Kuukauden kirjavinkki

Päätin tänä vuonna laittaa hyvään kiertoon ja valita joka kuussa lukemistani kirjoista parhaan. Tammikuussa minuun teki suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Lempi. 

Luin kirjasta alun perin HS:n jutusta. Kirja ei kuulostanut siltä, että pitäisin siitä. Ajattelin, että tässä taas yksi suomalainen sota-aikaan sijoitettu kirja, ja taas yksi opettajataustainen kirjailija, hohhoijjaa. Kirja jäi mieleeni lähinnä siksi, että Rytisalo haastattelussa kertoi kirjoittaneensa kirjaa joskus oppitunneilla, mitä opettajaminäni hieman paheksui.

Päätin kuitenkin antaa kirjalle mahdollisuuden, kun se tuli vastaan Bestseller-hyllyssä. Ajattelin, että joskus ihan hyvä lukea mukavuusalueen ulkopuolelta, ja että ainakin kirja on tuore.

Alku kirjasta oli juuri sellainen kuin odotin. Ensimmäinen kertoja Viljami pohdiskeli elämäänsä kovin pitkillä lauseilla, pilkun jälkeen ajatus vain jatkui, tai toistui, eikä lause päässyt loppuun, pilkkuja vain tuli lisää, ja juuri sellaista kerrontatyyliä kirjalta odotinkin, ennakkokäsitykseni kirjata vain vahvistui. 

Sitten Viljamin suolla tarpominen viimeinkin loppui ja Elli pääsi ääneen. Seuraavan kertojan kohdalla tapahtui se, mikä kirjoissa on parasta: Joskus ne yllättävät. Odotukseni kirjan suhteen olivat tässä vaiheessa aika matalalla, mutta Elli ei tempaissut minua mukaansa siksi. Hänen katkeruutensa ja repivä halunsa maistuivat tosilta. Hän kertoi tarinansa niin, että minä kuuntelin, vaikka en oikeastaan halunnutkaan hänen kertovan sitä, minkä rivien välistä aavistin tulevan.

Kun viimeinen kertoja Sisko pääsi ääneen, kirja oli minusta parhaimmillaan. Siskon tavassa kuvata tapahtumia ja elämää oli jotain, joka tarttui minuun. Ei kai sitä lopulta tiedä, miksi joku tarina osuu syvälle, ja siihen vaikuttavat jokaisella eri syyt, mutta minuun Sisko todella osui. Kirjan loppu oli pakko lukea hitaasti, koska mitään ei halunnut jättää väliin. Se loppui juuri niin haikeasti kuin sen pitikin.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten jokaisella oli Lempistä oma käsityksensä, ja lukijalle Lempi jäi hyvällä tapaa arvoitukseksi, koska häneen ei itse päässyt tutustumaan. Hienoa oli myös se, miten Rytisalo kuvasi kammottaviakin tapahtumia. Hän ei kaunistellut, muttei mässäillytkään. 

Kannatti siis antaa tilaisuus kirjalle. Muutkin ovat muuten tykänneet kirjasta, sillä se voitti juuri Blogistanian Finlandia 2016:n.

* * *
Tässä kuussa kaupan päälle myös kuukauden leffavinkki aivan eri sarjasta. Passengers ei todella yllättänyt, se oli täsmälleen juuri sellainen ennalta-arvattava, kaavan mukaan etenevä Hollywood-elokuva kuin traileri antoi odottaakin. Juoni, taustat ja tapahtumat olivat täynnä kraaterinreikiä (;), mutta uskottavuutta en tältä elokuvalta lähtenyt hakemaankaan, vaan viihdyttävää Hollywood-kerrontaa ja visuaalisia avaruusmatkailumaisemia. Parasta tässä kuten muussakin sci-fi-tyyppisessä on mitä-jos-alkuasetelma ja kysymys siitä, mitä itse tekisi samassa tilanteessa, vaikkakaan kysymystä ei mitenkään kovin syvällisesti elokuvassa pohdittu. Lopusta olisi itse asiassa tullut paljon kiinnostavampi, jos olisin saanut nähdä, mitä naispäähenkilö olisi joutunut vastaamaan tuohon kysymykseen.

