Luin Anni Polvaa paljon ala-asteella. Muistan, että hän oli yksi suosikkikirjailijoistani ja pidin hurjasti hänen naissankarittareistaan, sekä Tiinasta että aikuisten kirjallisuuden päähenkilöistä. Olen jotenkin aina ajatellut, että Polva herätti minussa girl powerin ennen kuin siitä edes puhuttiin. Kuka tietää, ehkäpä hän on yksi syy siihen, miksi päädyin itsekin kirjoittamaan romanttista viihdettä.
On jännittävää palata lapsuuden kirjamaisemiin lähes 25 vuotta myöhemmin. Uteliaana aloitan kirjan ja odotan tempautuvani sen tapahtumiin mukaan. Heti romaanin alussa onkin kohtaus, jonka luulen miellyttäneen minua paljon nuorempana. Lulu läksyttää ystävätärtään, ettei tämän pitäisi itkeä miesten perään, ja ilmoittaa, ettei mies voi kieltää heitä lähtemästä maalle talkoisiin. Teräväkielinen, räväkkä Lulu on juuri sellainen kuin muistan Polvan sankarittarien olleen.
Jostain syystä minulla on kuitenkin vaikeuksia päästä kirjaan sisään. Miten ihmeessä olen ala-asteella tajunnut tästä kirjasta mitään? Romaanissa sairastetaan leiniä, juodaan pootoorikuppeja, voidellaan jalat vetysuperoksidilla ja pöydässä on faneerinkappale pihlajanmarjamarmelaadeja. Konttorin tytöt tilaavat töihin viiliä palautettavissa astioissa ja loma vietetään maatilalla talkoissa.
Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän pystyn samastumaan Luluun. Kirja on julkaistu vuonna 1945, joten ei ihmekään, ettei sen naiskuva ole ihan tätä päivää. Kaupunkilaisneitiä kehutaan, kun hän osaa hienosti lypsää lehmää, ommella nuken mekkoja ja vieläpä kiillottaa miesten saappaita! Siitäpä onkin sitten miesten helppo tokaista suurin mahdollinen kohteliaisuus: Lulu on emäntäainesta ja sopisi lastenkin äidiksi. Vastaavasti kirjan jokaisen naisen naisen suurin unelma ja intohimo on löytää mies ja päästä naimisiin. Siis suurin ja ainoa, muita unelmia ei naisilla sitten olekaan.
Entäpä sitten miespäähenkilö? Antti on sodasta palannut urho, joka on ollut niin taistelun tuoksinassa, että on loukannut jalkansakin. (Näen fyysisen vamman nimenomaan miehisyyden korostuksena, koska Antti tai hänen vetovoimansa eivät tästä heikkoudesta vaikuta kärsivän.) Morsian on Antilla jo kotikylillä odottelemassa, mutta kun Lulu ilmestyy kuvioihin, alkaa Antti tyynesti pyörittää kahta naista ja arvioida näiden emäntäpotentiaalia. Lopulta hän heittää toisen yli laidan (suht kirjaimellisesti veneestä...). Lulun makuun Antti kuitenkin on juuri sellainen kuin miehen pitää olla, eli itsekäs, itsepäinen, teräkselle kalahtava. Siis nykysuomeksi käännettynä kusipää.
Lulu puolestaan menettää kaiken kunnioitukseni alkaessaan saalistaa Anttia, vaikka väittääkin, että mieluummin ottaisi miehekseen vaikka pesunkestävän papualaisen. Lulu vakoilee "vahingossa" Anttia ja tämän morsioehdokasta ja tipahtelee milloin ojaan, milloin puusta. Kun mies opettaa Lulua eli suutelee puoliväkisin, valvoo tyttöparka yönsä innoissaan. Kun Lulu kuvittelee, ettei Anttia kiinnostakaan, vollottaa reppana kuin pahainen kakara. Lopulta Lulu turvautuu jo epätoivoisiin konsteihin ja tiputtautuu veneestä, että saisi Antin pelastamaan itsensä. (Anttihan ei tietenkään vaivaudu vaan laittaa neidon uimaan rantaan ihan itse.)
Kirja loppuu siihen, että Lulu haaveilee hemmottelevansa miestä työpäivän jälkeen. Ilmeisesti alun räväkkä sankaritar nyt on kesytetty naimakelpoiseksi, sillä pian Antti ilmoittaa parin menevän kihloihin ja naimisiin ja tekevän lapsen. Tähän Lulu vastaa kiltisti kyllä, herra luutnantti.
Siis A-PU-A!
Kirjan lukemisen jälkeen olen hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Olisiko pitänyt jättää kirja lukematta ja pitää idoli jalustallaan? Vai onko pettymys siksi niin suuri, koska odotuksetkin olivat niin suuret?
Jään myös miettimään kirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Polva on syntynyt lähes 70 vuotta ennen minua, joten eipä ihmekään, etteivät meidän maailmankuvamme ihan vastaa toisiaan. Polva on kuitenkin miljoonia myynyt, viihdekirjallisuuden edelläkävijä ja kiistatta kannuksensa aikanaan ansainnut. Ilman Polvaa ei ehkä olisi koko tätä ketjua naisviihdettä kirjoittajia kirjailijoita, joihin itsekin lasken kuuluvani.
Tähän päivään tämän teoksen hienous ei kuitenkaan aivan välity. Johtuukohan viihdekirjallisuuden matala status osittain siitä, että se kestää huonommin aikaa? Monesti viihde on hyvin omaan aikaansa ja sen hetkiseen kuvastoon sidottua.
Ehkäpä etsin käsiini vielä jonkin toisen Polvan kirjan ja annan toisen mahdollisuuden hieman realistisemmin odotuksin. Jatkossa täytyy ilmeisesti olla varovainen, kun palaa vanhojen suosikkien pariin. Tulipa taas todistettua sekin, että kirjallisuuden merkitys yksilölle on kovin hetkeen ja sen hetkiseen arvomaailmaan sidottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti