Kirjallisuutta kannattaa opiskella - 7 hyvää syytä

Kannattaako kirjallisuutta opiskella? Vastaus on itsestään selvästi kyllä. Tässä esimerkiksi 7 hyvää syytä miksi. 

Ajatukset on koottu Jyväskylän avoimessa yliopistossa lukuvuonna 18-19 suoritettujen kirjallisuuden perusopintojen jälkeen.

Bonus: Kurssikirjallisuudesta saa kissalle
hyviä istuma-alustoja.

1. Kirjallisuuden tunteminen lisää yleissivistystä. 

Eiköhän myönnetä, että me kaikki  haluamme voittaa Trivial Pursuitissa! Kirjallisuusknoppeja ja klassikkotietämystä on takuulla tarjolla. Sitä hienompaa on kuitenkin saavuttaa syvempi ymmärrys siitä kirjallisuuden jatkumosta, joka on syntynyt antiikista tähän päivään.

2. Kirjallisuus kytkeytyy historiaan ja yhteiskuntaan.
Kirjallisuus ei synny tyhjiössä. Tieteelliset edistysaskeleet, filosofiset tulkinnat ja yhteiskunnalliset tapahtumat kytkeytyvät kaikki osaksi kirjallisuutta. Kirjallisuus on esitellyt ideoita, vienyt niitä eteenpäin ja julistanut vanhat aatteet kuolleiksi.

Kirjallisuutta opiskelemalla yleissivistys lisääntyy monella tavalla. Samalla oppii mm. historiaa, filosofiaa ja luonnontieteitä.

3. Tekstejä ymmärtää paremmin.
Kaikki tekstit ovat jatkumoa jo aiemmin julkaistuille teksteille ja kantavat niitä jollain tavalla sisällään. Jokaisesta tekstistä voi löytää merkkejä niin menneistä kuin tulevista valtavirtauksista. Klassikoita ymmärtää paremmin, kun tietää, mitä niiden syntyaikaan on arvostettu tai vastustettu. Nykykirjallisuus taas iskee usein silmää menneelle ja sitä voi olla jopa vaikea lukea tuntematta aiempaa kirjallisuutta.

4. Tekstejä oppii analysoimaan ja tulkitsemaan.
Pelkäsin ennen opintoja, katoaako osa lukemisen ilosta jatkuvan analysoinnin seurauksena. Kieltämättä lukemiseeni on tullut uusi analyyttisempi ulottuvuus, jonka takia en aina uppoudu tarinoihin niin syvälle kuin ennen.

Toisaalta sen ansiosta saan teksteistä toisella tasolla enemmän irti. Näen asioita, joille ennen olen ollut sokea tai löydän tekstistä uusia näkökulmia. Käsitteiden opiskelu ei ehkä itsessään ole niin hauskaa, mutta niiden avulla silmät avautuvat.

5. Erilaisista teksteistä oppii nauttimaan.
Vihasin lukiossa kaikista eniten runo- ja novellianalyysien kirjoittamista. Kun harjoittelimme analyysitekniikoita kurssilla, aukesi minulle aivan uusi maailma. 

Runous on esimerkiksi hieman kuin piilosanatehtävät. Lauseet voivat aluksi vaikuttaa käsittämättömiltä, mutta kun niihin tutustuu syvemmin oikeiden työkalujen avulla, löytyykin salattuja piilomerkityksiä ja oivalluksen riemua.

Tenttivalvoja odottelee etätentin alkamista

6. Sivussa oppii kirjoittamaan paremmin.
Kun ymmärtää, millaisista asioista ja elementeistä tekstit rakentuvat, on myös helpompi nähdä, miksi joku toimii tai ei toimi. Kirjallisuuden opiskelua voi siis suositella myös kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Kirjoittamista voi toki opiskella omana aineenaan, mutta luulen, että olisin saanut kirjoittamisen opinnoista enemmän irti, jos olisin opiskellut kirjallisuutta ensin. On ihan hyvä tutustua analyyttisesti siihen, mitä muut ovat tehneet, ennen kuin alkaa itse kirjoittaa tavoitteellisesti.