We plan our lives like we’re the captains of our fate, but we’re passengers; we go where fate takes us. - Aurora

Suomalaista chick litiä - mitä, miten, miksi?

Vaaleanpunaisia drinkkejä luksusyökerhoissa...

Suomalainen chick lit on jo salonkikelpoista, väittää YLEn artikkeli (31.3.16). Kuitenkin jo se, ettei chick litille ole olemassa vakiintunutta suomennosta (olen törmännyt ehdotuksiin typykirjallisuus, kalkkunakirjallisuus, likkakirjallisuus, mimmikirjallisuus, pimukirjallisuus, sinkkukirjallisuus) kertoo siitä, ettei genre vielä ole ihan suomalaisille tuttu. Suomalaista chick litiä on edelleen julkaistu vähän, ja omat kokemukseni osoittavat, etteivät monet kustantamot edelleenkään usko genreen. Samaan aikaan chick litille löytyy lukijoita, vaikkei moni ääneen myönnäkään sitä lukevansa. 


Mistä tässä oikein on kyse? Miksi chick lit hävettää ja huvittaa yhtä aikaa ja miksi siihen suhtautuminen on ongelmallista juuri Suomessa?

Mitä edes on chick lit? Mielenkiintoista on, että kaikilla on tästä käsitys, mutta kuitenkaan mitään yhtenäistä määritelmää ei ole. Tähän on päätynyt Terhi Nevalainen, joka on kirjoittanut väitöskirjan Pinkit piikkikorot: Chick lit -kirjallisuuden postfeministiset sisällöt ja lukijat niiden merkityksellistäjinä (linkistä pääsee lukemaan, suosittelen!). Nevalaisen mukaan chick lit rönsyilee, tempoilee irti kaavoista ja muuttuu jatkuvasti . Chick litistä on olemassa useita eri variaatioita ja se on rönsyillyt monelle muullekin kirjallisuuden alalle. (82-84)  

Minä määrittelisin chick litin nuorille, itsenäisille naisille suunnatuksi viihdekirjallisuudeksi, johon olennaisesti kuuluu huumori ja itseironia. Mikä tahansa nuoren naisen elämän kuvailu ei ole chick litiä, vaan hyvä chick lit on älykkäällä tavalla hauskaa. Se on myös viihdyttävää, yllättävää, sujuvasti kerrottua ja osaa leikitellä kliseillä ja konventionaalisilla sukupuolirooleilla. Sanoisin jopa, että parhaimmillaan chick lit voi olla voimaannuttavaa.
(Hyvin samoilla linjoilla olivat muuten myös Nevalaisen tutkimukseen osallistuneet chick litin lukijat.)

Mikä chick litissä viehättää?

... suklaata, sydämiä, sokeria...

Suhtauduin itsekin kauan ylenkatsoen chick litiin. Oma chick lit -romaanini 30 ennen 30 alkoi genren parodiana. Havahduin kirjoittaessani siihen, ettei ole helppoa ja kevyttä kirjoittaa helppoa ja kevyttä, ja jäin koukkuun helppouden harhan haasteeseen. Aloin tutustua genreen paremmin, ja huomasin, etteivät shoppailu, säihke ja sinkkuus ole ainoat (eivätkä välttämättä edes olennaiset) elementit chick litissä.

