Tuntuu käsittämättömältä, että vielä pari viikkoa sitten olin mökillä rauhassa ja hiljaisuudessa, täyttelin ristisanatehtäviä ja kuvailin kauniita auringonlaskuja. Mieli oli tyyni kuin järven selkä, täynnä taivaan valoja ja värejä.
Arki alkoi äkkiä. Viimeiset pari viikkoa ovat päivät olleet täynnä.
Enkä ole siitä oikeastaan pahoillani. Kesän reissailun jälkeen on ihana olla omassa kodissa. On jollain tavalla helpottavaa palata säännöllisiin aikatauluihin ja tyydyttävää tehdä töitä. Opettaminen on niin konkreettista, suunnittelua, päivämääriä, materiaalien etsintää ja oikeita ja vääriä vastauksia. Pidän siitä, nautin siitä, haluan tehdä sitä ja vieläpä hyvin.
Ongelma on, että kirjoittamiselle on taas vaikea löytää tilaa. Aikaa vielä löydän, sitä on huomattavasti helpompi järjestää kuin energiaa. Pää on tyhjä iltaisin, on vaikea keskittyä ja päivän uurastuksen jälkeen pyytää itseltään vieläkin parasta. Kaipaan niitä lomapäiviä kesällä, kun aamulla tiesin, että minulla on koko päivä aikaa uppoutua mielikuvitusmaailmoihini. Tekstit edistyivät huimaa vauhtia verrattuna siihen, mihin olen arkena tottunut.
Ei minulle tietysti tule yllätyksenä, että päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on haastavaa, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta se muuttuu vaikeammaksi. Aika kuluu, ja tekstit edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Toisaalta on vaikea perustella itselleen, miksi käyttäisi aikaa johonkin niin subjektiivista iloa tuottavaan kuin tekstien kirjoittamiseen, kun päivätyössä voi oikeasti ja konkreettisesti auttaa kasvavia nuoria. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla ilman vaativaa ja mustasukkaista harrastusta, töiden jälkeen vain levätä, laittaa ruokaa ja lomailla, mutta jos joku on varmaa niin se, etten voisi elää ilman kirjoittamista.
Kysymys kuuluukin, miten tosissani otan omat tekstini. Uskonko, että olen niin vahva tarinankertoja, että teksteilläni voi joskus olla niin paljon merkitystä muille, että voin heittäytyä täysin kirjoittajaksi? Vai ajattelenko, että tekstit ovat vain omaksi ilokseni, jolloin niiden edistymisestä ei tarvitse kantaa huolta, mutta toisaalta jotain jää puuttumaan, kun tiedän, etteivät maailmani koskaan saa elää muiden mielissä?
En osaa vastata vielä. Toistaiseksi elän tätä arkea, jossa yritän yhdistää kaksi rakasta ja raskasta tekemistä.
Enkä oikeastaan osaa tällä hetkellä kuvitella tätä arkea armaampaa, vaikka se joskus ankeaa onkin.
