinut. Täytyykö omakustanteen olla kustantamoteoksen veroinen ja käydä läpi ammattimainen kustannustoimitusprosessi, vai saako omakustanne olla omakustanne, mahdollisine rosoineen ja virheineen?

Seppänen kertoo ostaneensa omakustanteen erikoisen radiomainoksen perusteella. Hänen kuvauksensa kirjasta ei ole mairitteleva. Alku koettelee kärsivällisyyttä, ja virkkeet ovat kuin toffeeta, vaikeasti pureskeltavia. Seppänen kyllä kertoo nauttivansa häröilystä, mutta selvää on, että hän lukee teosta vain ironisesti.

Tähän tiivistyy monen elitistilukijan käsitys omakustanteista. Niistä voi aikansa ratoksi etsiskellä edes yhä kieliopillisesti oikeaa virkettä ja naureskella kaveriporukassa löytyneille virheille. Oikeaa kirjallisuutta ne eivät ole. Seppänen väittääkin, että harva omakustanne vastaa ammattitaitoisen kustannusprosessin läpi käyneen kirjan konventioita ja kriteerejä.

Pitäisikö sitten vastata? Pitäisikö olla joku taho, joka varmistaisi, ettei lukijoiden silmiin vahingossa eksy ”kuvauksia, joita ei saa mielestä, vaikka haluaisi”? Ei, ja ei! Ensinnäkin elitistien kannattaisi muistaa, että kirjallisuuden konventiot ovat muuttuvia. Moni klassikkoteos saisi tänä päivänä kustannustoimittajalta melkoisen määrän punakynää pitkien kuvailujen ja pohdintojen kohdalle. Kuka tietää, ehkäpä joku omakustantaja onkin aikaansa edellä ja luo parhaillaan aivan uudenlaista kirjallisuuskäsitystä? (Mietin esimerkiksi tubettajien videoita, jotka eivät käy läpi tuotantoyhtiöiden virallista valvontaprosessia, mutta jotka kuitenkin kelpaavat katsojille.)

Toisekseen kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin. (Kyllä, myös sellaisilla kirjoittajilla, jotka eivät hallitse yhdyssanoja!) Tähän ei tarvitse liittyä minkäänlaista ironiaa. Seppänenkin on valmis myöntämään, että omakustanteet lisäävät moniäänisyyttä. Hänen esimerkkiteoksensa edustaa kieltä, joka on olemassa, riippumatta siitä, vastaako se kirjallisuudelle asetettuja standardeja. Minun nähdäkseni siitä ei ole tarvetta silottaa rosoja, jotka ovat arvokkaita sellaisinaan, todisteita kielen variaatiosta ja tekstien moninaisuudesta.

Omakustanne voi toki joskus vaatia lukijalta tiettyä sopeutuvaisuutta. Tunnustan, että itsekin kielten ja kirjallisuuden opiskelijana, opettajana ja maisterina luen mieluummin hyvin kustannustoimitettua tekstiä. Silmäni eivät silti saa pysyviä vaurioita, vaikka luen välillä vähemmän täydellistä tekstiä. Minun ei edes tarvitse itsetietoisesti osoitella virheitä ja näyttää omaa osaamistani. Voin esimerkiksi ontuvasta kielestä tai epätasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta pitää hauskoista hahmoista, mielenkiintoisesta alkuasetelmasta tai jännittävästä juonenkäänteestä. (Kirjoittajille vinkki, jonka olen saanut itseäni viisaammilta kirjoittamisen opettajilta: epätäydellisen tekstin lukeminen ja analysoiminen voi opettaa enemmän kuin valmiiksi täydellisen.)

Kustantamo on laadun tae?

Omakustanne ei myöskään välttämättä ole kustantamon hylkäämä laaduton rykäisy. Ensinnäkään kaikki eivät edes lähesty kustantamoja. Seppänenkin tietää, että omakustanne voi olla myös oma valinta. Itsekin valitsin tulevan 30 tapaa tunnistaa Se oikea -romaanin kohdalla suoraan omakustanteen. (Täällä kerron miksi.)