Nevalaisen mukaan chick lit käsittelee nykyajan feministisiä kysymyksiä, mutta ei julistuksellisesti. Chick litin keskiössä on nykyajan nainen, jonka kokemia ongelmia ei muutamia vuosikymmeniä sitten vielä ollut olemassa.  Lukijat arvostavat omakohtaisuuden ja samastumiskelpoisuuden tunnetta. He haluavat lukea postfeminististä tarinaa naisesta, joka individualistisin keinoin eheytyy ja kasvaa, mutta ei suinkaan kohti perinteistä parisuhdetta, vaan parempaa, täydellisempää ja itsenäisempää minuutta. (77, 81, 177)

Minua chick litissä houkuttelee eniten se huumori ja ironia, jonka kautta kasvutarinat kerrotaan. Nevalainen esittää, että chick litin ironia ei välttämättä kohdistu suoraan mokaileviin päähenkilöihin, vaan patriarkaalisiin naiseuden odotuksiin, jotka tulevat chick litin kautta näkyviksi. Itseironista tästä tulee, kun päähenkilö samaan aikaan yrittää täyttää normeja ja kamppailla niitä vastaan. (63) Suomeksi siis itselleen ja ulkoisille odotuksille saa nauraa. Ehkä ne nuoren naisen paineet ja ongelmat eivät tunnu enää niin painavilta, kun niissä on nähnyt huvittaviakin puolia? Myös Nevalaisen tutkimukseen osallistuneet lukijat kokivat ironian myönteisenä huumorina, eli he kokivat sen kohdistuvan nimenomaan ihannenaiseuden odotuksiin. (193)

Jos chick lit on niin mahtavaa, miksi suomalaista chick litiä sitten on niin vähän? 
Puhuin työkaverin kanssa siitä, miten viihdettä pidetään Suomessa vähempiarvoisena kirjallisuutena. Työkaverin spontaani vastaus: Mutta sehän on. Eikä hän suinkaan ole ainoa suomalainen, joka näin ajattelee. Suorastaan huvittavaa, että Suomen kaltaisessa junttilassa on tällaista kulttuurielitismiä... tai ehkä juuri siksi. Minusta viihde on yksi tapa kuvata maailmaa. Taivaalle kiitos se ei ole ainoa keino, mutta ehdottomasti sillekin on paikkansa. 

Nevalaisen mukaan chick litin matala status liittyy suoraan sukupuoleen. Naisten kirjoittamaa ja lukemaa kirjallisuutta ei ole juurikaan arvostettu läpi kirjallisuuden historian (75-76). Chick lit -kirjailija Laura Paloheimokin kertoo YLEn artikkelissa kohdanneensa paljon ennakkoluuloja ja epäilyjä alkuun. Hänkin kuitenkin huomauttaa, ettei chick litin kirjoittamiseen ole mitään valmista formaattia, vaan chick litin kirjoittaminen vaatii ihan samat myllerrykset kuin minkä tahansa muun kirjan kirjoittaminen.

Nevalaisen tutkimuksessa tulee ilmi, että chick lit tuli Suomeen jälkijunassa ja sitä alettiin kirjoittaa vasta 2010-luvulla. Oli keskustelua siitä, voiko edes olla chick litiä angloamerikkalaisen kulttuurin ulkopuolella, ja voiko suomalainen, metropolien ulkopuolelle sijoittuva chick lit olla uskottavaa. (93, 95-96) 

Eli voiko ylipäätään kirjoittaa suomalaista chick litiä? 

Kyllä suomalaista chick litiä on kirjoitettu. Alla olevien linkkien listoihin olen koonnut kirjoja, joiden mainostetaan edustavan suomalaista chick litiä (esim. takakannen mukaan). Sitten siirrytään mielipideosastolle. Minun makuuni kaikki nämä kirjat eivät ole chick litin ytimessä varsinkaan ironian ja huumorin suhteen. Jokainen voi itse päättää, osuvatko nämä teokset genreen chick lit, vai ovatko ne muuta naisille suunnattua viihdettä.

