keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kirjamessulauantai: itsesensuuria, feminististä fantasiaa ja monimuotoisia hahmoja

Helsingin Kirjamessujen lauantain aiheina olivat mm. kirjailijoiden suhde omiin, jo julkaistuihin teoksiin, mitä kirjailija sensuroi, kuinka kirjoittaa monimuotoisia hahmoja sekä Turtschaninoffin feministinen fantasia.



Aamulla huokaisin, kun tajusin seuraavani jälleen ohjelmaa lähes koko päivän Töölö-lavalla. Ohjelman suunnittelu on toki onnistunut siinä vaiheessa, kun minua kiinnostavat teemat on saatu samalle lavalle. 
Mutta ne lavat istuimina! Maalaistyttö ei vain voi ymmärtää niiden hienoutta sisustuksessa ylipäätään, ja  istuimina ne eivät yksinkertaisesti toimineet. Lavat olivat sekä epämukavat että epäkäytännölliset, sillä osa yleisöstä joutui istumaan selkä esiintyjiin päin. 

Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Suhteesta julkaistuihin teoksiin keskustelivat kirjailijat Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste. 
(Keskustelun voi katsoa myös Yle Areenasta.)

Totta se on - myös ammattikirjailijat haluaisivat joskus muuttaa jo julkaistuja teoksiaan. Kontio kertoi, että haluaisi kirjoittaa kokonaan uusiksi useita kohtia teoksistaan ja karsia niistä esimerkiksi omaa tunteellisuuttaan.

Itkonen puolestaan ei haluaisi kirjoittaa mitään uusiksi. Hän ei usko teostensa välttämättä olevan täydellisiä, mutta hän haluaa mennä eteenpäin kohti uutta. Itkonen on suorastaan vältellyt vanhoja tekstejään ja lukenut niistä uudestaan ainoastaan Anna minun rakastaa enemmän. Lopulta Itkonenkin kuitenkin tunnusti, että haluaisi poistaa Ajo-romaanista toisen tarinoista. (Sama ajatus nousi muuten itselleni Ajoa lukiessa, toinen tarina oli mielestäni turha!)

Haahti puolestaan on oikeasti kirjoittanut uusiksi esikoisromaaninsa ja julkaissut sen lyhyeksi aikaa nettisivuillaan. Hänestä kirja oli edelleen ajankohtainen 20 vuotta julkaisunsa jälkeen, mutta hän ei vain osannut kirjoittaa sitä riittävän hyvin ja tiiviisti esikoiskirjailijana.  

Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste
Haahti ei ole ainoa suomalaiskirjailija, joka on kirjoittanut teoksiaan uusiksi. Uudelleen kirjoittamisesta löytyy kuitenkin keskustelijoiden mukaan useita varoittavia esimerkkejä kirjallisuushistoriasta. Itkonen ei muuttaisi teoksiaan siksi, että jokainen teos on sen aikaisen kirjailijan sen aikaisilla kyvyillä tekemä, ikään kuin kuva kirjailijasta ajassa. Keskustelijat pohtivat myös, että liika editointi voi viedä tekstistä pois sen roson, joka tekee siitä kiinnostavan. 

Kuinka sitten tietää, että teksti on valmis? Haahti muistutti, ettei täydellisyyttä voi tavoittaa, vaan jossain vaiheessa tekstistä on vain päästettävä irti. Itkosen kohdalla tämä hetki on se, kun hän ei enää jaksa työstää tekstiä. Kaikkien mukaan omalle tekstilleen kuitenkin sokeutuu, joten siitä on hyvä pitää taukoja ennen julkaisua. Kontiosta omaa tekstiä on myöhemminkin mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, koska tekstistä tulee läpi omia vanhoja ajatuksia ja tunnetiloja.

Tietynlaista uudelleenkirjoittamista on myös se, että sama kirjailija toistaa samaa teemaa kirjoissaan. Itkosesta olisi surullista ajatella, että hänen esikoisromaaninsa oli hänen paras teoksensa, vaan hän haluaa uskoa kehittyvänsä koko ajan.

Aihe oli minulle erittäin ajankohtainen, koska 30 ennen 30:n julkaisusta tulee juuri kaksi vuotta. Palaan omiin ajatuksiini tarkemmin ensi viikolla, mutta hämmästyttävää oli huomata,  kuinka paljon samoja ajatuksia myös ammattikirjailijoilla on.