Lue lisää:
Kirjoittamisen perus- ja aineopintojen jälkeen pohdiskelin, kannattaako kirjoittamista opiskella ja voiko kirjoittamista opiskella.

7. Kirjallisuuden opiskelu on hauskaa.
Missä muussa oppiaineessa saa lukea fiktiivisiä tarinoita ja ansaita siitä opintopisteitä? Luettavaa ei toki kovinkaan paljon saa valita itse (ainakaan perusopintovaiheessa), mutta ei klassikoiden lukeminenkaan ole ollenkaan niin tylsää kuin jotkut kuvittelevat.

Lue lisää: 5 väärää uskomusta klassikoista

Kehuin Jyväskylän avointa yliopistoa kirjoittamisen opintojen jälkeen, ja voin edelleen pysyä kannassani. Tämän helpommaksi ja hauskemmaksi ei opiskelua enää voi tehdä. Kurssien suoritustapoja on monia ja niistä voi valita itse, mikä sopii itselle parhaiten. Omat suosikkini ovat (edelleen) verkkokurssit, mutta tällä kertaa muiden kanssa keskustelu antoi ehkä jopa vieläkin enemmän uusia näkökulmia tehtäviin. Jos olin epävarma tulkinnoissani, sain kaipaamaani vahvistusta, tai sitten joku esitti näkökulmia, joita en tullut ottaneeksi huomioon.

Pidin itse eniten kirjallisuuden historian kursseilla käytetyistä roolikeskusteluista. Omia mielipiteitä ei tarvinnut keksiä, kun renessanssi-Chiara, valistus-Etienne ja realismi-Jorge tekivät työt puolestani. Lisäksi viikon tai kahden mittaisiin pätkiin pilkotut kurssit jäsensivät tekemistä.

Opiskelu toi ainakin minulle kaivattua vaihtelua arkeen. Tietenkin opiskelu aina tuo omat haasteensa jaksamisen ja ajanhallinnan kannalta, mutta ei pidä unohtaa, että oppiminen  - ja onnistuminen - myös antavat paljon. Ja jos työskentelee vielä opettajana (tai minä vain asiantuntijana), tekee monellakin tapaa hyvää olla välillä opiskelijan roolissa pänttäämässä perusasioita.

Okei, myös tämä näky tuottaa nautintoa. Kaikki perusopintojen kurssit suoritettu!

Klassikkoputki ja 5 väärää uskomusta klassikoista

Vuosi alkoi klassikkoputkella, kun luin 11 klassikkoteosta kirjallisuuden opintojen tenttiä varten. Samalla pohdiskelin, millaisia vääriä uskomuksia klassikoiden lukemiseen liittyy. 

1. Klassikot ovat kuivia ja tylsiä.

Aika monen käsitys vanhoista kirjoista tuntuu olevan, että ne joutuu työllä, tuskalla ja väkipakolla kahlaamaan läpi. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa! Esimerkiksi Don Quijote sai nauramaan ääneen, Humiseva harjun tunnelma oli todella tiivis, Rikos ja rangaistus sai jännittämään Raskolnikovin puolesta eikä Candiden tapahtumissa ehtinyt tulla tylsää hetkeä.

Välillä lukeminen oli kyllä kahlaamista (en todellakaan aio lukea Don Quijoten osaa 2), mutta jokaisesta 11 klassikosta löysin kuitenkin myös lukemisen iloa. Ja ennen kaikkea ajateltavaa.

2. Klassikot ovat vanhanaikaisia. 

Oli itse asiassa aika hämmentävää lukea 1300-luvulla kirjoitettua Decameronea ja tajuta, että aika samanlaiset asiat ihmisiä edelleen liikuttavat, viihdyttävät ja mietityttävät. (Osa Decameronen novelleista oli kuin suoraan jostain Temptation Islandilta.)