Kirjat ovat sekalaisessa järjestyksessä. Listat eivät ole kattavia, koska niillä on vain kirjoja, jotka olen itse lukenut. (Ja kyllä, laitoin oman kirjani itserakkaasti mukaan.)
Suomalaista chick litiä/Kirjasampo.fi
Suomalaista chick litiä/ Goodreads

Miten kirjoittaa suomalaista chick litiä?
Yksi ongelma chick litin sovittamisessa Suomeen on ehdottomasti miljöö. Esimerkiksi Kinsellan Himoshoppaajien päähenkilö Becky Bloomwood tuntee kuuluisan vaatesuunnittelijan ja elokuvatähtiä, järjestää kahdet häät vuorokauden sisään, on vuoden häämatkallaan kiertämässä maailmaa ja kirjojen nimen mukaisesti ostelee kaikkea kallista ja kiiltävää. Jos vastaavia tapahtumia sijoittaisi Suomen räntäsateeseen, ei se minustakaan kovin uskottavaa olisi.

... kuohuvaa ja matkustelua metropoleihin?

Kira Poutanen on ratkaissut ongelman sijoittamalla tarinansa Suomen ulkopuolelle (lukuunottamatta Rakkautta borealis, mutta Lappihan on lähes ulkomaat ;). Myös Pia Heikkilän kirjojen tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle, mutta myös muuten chick litille kovin epätyypilliseen ympäristöön sota-alueelle - siltikin yhdistelmä toimii ja on loistava esimerkki siitä, että chick litin rajojen määritteleminen tarkasti on vaikeaa.

Myös oman chick lit -romaanini 30 ennen 30:n tapahtumat sijoittuvat chick litille epätyypilliseen miljööseen eli suomalaiseen pikkukaupunkiin ja tavalliseen arkeen, koska halusin alusta asti kirjoittaa nimenomaan suomalaista chick litiä. Halusin, että tapahtumat sijoittuvat sellaiseen ympäristöön, jonka itse koen tyypillisesti suomalaiseksi. Halusin näyttää, että suuria seikkailuja voi kokea myös arkisemmissa puitteissa.

Arkisiin puutteisiin liittyy kuitenkin omat ongelmansa. Chick litiin kuuluvat olennaisesti bling bling ja kuluttaminen, jotka Nevalaisen tutkimuksen mukaan ovat jopa lukijoiden vaatimuksia hyvälle chick litille. Vaikka lukijat eivät itse ostelleet luksusmerkkejä, niistä puhuminen oli heille jonkinlaista eskapistista estetiikkaa.(187-188) Joillekin chick litin viehätys perustuu siis siihen, että bling bling vie pois arjesta, mutta minulle bling bling on vierasta. Se soveltuu myös huonosti suomalaisen pikkukaupungin elämään, joten oma sankarittareni Elina ei ole lopulta niin kovin kiinnostunut pukeutumisesta, merkkilaukuista tai meikeistä. Minua vei eteenpäin ajatus siitä, että arjessakin voi olla juhlaa, jos vain on riittävästi mielikuvitusta.

Kieltämättä kimmeltävän, vaaleanpunaisen chick litin sijoittaminen pimeään räntämärkä-Suomeen on tietyllä tavalla ristiriitaista, mutta toisaalta ristiriitaisuus sopii genreen, koska se luo ironiaa. Ristiriitaisuus kiehtoo minua genressä ylipäätään, siihen suhtautumisessa, sen välittämässä naiskuvassa ja sen kirjoittamisessa. Siksi kai minulle olikin niin luontevaa venyttää jo ennestään joustavan genren rajoja, ja yrittää kirjoittaa nimenomaan Suomeen sijoittuvaa, suomalaisesta arkielämästä kertovaa suomalaista chick litiä.

30 ennen 30 edustaa minun käsitystäni suomalaisesta chick litistä. 

Mun haaveet on mun haasteet

Tänä aamuna Helsingin Sanomien artikkelissa "Uupumus todisti, miten tärkeää on harrastaa" käsitellään intohimoista harrastamista. Jutussa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka käyvät kokoaikaisesti töissä, mutta vapaa-aika täyttyy intensiivisestä harrastuksesta, joista ei palkkaa makseta, ja saavutuksetkin jäävät suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Miten he jaksavat? Miksi minäkin täyden työpäivän jälkeen jaksan vielä panostaa täysillä kirjoittamiseen?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. HS:n jutussa työpsykologian tutkija Lotta Harjun mukaan intohimo mitä tahansa tekemistä kohtaan lisää elämän merkityksellisyyttä. Tekemisestä tulee mielekästä kuitenkin vasta, kun se tarjoaa sopivasti haasteita. Täytyy siis jaksaa ponnistella ja nähdä vaivaa, mutta se myös palkitsee, ja mielekkyyden kokemus saa ponnistelemaan lisää. Syntyy positiivinen kierre, jota voisi kai kutsua intohimoksikin.

