Kilpikonnan askelin

Joensuu, minun Kotikaupunkini

30 jälkeen 30 lähti kesän jälkeen taas editointikierrokselle. Menossa on jo versio 8.1 eikä naurata enää.

Tai itse asiassa naurattaa. Tauon jälkeen teksti tuntuu taas yllättävän tuoreelta. Hauskalta. Ihanalta. Romanttiselta. Nauran ja liikutun joskus itse sitä lukiessani (noloa!!). 

Samaan aikaan tauon jälkeen kiinnitän taas huomiota niihin kohtiin, jotka eivät toimi. Siis mitä hemmettiä? Tämänhän piti jo olla valmis! Kuinka loputtomasti tätä tekstiä oikein saa hioa? Tuleeko ikinä sellaista hetkeä, että tauon jälkeen tuntuu siltä, etten muuttaisi mitään?

Aisopoksen tarinassa hidas kilpikonna voittaa nopean jäniksen, koska jänis sortuu liikaan itsevarmuuteen, mutta kilpikonna luottaa varman tasaiseen työhön. Jotenkin tuon tarinan ajatteleminen on lohduttanut. Kyllä se kilpikonnakin maaliin pääsi, vieläpä voittajana.

Olen tuskaillut tämän tekstin parissa jo yli neljä vuotta. Toki teksti on välillä ollut pitkiä aikoja telakalla ja olen keskittynyt muihin projekteihin, mutta silti, aika on pitkä. Teksti on edistynyt aivan tuskallisen hitaasti. Olen poistanut, muokannut, kirjoittanut uusiksi, ja aloittanut saman alusta kymmeniä kertoja. Olen luovuttanut ja miettinyt, etten ikinä pysty tähän. Olen katsonut kustantamojen tarjontaa ja päätellyt, ettei tätä tekstiä ole mitään järkeä kirjoittaa. Olen masentunut ja ajatellut, ettei tätä kukaan järkevä ihminen halua lukea. 

Toisaalta teksti on myös kasvanut joka vuosi. Ensimmäinen versio on jo käsittämättömän kaukana siitä, mitä teksti on tänään. Hiihtolomalla saamani oivallus muutti tekstin ihan eri tavalla läheiseksi minulle. (Siis haloo. Kirjoitan tekstiä, joka sijoittuu pikkukaupunkiin, ja kesti näin kauan tajuta, että teksti kertoo pikkukaupunkielämästä?) Samalla viimein oivalsin, että viime kädessä minä kirjoitan tätä tekstiä itselleni ja itseäni varten. Ja se riittää.

Olen lopultakin lopettanut miettimästä, onko järkevää kirjoittaa romanttista viihdettä Suomessa, jossa arvostetaan vain marrasräntäkirjallisuutta ja dekkareita (niiden viihteellisyys ei yllättäen olekaan paha asia). Enkä mieti sitäkään, mikä saa kaltaiseni tosikkofeministin kirjoittamaan chick litiä. Ehkä viimeinkin olen tullut niin vanhaksi, etten jaksa enää välittää yhtään muiden mielipiteistä tai muiden (oletetuista) odotuksista itseäni tai kirjallisuutta kohtaan. 

Tämä teksti on minulle tärkeä. Minä haluaisin lukea sen. 
(Itse asiassa olisin tosi kiitollinen, jos joku muu kirjoittaisi tämän minun puolestani ja minä voisin keskittyä vain siihen lukupuoleen.) 

Siksi tästä tulee vielä kirja. 
(Ja seuraavan kerran kun epäilys iskee, aion tulla lukemaan tämän lauseen uudestaan ja uudestaan, kunnes uskon siihen taas.)