Yhtymäkohtia tähän päivään löytyi yllättävilläkin tavoilla. Kafkan aikaan ei tapahtunut somelynkkauksia, mutta Oikeusjuttu sai minut ajattelemaan niiden itseään ruokkivaa mekaniikkaa.  Ehkä pysäyttävin yhtäläisyys oli tajuta, että oma tuleva kirjani  30 jälkeen 30 käsittelee osin samaa teemaa kuin Madame Bovary, eli suurten odotusten ja unelmien yhteentörmäystä arkitodellisuuden kanssa. Ehkäpä  klassikot ovat säilyneet, koska ne ovat tallentaneet jotain syvästi ihmisyyteen liittyvää, joka toistuu eri aikoina, vain eri muodossa?

Sitäkään ei voi kieltää, etteivätkö eri aikakaudet ja eri arvot näkyisi klassikoissa. Olin pöyristynyt lukiessani Decameronesta novellin, jossa kiukkuinen ja tottelematon vaimo asetettiin paikalleen hakkaamalla hänet henkihieveriin. Vaimonhakkaaja esitettiin tarinassa sankarina ja vaimo pahiksena. Apua! On myös hyvin vaikea ymmärtää, miten äärimmäisen siveellisesti kuvattu aviorikos Rouva Bovaryssa oli omana aikanaan skandaali ja aiheutti sakot siveettömyydestä.

Nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten jokainen kirja kertoo omasta ajastaan. Jos haluaa tietää, miten ihmiset eri aikaan elivät, kannattaa lukea klassikoita. Ne kuvaavat omaa aikaansa aivan eri tavalla aidosti kuin oman aikakautensa läpi peilaavat historialliset romaanit (joilla on tietysti  myös oma paikkansa kirjallisuudessa). 

3. Klassikot ovat klassikoita, koska ne ovat parasta kirjallisuutta.  

Klassikot ovat klassikoita syystä. Kaikkien kohdalla syy ei vain ole, että ne (edelleen) ovat hyvää kirjallisuutta. 

Miten kirjasta tulee klassikko? Useimmat ovat jääneet historiaan, koska ne ovat omana aikanaan tuoneet kirjallisuuteen jotain uutta tai edustaneet omaa tyylisuuntaansa puhtaimmin. Kuitenkin se, mikä joskus on ollut uutta, on tehty jo moneen kertaan sen jälkeen. Frankenstein ei enää kauheasti pelota, vaikka kauhuklassikko onkin.

Ennen kaikkea kirjallisuuden arvostus on myös oman aikansa lapsi. Nykylukija arvostaa kirjallisuudessa eri asioita kuin 1600-luvun lukija. Nykykriteereillä moni näistäkin 11 teoksesta taitaisi kaivata reipasta tiivistämistä. 

Klassikoiksi eivät myöskään ole nousseet jokaisen kauden absoluuttisesti parhaat ja loistavimmat teokset. Esimerkiksi naiskirjailijoita on kirjallisuuden kaanonissa vähän. Toki kirjoittavia naisia on olosuhteista johtuen ollut vähemmän, mutta luulenpa, että monen naiskirjailijan teos ei koskaan ole saanut edes mahdollisuutta miesten hallitsemassa maailmassa. Puhumattakaan vääränvärisistä tai vääräuskoisista kirjoittajista.

4. Kannattaa lukea vain klassikoita, koska ne sivistävät (toisin kuin esimerkiksi viihde).

Klassikoita kannattaa kyllä lukea ja niiden lukeminen on yleissivistystä. Moni kulttuurinen viittaus aukeaa aivan eri tavalla, kun tietää sen taustan. (Minun mielessäni taistelu tuulimyllyjä vastaan on muuttunut paljon traagisemmaksi.) 

Minusta kaiken ei kuitenkaan aina tarvitse olla niin sivistävää. Viihde virkistää ja pieni pako arjesta on enemmän kuin sallittua! Sitä paitsi käsitys siitä, etteikö viihdekirjallisuudesta voisi oppia jotain, on täysin väärä. 

5. Jokainen klassikko on luettava itse. 

Hulluksihan sitä tulisi, jos yrittäisi jokaisen klassikon lukea. Kaikkea ei tarvitse lukea itse, joskus riittää, että hankkii tietoa kirjallisuudesta, sen eri aikakausista ja arvostetuista teoksista. (Tietoa teoksen taustoista kannattaa kyllä hankkia siinäkin tapauksessa, että lukee itse kirjan. Se auttaa pääsemään sisälle teoksen maailmaan ja ymmärtämään, mikä siinä on hienoa.)