Monille töihinsä leipiintyneelle voi harrastaminen olla ainoa keino saada mielekästä tekemistä ja jaksaa töissäkin. Minä taas olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän paljon myös työstäni, ja osaan tehdä siitäkin itselleni sopivan (välillä liiankin) haasteellista. Samaan aikaan kirjoittaminen on niin iso osa elämääni, etten oikein osaa pitää sitä pelkkänä harrastuksena. Onko minun siis vaikeaa löytää aikaa vaativalle työlle ja vaativalle harrastukselle? Väsyttääkö joskus antaa töissä kaikkensa ja tulla sitten kotiin antamaan parhaansa käsikirjoituksille? Tuntuuko välillä siltä, ettei ole järkeä maksaa siitä, että saa lisävelvotteita? Kärsivätkö ihmissuhteet ja muu elämä ajoittain? Stressaako? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Mutta kun Aamulehti (3.1.) kysyy, onko mahdollista elää täysin stressitöntä elämää, vastaa professori Mika Pantzar, että sehän olisi hirveä ajatus. Hyvä stressi saa toimimaan määrätietoisemmin ja myös lisää vireystilaa. Kun tekee sitä, mistä pitää, joutuu antamaan paljon, mutta myös saa paljon. 

HS:n haastatteleman Harjun mukaan on vain arvioitava itse, jaksaako suoriutua sekä työstä että harrastuksesta, ja tuoko harrastus elämään iloa ja intohimoa, vai suorittamista ja huonoa stressiä. Omalla kohdallani esimerkiksi maratonajan parantaminen ei jaksa motivoida niin paljon, että olisin valmis uhraamaan vapaa-aikaani siihen siinä määrin kuin se vaatisi, niin ihanaa kuin juokseminen onkin. Joskus vuosia sitten taas jätin kirjoittamisen vähemmälle, koska ajattelin järkevästi, että kirjoittaminen on "vain harrastus", ja että keskityn nyt opiskeluun/työhön/juoksemiseen/mieheen/johonkinmuuhun, ja kirjoitan sittenjoskuskun. Voin kertoa, etten tullut yhtään onnellisemmaksi, kun kirjoitin vähemmän. Päinvastoin. Kirjoittaminen tuo minulle valtavasti iloa. Enemmänkin, tarvitsen sitä voidakseni hyvin. 


Siksi kirjoittamiseen kannattaa käyttää aikaa. Siksi en tarvitse siitä tässä vaiheessa palkkaa. (Moni on kysynyt, kuinka paljon saan, kun joku ostaa 30 ennen 30 -kirjan. Vastaus on, etten juuri mitään. Itse asiassa on todella epätodennäköistä, että saisin edes omat rahani takaisin.) Palkan saan työstäni, mutta se taas tarkoittaa sitä, että työn on oltava ykkössijalla, ja että se vie suurimman osan ajastani. Kun samaan aikaan haaveilen siitä, että saan kirjoittaa tosissani luettavaa myös muille, julkaisukelpoista tekstiä ja valmiita teoksia, on elämäni aika täynnä.  Haaveeni ovat siis haasteeni. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että vaikka oikeasti tärkeät, onnelliseksi tekevät asiat eivät useimmiten ole helppoja, ne ovat kuitenkin ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Aina ei voi tavoitella ja tehdä täysiä. Välillä on kiva tehdä jotain ihan muuta, lähteä ulos kävelemään ja räpsiä kuvia kuolleista korsista merenrannalla. Ajankäytöstä ja siitä, miksi välillä kannattaakin haahuilla, lisää täällä.