Yhä useampi omakustantaja on myös tietoinen kriteereistä ja konventioista. Itse rikoin niitä esikoisen kohdalla erityisesti ulkonäön kohdalla, koska hei, minä voin. Toisaalta moni omakustanne voi nykyään olla varsin ammattimaisesti tehty. Seppänen mainitsee omakustanteiden maineen kirkastajana Töllin runoteoksen, joka nousi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi ja voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Harva omakustanne yltää tällaisiin saavutuksiin, mutta kelpo kirjoja löytyy useita.

Itse näen, että omakustanteiden vertailu kustantamojen julkaisuihin on turhaa ja epäreiluakin. Omakustantaja toimii yksin, kustantamossa kirjaa voi olla tekemässä monta eri alojen ammattilaista. Kyseessä on kaksi eri sarjaa. Puulaakijoukkue ei pelaa samalla tavalla kuin ammattilaiset, mutta molempien otteluissa voi viihtyä. Tavallinen lukija ei edes välttämättä kaipaa kirjalta samoja asioita kuin kirjallisuusharrastaja. Juha Vuorinen lienee tästä kuuluisin esimerkki. (Hänenkin tuotantonsa tosin on nyt myyty isolle kustantamolle.)

Eivätkä muuten kaikki kustantamojenkaan teokset silkkaa kultaa ole. Anteeksi vain, ei kiinnosta lukea iskelmätähtien naisseikkailuista tai jonkun jääkiekkoilijan huumehöyryisistä vuosista. Postmodernit egon pölistelyt taas voivat olla vaikka kuinka laadukasta kirjallisuutta, mutta eivät ne silti minua henkilökohtaisesti puhuttele.

Yksinkertaistettuna kustantamot julkaisevat sitä, mikä myy, omakustantaja sitä, mille hänen sydämensä sykkii. Parhaimmillaan omakustanne voi uskoakseni haastaa kustantamojen kaupallisuuden ja muuttaa yleistä käsitystä hyvästä kirjallisuudesta. Itse toivon edes hieman haastavani suomalaisten kustantamoiden jämähtänyttä viihdekirjallisuuskäsitystä. Gabriel Korpi uudistaa dekkariperinnettä. Harvinaisemmat genret taas käytännössä elävät ainoastaan (isojen) kustantamojen ulkopuolella.

Kuukausipalkka kustannustoimitukseen?

Kuten sanottu, yhä useampi omakustantaja suhtautuu julkaisuprosessiin vakavasti ja käyttää ammattiapua. Yksi parhaista auttajista on tietysti kustannustoimittaja. Minulla on hyviä kokemuksia toimitusprosesseista ja koen niiden parantavan tekstiäni, mutta harkitsin silti kahteen kertaan kustannustoimituksen ostamista tulevalle kirjalleni.

Kustannustoimitus ei nimittäin todellakaan ole ilmaista. Saamieni tarjousten perusteella se maksaa n. 2€/1000 merkkiä, eli 300 000-merkkisen käsikirjoituksen kohdalla yhden kierroksen hinnaksi tulee n. 600€. Kustantamojen kautta julkaistavat teokset saavat yleensä useamman kerran palautetta (eroja kustantamojen välillä tietysti on), joten kustantamotasoisen toimituksen ostaminen käsikirjoitukselleni olisi ollut jo vähintään kuukausipalkan veroinen investointi. Kun omakustantajan myynti on lähempänä kymmeniä kuin satoja kappaleita (tuotto tyypillisesti 1-3€/kirja), ei rahoja kannata haaveilla saavansa myynnillä takaisin.

Kaikilla ei todellakaan ole varaa näin kalliiseen palveluun. Olen itsekin ollut tämän vuoden lapsen kanssa kotona eikä kotihoidontuki riitä edes asumis- ja elinkulujen kattamiseen. Pidetään mielessä, että omakustantamisessa on hienoa se, että kuka tahansa voi julkaista kirjan, myös vähävarainen. Kyseessä on tasa-arvoasia, sillä edelleen, kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin.