Ei ole olemassa myöskään tiettyä 10, 20 tai 50 klassikkoa, jotka jokaisen tulisi lukea. Minusta klassikoista kannattaa valikoida ne, jotka aidosti kiinnostavat. 

Ja hei, klassikonkin saa jättää kesken. Minun luvallani.   

P.S. Lisää ajatuksiani klassikoista löytyy Instasta.

Kolmoiselämää

Viime vuonna minusta tuntui usein, että elin kaksoiselämää. Päivät olin töissä, illat, viikonloput ja lomat kirjoitin. Tänä syksynä kirjallisuuden opinnot ovat lisänneet vielä yhden ulottuvuuden elämääni. Kyllä tämä kolmoiselämää vähintäänkin on! 

Olen melko luottavainen sen suhteen, että jos priorisoin, lasken rimaa ja suunnittelen hyvin, selviän aikatauluista. Mutta miten ihmeessä minun aivoni tästä selviävät?
Jokainen osa-alue kolmoiselämässäni vaatii aktiivista ajattelua. Tämän lisäksi pitäisi tietysti muistaa, mitä ostaa kaupasta, kenellä on synttärit tulossa, milloin kävinkään hammaslääkärissä ja tuliko kissat ruokittua. (Tai no, viimeisestä ei ehkä tarvitse olla huolissaan, kissat pitävät varsin omatoimisesti ja hyvin kovaäänisesti huolen ruoka-ajoistaan.)

En nimittäin halua päätyä siihen samaan vegetatiiviseen tilaan, jossa viime vuoden kaksoiselämän jälkeen lopulta olin. Touko- ja kesäkuun aikana aivoni olivat yhtä mössöä. En valehtele, jos väitän, että tekstiviestin kirjoittaminen oli jo aika vaativa tehtävä. Puhumattakaan sitten joistain käsikirjoituksista. 

Siksi olen nyt julistanut itselleni viikkoon yhden aivolepopäivän. Kyllä, kokonaisen päivän. Eikä sen aikana ole sallittua tehdä töitä, kirjoittaa tai opiskella. 

Voin kertoa, että jokainen kolmesta minästäni huutaa täysillä tätä vastaan. Kolmoiselämän mahduttaminen kalenteriin on riittävän haasteellista seitsemäänkin päivään, miten sitten kuuteen? 

Samaan aikaan olen aika varma siitä, että tämä olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Heinäkuussa, kun aivotoiminta hiljalleen käynnistyi, tajusin tehneeni kirjoittamisen suhteen saman alkeellisen virheen kuin tein maratonille treenatessa. Harjoittelin kyllä riittävästi, monipuolisesti ja tunnollisesti, mutta unohdin sen tärkeimmän asian: lepo. 

Luulisi, että lepääminen on helppoa, mutta minulle se on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Tiedän tarvitsevani sitä, mutta kerta toisensa jälkeen sorrun siirtämään lepäämisen huomiselle. Aina on niin paljon tehtävää! Aina on jotain kesken! Olen myös tyyppiä, joka ei kaipaa taukoa silloin, kun on innostunut. Eikä osaa pitää paussia silloinkaan, kun on väsynyt. Kaiken lisäksi minussa asuu vielä ylisuorittaja ja perfektionistikin (henkitoreissaan tosin jo). Jos en tee tätä nyt, en varmasti tee sitä huomennakaan, enkä ehkä ikinä, ja sittenhän saattaa jo maailmakin kaatua...

Jotenkin on niin helppo uskoa, että mitä enemmän tekee, sen enemmän saa aikaan.

Juoksusta opin ottamaan taukoa kantapään kautta. Tai tarkemmin ottaen polven, joka pakotti pitämään puolen vuoden juoksutauon. Nyt voin paljon paremmin, kun pidän kevyitä treeniviikkoja. Olen oppinut nauttimaan myös lajeista, joissa ei hikoilla ja tehdä täysillä. Juokseminen tuntuu vieläkin ihanammalta, kun sitä saa välillä vähän kaivata. 