Maria Turtschaninoff Hietalan & Henriksonin haastateltavana

Maria Turtschaninoff keskusteli kirjoistaan YLE:n Hietalan ja Henriksonin kanssa.

Turtschaninoffin palkitut nuorten kirjat luetaan usein feministisinä. Hän ei kirjoittaessaan ole kuitenkaan ajatellut tarkoituksellisesti kirjoittaa feministisesti, mutta ei toisaalta voi kirjoittaa muuten kuin itsensä kautta. Turtschaninoff ei kuitenkaan pidä nimilapuista, eikä haluaisi lukijanakaan kirjojen kansitekstien määräävän liikaa sitä, miten kirja pitää lukea.

Turtschaninoff on ollut pienestä asti feministi, mutta hänestä kirjailijan velvollisuus ei ole ottaa kantaa, vaan kirjoittaa hyvin. Hän valitsee teoksiinsa itselleen tärkeitä aiheita, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat. Kuitenkin kirjailija voi kirjoissaan nostaa esiin ongelmia ja herättää kysymyksiä.

Nuorten kirjailijoilta kysytään monesti, mitä saa ja mitä pitää kirjoittaa. Turtschaninoffin kirjoissa käsitellään myös väkivaltaa ja ikäviä asioita, mutta hän ei kuvaa tapahtumia tarkasti. Aikuinen lukija pystyy ehkä täydentämään kuvauksen mielessään tarkemmin, joten aikuiselle kohtaukset voivat olla hurjempia.

Ylipäätään Turtschaninoff haluaa kuvata teoksissaan sekä utopioita että dystopioita, elämän kaikki puolia. Maailmojen rakentamisessa hän kertoi hyödyntävänsä oikeasti olemassa olevia ympäristöjä, mutta sekoittavansa ja lisäävänsä omiaan, kunnes tulos on hänen oma keitoksensa. Kiinnostavaa oli, että vasta kun kirjoja alettiin kääntää muille kielille, hän uskalsi ottaa vaikutteita myös läheltä, Suomen maisemista. Turtschaninoff kertoi huomanneensa, että maailman rakentaminen on olennaista fantasiakirjailijalle, koska maailma myös määrittää, mitä ihmiset tekevät ja voivat tehdä siellä.

Kun Turtschaninoffilta kysyttiin menestyksen merkityksestä, hän ei ensin osannut vastata. Kyseessä on kuitenkin lopulta aina hän ja teksti, eikä välissä voi olla muita. Menestys tarkoittaa kuitenkin sitä, että hänen on tiedettävä hyvissä ajoin, mitä kirjoittaa milloinkin. Kuitenkin hän kokee menestyksen tehneen hänet kaiken kaikkiaan vapaammaksi kirjoittajana.

Mitä kirjailija sensuroi? Onko aiheita, joista ei voi kirjoittaa? Aiheesta keskustelivat kirjailijat Pirjo Hassinen ja Jukka Behm. 
(Keskustelun voi katsoa Yle Areenasta.)

Hassinen koki, ettei ole aihetta, josta ei voisi kirjoittaa, mutta on aiheita, joista hän itse ei kirjoittaisi. Hän ei kirjoittaisi esimerkiksi lähipiiristään. Behm puolestaan kertoi härskisti käyttävänsä lähipiiriään ja heidän tarinoitaan. Tästä hän on joskus saanut palautettakin. Hassiselle todellisuus ei kelpaa sellaisenaan. Sekä hän että Heiskanen olivat samaa mieltä siitä, että todellisia hahmoja ja tapahtumia täytyy käsitellä, ennen kuin ne toimivat tekstissä.

Hassisella on joitain aiheita, joista hän ei kirjoittaisi, koska hänellä olisi annettavana vain nyrkkiä. Nämä aiheet tekevät hänet niin vihaiseksi, ettei hän voisi tehdä niistä taiteellisesti merkittäviä teoksia. Behmistä kosto ja viha voivat kyllä toimia teoksen lähtökohtana, mutta kirjoittajan on siinä tapauksessa annettava aikaa tekstille.  Behm mietti, että jos jokin aihe arveluttaa, siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Hassisesta kirjoittaja ei voi kuitenkaan olla universaali nero, joka voi tarttua mihin tahansa aiheeseen. 