Ei pidä myöskään unohtaa, etteivät kustannustoimittajat ripottele tekstiin taikapölyä. Jos teksti saa palautetta esimerkiksi hitaasta alusta, kirjoittajan on ihan itse keksittävä, kuinka vauhdittaa alkua. Kustannustoimitus ei takaa, että lopputulos on automaattisesti parempi kuin sellaisen kirjoittajan, joka ei palvelua osta. 

Ammattitoimittajat eivät myöskään ole ainoita, jotka voivat auttaa tekstin kanssa. Kirjoittajakaverit tai tarkkasilmäiset esilukijat voivat yhtä lailla auttaa viemään tekstiä eteenpäin. (Jopa joissain kohdin paremmin, jos tuntevat tekstin genren kustannustoimittajaa tarkemmin.)

Kustannustoimitus ei ole huono vaihtoehto – mutta ei pakollinenkaan

Itse päädyin lopulta panostamaan ammattiapuun. Jos haluaa kehittyä kirjoittajana tai tähtää suurempaan levitykseen kaupallisten teosten rinnalle, kustannustoimitus on järkevä vaihtoehto. Ammattilaisen silmät auttavat niin kokonaisuuden rakentamisessa kuin pienten yksityiskohtien viilaamisessakin. Vaikka kustannustoimituksen hinta voikin olla omakustantajalle kova, on ammattitaitoisen työn hinta kuitenkin perusteltu. (Monet kustannustoimittajat ovat myös pienyrittäjiä, heidän tukemisensa ei varmasti ole väärin!)

Jos tahtoo tulla otetuksi vakavasti, täytyy tunnustaa, että kirjallisuuden kriteerit ja konventiot ovat syntyneet syystä. Moni lukija odottaa niitä vaistomaisesti. Jos rikkoo sääntöjä, on ihan hyvä tiedostaa se. Vaikka tekeekin omaa juttua, siihen ei pidä rakastua niin, ettei osaa ottaa vastaan kehittävää, perusteltua kritiikkiä.

Tulevan kirjani kohdalla ei kuitenkaan puhuta kustantamotasoisesta prosessista. Olin valmis maksamaan säästöistäni vain yhden kierroksen. (Palautetta sain sitä ennen useammalta taholta.) Ammattitaitoinen lukukierros auttoi minua ehdottomasti viemään tekstiä askeleen eteenpäin. En tosin tiedä, huomaisiko lukija eroa toimittamattomaan tekstiin. Olisiko lukijalle väliä, että tekstissä on muutama adverbi enemmän tai jotkut sanat toistuvat?

Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää kirjoittaa mahdollisimman hyvä teksti (mahdollisuuksien rajoissa). Ajattelin kustannustoimitusta myös investointina tulevaisuuteen. Jokainen kustannustoimittaja kiinnittää huomiota hieman eri asioihin, ja mitä useamman kanssa työskentelee, sen enemmän mahdollisuuksia on oppia erilaisia keinoja kielen sujuvoittamiseksi ja elävöittämiseksi. Niitä kun ei opita pilkkusääntöjä kertaamalla!

Jos kirjoittaa vakavasti, kustannustoimituksen ostaminen ei siis varmasti ole huono valinta. Kannustan käyttämään ammattiapua, jos siihen on mahdollisuus. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse olla tästä samaa mieltä. Omakustanteen julkaisemiseen liittyy vapaus, valtavirtaa vastaan uiminen ja pieni anarkia. Normien rikkominen on rakennettu sisään indiekirjaan. Siksi se saa mielestäni myös olla jotain muuta kuin mitä lukijat ovat tottuneet teoksilta odottamaan – eikä se silti ole yhtään vähemmän arvokas.

Kuinka kirja syntyy 21 - Kansi, kuvauksia ja katalogi

Laakson linnut, Aavan laulut on nyt Otavan katalogissa! Kulisseissa katalogia on tehty jo jonkin aikaa. Mitä kaikkea onkaan oman sivuni takana?

Upean kannen on suunnitellut
Tuuli Juusela.

Sain aamulla viestin katalogin ilmestymisestä juuri, kun olin lapsen kanssa lähdössä ulos. Jotain tunnekuohusta kertoo ehkä se, että jouduimme palaamaan kahdesti takaisin. Ensimmäisellä kerralla unohtuivat lapselta kengät, toisella kertaa minulta avaimet. 