Voisin kuvitella, että kirjoittamisenkin suhteen käy samoin, jos maltan levätä enemmän. Ajatukset kulkevat paremmin, kun aivot eivät ole tukossa. Ideat saavat kehittyä alitajunnassa. Työskentelyajan pystyy paremmin hyödyntämään levänneenä. 

Ehkä vähemmän sitten todellakin on enemmän. Jos juoksija kehittyy levossa, ehkä niin käy kirjoittajallekin? 

Auringonlasku aivolepolenkiltä

Kirjallisuutta opiskelemaan!

Palautin heinäkuun viimeisenä päivänä kirjoittamisen aineopintojen viimeiset tehtävät. Olin koko kesän stressannut tehtäviä ja odottanut hetkeä, jolloin opinnot ovat viimeinkin ohi. Ihanaa, kun töiden jälkeen on vapaata, eikä koulua!

Ja kuinkas sitten kävikään? Heti elokuun ensimmäisenä päivänä olinkin jo ilmoittautumassa kirjallisuuden perusopintoihin ensi talveksi. 

Vino pino kurssikirjallisuutta odottelee...

Miinukset:

1. Opiskelu töiden ohella vie aikaa. Ajasta tulee pula, joten opiskeluun panostaminen tarkoittaa sitä, että joudun luopumaan jostain muusta kivasta. 

2. Opiskelu ylisuorittajaluonteella on stressaavaa. En vain pysty laskemaan rimaa niin alas, etteikö tehtävien suorittaminen veisi aikaa ja energiaa liikaakin (ottaen huomioon, mitä hyötyä kurssien suorittamisesta lopulta on).

3. Kurssien suorittaminen ei aina tunnu niin suoraan hyödylliseltä. Joukossa on aina tylsiä ja turhia tehtäviä, joiden tekeminen nyt vain on pakkopullaa. 

Plussat:

1. Olen jo pitkään haaveillut äidinkielen opettajan pätevyydestä. Kirjallisuuden perusopinnot kuuluvat siihen.

2. Olen jo pitkään haaveillut opintovapaasta. Äidinkielen opettajan pätevyyden hankkiminen on hyvä syy oikeasti hakea sitä.

3. Kirjallisuuden opiskelusta on hyötyä myös kirjoittamisen ammattilaisuudesta haaveilevalle. (Väittävät Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen sivuilla.)

4. Tein netissä (viacharacter.org) vahvuustestin, ja vahvuuteni numero yksi oli uuden oppimisen ilo. En ihmettele tulosta, koska minä oikeasti nautin siitä, että saan opiskella uusia asioita. Oli siitä sitten hyötyä tai ei.

5. Rakastan lukemista. Klassikkokirjojen lukemiseen saan hyvää lisämotivaatiota kirjallisuuden opintojen pakollisista luettavista.

6. Olen jo muissa opinnoissa sivunnut paljon kirjallisuutta, joten tuttuakin tulee olemaan. Pääsen ehkä joillain kursseilla helpommalla?

7. Jyväskylän avoimessa yliopistossa opiskelu on minulle tuttua. Tähän asti minulla on ollut vain myönteisiä kokemuksia opiskelusta ja niiden joustavuudesta. Olen suorittanut siellä jo yhteensä 95 opintopistettä, enkä ole kertaakaan joutunut käymään Jyväskylässä!

Tuumasta toimeen. Teinkin jo alustavan opintosuunnitelman itselleni:

Syksy 2018

Kirjallisuustieteen perusteet (itsenäiset tehtävät) (5 op)

Länsimaisen kirjallisuuden historia (Verkkokurssi) (3 op)

Länsimaisen kulttuurin teemat ja kuvastot (itsenäiset tehtävät) (5 op)

Kevät 2019

Kotimaisen kirjallisuuden historia (2op) (Verkkokurssi)

Kirjallisuuden analyysi (5 op) (Verkkokurssi )

Kirjallisuuden tuntemus (Koppa-etätentti?) (5 op)