Maan alta kuulen kutsun

Joskus mietin, kuinka tarinat syntyvät. Välillä tuntuu, että koko prosessiin liittyy jotain yliluonnollista. En aina tiedä, valitsenko minä tarinat, vai valitsevatko tarinat minut.

Stephen King vertaa tarinoiden löytymistä fossiilien kaivamiseen maasta. Tarinat ovat olemassa, ne täytyy vain löytää. Kun luurangon kulmaan törmää, ei vielä tiedä, mitä kaikkea maan alta paljastuu. Kaivaessa täytyy olla varovainen, että kaivaa koko fossiilin esille, eikä jätä mitään pois, eikä toisaalta liialla innokkuudella pilaa herkkää fossiilia.

New Mounsthiren kulma osui jalkaani voimakkaasti. Hetken kypsyteltyäni kirjoitin tarinan vuoden 2012 marraskuun NaNoWriMossa, ja elin mukana harvinaislaatuisen vahvasti. Tarina herätti niin paljon tunteita, että siitä oli pakko ottaa välimatkaa. Se jäi odottamaan viimeistelyä.

Eikä sen pitänyt tapahtua tänä kesänä, mutta tuntuu, että kuulen kutsun maan alta... Tarina kutsuu minua kaivamaan itsensä loppuun juuri nyt. Yksi syy voi olla, että luin Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka osittain sivusi samoja teemoja ja oli muutenkin samantyyppinen jännitysrakkauskertomus. Silloin jo mietin New Mountshireä, mutta se ei sopinut suunnitelmiini, koska kesäksi oli jo tarpeeksi tekemistä projekti 30:ssa ja Laakson pojassa, Aavan tytössä.

Mutta tuntuu siltä, ettei valinta ole minun. En tiedä, ehkä vain Laakson poika, Aavan tyttö on nyt siinä pisteessä, että se tuntuu vaikealta, ja yritän alitajuisesti etsiä poispääsyä helpomman kautta... Mutta uskon myös siihen, että sitä kannattaa tehdä, mikä tuntuu oikealta.

Olen viettänyt siis pari päivää etsimällä tarinalle lukurakennetta. Tarina tuntuu ajatuksen tasolla harvinaisen valmiilta, ja kun luen tekstiä, välillä tuntuu, ettei se ole itseni kirjoittamaa. Aikaakin on tietysti kulunut, mutta silti, jotain mystistä tässä tarinassa ja sen synnyssä on. Se tuntuu olevan yliluonnollinen arvoitus itsellenikin.

Paljon on vielä kaivamatta. Mutta se kulma johon törmäsin, se on alku. Ja sen pääsee jo lukemaan wattpadilla:

E on päivän kirjain

Olenhan minäkin kuulunut niihin. Olenhan minäkin ajatellut niin. Olen vastustanut sekä e-kirjoja että omakustanteita, mutta nyt olen sitten tekemässä omakustanteista e-kirjaa. Älä koskaan sano ei koskaan, se on kliseistä varminta totta.

Omakustanteen julkaiseminen on aina tuntunut jotenkin epätoivoiselta, ja olen ajatellut, että jos kirjani on tarpeeksi hyvä, se kyllä julkaistaan. Muiden harrastelijakirjoittajien tuotosten lukeminen vakuutti minut kuitenkin siitä, että hyviä tarinoita ja hyviä kertojia on paljon, eivätkä kaikki saa kustannussopimusta. (Vastaavasti eivät myöskään kaikki kustannussopimuksen saaneet ole mielestäni mitenkään parhaita kirjoittajia, mutta se on tarina toinen.) Viime aikoina on oikeasti tuntunut tärkeältä jakaa tarinani maailmalle, vaikka sitten ihan puhtaasti jakamisen ilosta. Eivät tarinat kuulu pöytälaatikkoon. Olisi jotenkin itsekästäkin pitää omana sellaista, joka ei kuitenkaan ole aivan täysin omaa. 

Toisekseen en ole ollut innostunut e-kirjoista. En ole koskaan lukenut niitä itse, minulle on ollut tärkeää pitää kirjaa kädessäni. Ilmeisesti suomalaiset ovat kanssani aika samoilla linjoilla, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että olen ehkä konservatiivisen vanhanaikainen vain periaatteesta. Kaikki muu on muuttunut sähköiseksi ja olen ollut vain iloinen kehityksestä. Aivan varmasti jatkossa e-kirjoille on enemmän lukijoita. Ihan varmasti itsekin luen tulevaisuudessa enemmän e-kirjoja. 

Omakustanteen suhteen e-kirja on tietenkin houkutteleva vaihtoehto, koska se ei vaadi taloudellista panostusta ja on monella tavalla helpompi kuin painettu kirja. Siksi olenkin ollut niin innostunut. Itse asiassa siitä lähtien, kun keksin loistavan e-kirjaprojektini, olen lähes maanisesti, parisuhteenikin vaarantaen keskittynyt siihen. Vaikka en tavoittelekaan täydellistä lopputulosta, täytyy kaikenlaista ottaa huomioon.

Olen leikkinyt Canvalla ja saanut aikaan joukon uusia kansikuvia. Tein niistä kollaasinkin Wattpadia varten ja tulevaa FB-kirjoittajaprofiilia varten.

Kuvataiteellisesti taitavaa minusta ei tule varmasti ikinä, mutta koska Canva on niin helppokäyttöinen, on sillä leikkiminen jollain tavalla kivaa. Oman kädenjäljen näkeminen on kuitenkin aina palkitsevaa. Vaikka lopputulos ei ehkä ole esteettisesti paras mahdollinen, näyttävät kannet ainakin minulta. 


Olen myös tutkinut sitä, miten tekstejä saa muutettua epub-muotoon, joka usein mainitaan e-kirjojen yhteydessä. Latasin koneelleni Calibren muuntoa varten ja olen nyt harjoitellut sen käyttöä. Parhaat ohjeet löytyvät mielestäni tästä linkistä.

Ensimmäiset luonnosversiot ovat jo olemassa, ja sain jopa sisällysluettelonkin toimimaan niin, että klikkaamalla pääsee kyseiseen lukuun. Nyt tietysti tarvitsisi vain tehdä se tärkein eli kirjoittaa valmiiksi. 

Taas on tullut siis todistettua, että kirjoittamisen prokrastinaatio on ehkä tuottoisin tila ikinä. (Paitsi tietysti kirjoittamisen kannalta.)