Pääset tutustumaan kirjaan katalogin sivulla 24, kotimaisen kaunokirjallisuuden viimeisellä sivulla. 

Kirjailijakuva ja kansi

Katalogiin valmistautuminen alkoi minun osaltani jo keväällä, kun kävin Otavalla kirjailijakuvauksissa. Meikkaaja kuunteli hyvin toiveitani ja sain kuviin luonnollisen ehostuksen. Lopputuloksen näet katalogin lisäksi Otavan mediapankista. 

Ennen kannen suunnittelua sain esittää omat ajatukseni. Toivoin sinistä sekä joitain tarinan kannalta merkityksellisiä elementtejä kuten merta, metsää ja lintuja. Kustannustoimittajani puolestaan näki kannessa oranssia, mikä ei itselleni olisi ikinä tullut mieleen.

Olin valehtelematta purskahtaa itkuun, kun näin kannen ensimmäisen luonnoksen. Se ylitti kaikki odotukseni. On uskomatonta, miten omalta kuva tuntuu ja miten hyvin se kuvastaa kirjan tunnelmaa. Alkuun vierastamani oranssikin sopii siihen täysin. Iso kiitos graafikko Tuuli Juuselalle! 

Mikä kirjalle nimeksi?

Ennen katalogin ilmestymistä minulla oli edessäni myös kaksi vaikeaa päätöstä: minun oli päätettävä sekä kirjan nimi että oma kirjailijanimeni.

Olen julkaissut aiemmat omakustanteeni nimellä Katri Sisko, mutta olin jo kauan ennen kustannussopimusta päättänyt julkaista tämän kirjan eri nimellä. Tämä teos on niin eri genreä, että selvyyden vuoksi haluan käyttää kahta eri nimeä. 

Kuvauksista tulossa

Kuvittelin aina, etten haluaisi käyttää oikeaa nimeäni kirjailijanimenä, mutta pseudonyymin keksiminen osoittautui vaikeaksi. Päädyin lopulta melko luontevasti siihen, ettei mikään keksitty nimi kuulosta riittävän oikealta ja omalta. Kannesta löytyy siis oikea nimeni Katri Kauppinen. 

Tekstillä puolestaan oli heti alusta asti varma nimi. Jouduin kuitenkin hylkäämään sen, kun alkuperäinen idea muuttui matkan varrella. Uuden nimen keksiminen kesti kauan. Lopulta kannesta löytyy sama työnimi, jonka alla lähetin tekstin kustantamoon tarjolle. Kustannustoimittajani piti siitä ja olen kieltämättä hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Laakson linnut, Aavan laulut kuvaa hyvin tekstin tyyliä.

Niin paljon sanottavaa, niin vähän merkkejä

Laakson ja Aavan tarinan tiivistäminen katalogikuvaukseen osoittautui haastavaksi. Kun näkökulmahenkilöitä on viisi, muinaissuomalaista maailmaa täytyisi avata lukijalle ja tapahtumiakin raottaa, merkit loppuvat nopeasti kesken.

Onneksi Otavan ammattilaiset olivat apuna ja tekivät päätökset puolestani. Lopputuloksena syntyi teksti, jollaista en olisi itse kehdannut omasta kirjastani kirjoittaa. Eli ei, minä en ehdottanut, että kirjaa kutsuttaisiin lumoavaksi tai runolliseksi! 

Katalogin ilmestymisen jälkeen teksti on taas askeleen enemmän totta. Valmis se ei kuitenkaan vielä ole. Teen parhaillaan viimeisiä viilauksia tekstiin, mutta loppusuora häämöttää jo! Enää muutama kuukausi, ja teksti pääsee maailmalle muiden luettavaksi. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kirjamessut 2021

Ihmisiä! Kirjoja! Kirjapuhetta! Tänä vuonna Helsingin kirjamessut järjestettiin jälleen fyysisesti Messukeskuksessa ja kirjaihmiset pääsivät pitkästä aikaa tapaamaan toisiaan.