Tänä päivänä kirjailija voi joskus kokea paineita, että hänen täytyisi olla vain hyvän ja oikean puolella. Hassisesta on tärkeää, että kirjallisuus on autonomista. Sen täytyy tutkia ihmismieltä eikä jotain voi rajata pois "pahana". 

Entä kenen tarinan saa kertoa? Behm on kirjoittanut teini-ikäisen tytön seksuaalisuudesta ja on sitä mieltä, että keski-ikäinen mieskin voi niin tehdä. Hän korosti kuitenkin, että kirjailija ei voi kirjoittaa toisen näkökulmasta, vaan hänen on mentävä toisen nahkoihin, todella mietittävä, minkälaista elämä toisena olisi.

Jukka Behm ja Pirjo Hassinen, haastattelijana Marjo Heiskanen

Samaa mieltä olivat monimuotoisista hahmoista keskustelleet kirjailijat Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg. Lönnbergistä kuka tahansa voi kirjoittaa kenestä tahansa, mutta ei ottamatta selvää, tutustumatta ja haastattelematta. Luojolasta on tärkeää kunnioittaa hahmoja ja tehdä niistä eläviä. Ei pidä miettisi, miten toimisi, jos olisi x, vaan mitä jos minä olisin x. 

Haavistosta kirjailijalla on aina vastuu, kun hän kuvaa hahmoja, mutta vastuu on vielä suurempi kirjoitettaessa ihmisryhmistä, jotka ovat olleet huonossa asemassa tai joihin liittyy paljon stereotypioita, koska vertailukohtia on vähän. Väärää tietoa ei kenenkään mielestä pitäisi sortua välittämään. 

Kaikki keskustelun kirjailijat käyttävät kirjoissaan monimuotoisia hahmoja yksinkertaisesti siitä syystä, että maailma on monimuotoinen. Haavistosta monimuotoisia hahmoja voi käyttää kahdella tapaa. Joko niin, että "poikkeavuus" on tarinan aihe, tai sitten hahmo vain on "poikkeava" ja tarinan aihe on jotain muuta. Esimerkiksi hänen Adenossaan päähenkilö on aseksuaali, mutta se ei ole tarinan kannalta kovin olennaista. Luojola ei myöskään halua teksteissään erityisesti mainita esimerkiksi hahmon autismia. Lönnbergistä esimerkiksi kaapista tulo - narratiivi on jo täysin loppuun kulutettu.

Erikoista kyllä, joidenkin mielestä hahmo ei saa liikaa erota normista. Haavistolle oli kommentoitu esikoisromaania, että olisi ollut liikaa, jos päähenkilö olisi ollut pyörätuolissa ja sen lisäksi vielä esimerkiksi lesbo. 

Haavistosta nuorille kirjoitettaessa olisi erityisen tärkeää, että hahmot olisivat monimuotoisia, koska nuoret kokevat helposti olevansa poikkeavia. Jokaiselle pitäisi löytyä kirjallisuudesta samaistumiskohteita. Hänestä esimerkiksi ei-heteroita ja maahanmuuttajataustaisia on jo kirjallisuudessa aika hyvin, mutta esimerkiksi vammaisia ei ole vielä kovinkaan paljon. Luojolasta tässä on nähtävissä sukupolviero. Hänelle ei nuoruudessa ollut kirjallisuudessa paljon samastumiskohtia, mutta nykyisin monimuotoisuus näkyy jo paremmin kirjallisuudessa. 
Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg

* * *
Helsingin Kirjamessut on minulle ollut vuoden kohokohta. Messut eivät pettäneet tänäkään vuonna, vaikka en ollutkaan kaikista uudistuksista samaa mieltä. 
Nyt kärsinkin messumasennuksesta ja marrasflunssasta. 
Onneksi seuraaviin messuihin on jo alle vuosi!

2 kommenttia:

  1. KS
    'Nyt kärsinkin messumasennuksesta'

    Noin käy myös pitkän raskaan liikuntasuorituksen jälkeen, kuten maratonin, kun kaikk' enrgia on mänt'. Viikon päästä alkaa taas valo vilkkua. :)

    VastaaPoista
  2. Näinpä juuri!
    Minun kohdallani taitaa tosin valot vilkkua vasta sitten keväämmällä kun luontokin vähän heräilee :)

    VastaaPoista