Osallistuin messuille saadulla somepassilla. 

Jouduin hieman odottelemaan messuille pääsemistä. Messutungos ei houkutellut pienen lapsen kanssa ja perjantai ja lauantai vierähtivät läsnäolopakollisten opintojen parissa. Kun sitten viimein sunnuntaina seisoin portaiden yläpäässä katselemassa ihmisvilinää ja notkuvia kirjapöytiä, oli tunne lähinnä epätodellinen. Täällä taas! 

Moni tuntui messujen viimeisenä päivänä jo jääneen kotiin, sillä liikkuminen oli aiempia vuosia väljempää. Kävijöitä ei ollut muutenkaan aivan samalla tapaa kuin aiempina vuosina. (Yle uutisoi jopa kärjekkäästi, että messujen kävijämäärä romahti, vaikka kävijöitä oli kuitenkin 50 000! Olisi ollut melko erikoista, jos tänä vuonna olisi tullut kävijäennätys.)

Pitkän sosiaalisen eristäytymisen jälkeen ymmärsin viimeinkin, miten erinomainen tilaisuus messut ovat kollegojen tapaamiseen. Käytinkin hyväkseni tilaisuuden ja tapasin muutamia somesta tuttuja kirjailijakollegoita. Osan kanssa vaihdoin ajatuksia, toiset taas näin lavalla.

Dess Terentjeva kertoi Kallio-lavalla kirjastaan Ihana.
Hän kertoi mm. jatkavansa työtään toiseuden ja vähemmistöjen kuvaajana.

Olen aiempina vuosina seurannut aktiivisesti messujen ohjelmaa. Ihmisvilinä vei kuitenkin täysin keskittymiskykyni ja suunnittelemani ohjelma unohtui saman tien. Esplanadi-lavan vanhemmuutta käsittelevät keskustelut jäivät ja keskityin lapsivapaaseen. (Vanhemman näkökulmasta kiinnitin kyllä huomiota siihen, että lapsille ja nuorille oli tarjolla paljon kaikenlaista ohjelmaa. Tulevina vuosina aionkin osallistua messuille jälkikasvun kanssa.)

Sunnuntain ohjelma ei myöskään ollut minun mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Vaikutti siltä, että tarjolla oli aiempaa enemmän yksittäisten kirjojen esittelyjä ja vähemmän yleistä kirjallisuuskeskustelua.  

Janina Orlov, Koko Hubara ja Malin Kivelä keskustelivat kääntämisestä
ja siitä, kuka saa kääntää kenen tekstejä.

Moni kiinnostava ohjelmanumero jäi toki näkemättä jo aiempina päivinä. Onneksi osa keskusteluista löytyy verkosta. Tulenkin marraskuun aikana vielä useamman kerran palaamaan kirjamessujen ohjelmaan. Verkko-ohjelma onkin tämän vuoden ehdottomasti paras uudistus!

Jotain hyvää siis seurasi viime vuoden verkkomessuistakin. Onneksi kuitenkin palattiin fyysisiin messuihin. Viime vuoden kaupallisuuden jälkeen oli ihanaa, kun paikalla oli kirjakansa koko kirjossaan, pienkustantamot, omakustanteet ja antikvariaatit. 

Kirjoja ei pitänyt ostaa, mutta en voinut vastustaa Nysalor-kustantamon omistajan Matti Järvisen pitämää myyntipuhetta. Niinpä laukkuuni päätyi Eve Lumerton Unitytöt, joka käsittelee mm. aseksuaalisuutta ja erityisherkkyyttä. 

Messutuliaisia

Messujen jälkeen olin aivan poikki. Huomasi, ettei pitkään aikaan ole tullut ihmiskontakteja! Oli kuitenkin aivan ihanaa pitkästä aikaa nähdä kirjailijoita, kirjojen ystäviä ja kuunnella kirjapuhetta. Messuilla on aina vaikea uskoa, että kirja-ala olisi jotenkin vaikeuksissa. Tänäkin vuonna Messukeskus oli täynnä innostusta, energiaa ja kiinnostavia uutuuksia.