Kuinka olla kirjailija

Mistä ja milloin syntyy kirjailijaidentiteetti? Kuinka olla kirjailija, kun pitäisi olla äiti ja opettajakin? 

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni kauan, mutta erityisesti tänä vuonna. Indiekirjasarjani on valmistunut, ensimmäinen kustantamoromaanini julkaistu ja työstä otettu vapaa lähenee loppuaan. Mitä seuraavaksi, minulta kysytään. Eniten sitä kyselen minä itse. 

Viime syksynä kirjoitin, että olen alkanut kutsua itseäni kirjailijaksi, koska kirjoittamisesta on tullut minulle työtä. Kirjan julkaisun jälkeen huomaan kuitenkin alkavani taas epäillä. Eihän tässä ole yksikään teksti lähelläkään valmista! Millä ajalla edes kirjoitan, kun palaan töihin? Onko tässä touhussa mitään järkeä, pitäisikö sittenkin vain luovuttaa ja antaa koko kirjailijaunelman olla? 

Liisa Näsin mukaan kokemani epävarmuus kalvaa monia muitakin kirjoittajia. Näsi kirjoittaa blogitekstissä Sitku-kirjailijoista, jotka ajattelevat olevansa oikeita kirjailijoita sitku. Kustannussopimuksen jälkeen, tai apurahan, arvion, ehdokkuuden, palkinnon...

Ongelma on siinä, että sitkut karkaavat. Yhden kirjan jälkeen on julkaistava toinen, jokaisen kustannussopimuksen jälkeen tavoiteltava jo seuraavaa. Jokaista askelmaa seuraa lisää askelmia. Kirjailijaidentiteettiä ei voi kuitenkaan rakentaa näiden ulkoisten tunnustusten, saavutusten tai merkkipaalujen varaan, sillä Näsin mukaan identiteetti vaikuttaa valintoihin. Kuinka tosissani teen tätä? Mihin käytän aikani? 

Kirjailija on lopulta ihminen, joka päättää käyttää aikaansa kirjoittamiseen. Se on vain tällä hetkellä helpommin sanottu kuin tehty. Samaan aikaan kun olen tullut kirjailijaksi olen myös tullut äidiksi, käynyt läpi sitä monimutkaista, tunteita herättävää ja elämän mullistavaa prosessia, jonka aikana päivä päivältä kasvetaan hitaasti kohti vanhemmuutta. Sen lisäksi hengähdystauoksi tarkoitettu opiskeluni onkin imaissut täysillä mukaansa ja hieman yllättäen konkretisoitunut alanvaihdoksi. En palaa syksyllä palkkatyöhön koska on pakko, vaan koska haluan. 

Joidenkin elämä vakiintuu keski-ikäisenä. Minun vasta alkaa, monella rintamalla yhtä aikaa. Olen tietenkin ennen kaikkea onnekas, koska olen saanut niin monta mahdollisuutta. Samaan aikaan olen myös väsynyt, sekaisin ja jatkuvasti rähmällään, sillä mikään elämässäni ei nyt mene kuten ennen, rutiinilla ja vanhasta tottumuksesta. Huomaan kirjoittamisen jäävän jatkuvasti jalkoihin, sillä se ei vedä hameenhelmasta ja huuda äitiä. Esimies ei tee sille työjärjestystä eikä ketään muuta oikeastaan edes kiinnosta, edistyykö tekstini. Tuntuu turhauttavalta riipiä kirjoittamiseen minuutteja tietäen, että ne ovat poissa jostain muusta ja joltain muulta. Eikä teksti tällä tahdilla edes valmistu tämän vuosikymmenen aikana.

Kyse on tietenkin valinnoista, ja sitten kuitenkaan ei. Lapsi on pieni vain kerran, ja toimeentulokin on hankittava jostain. Kirjailijaidentiteettini on jatkuvassa ristitulessa muiden identiteettien kanssa. Haluan kirjoittaa. Haluan myös olla äiti ja opettaja. Kuinka olla monta ihmistä yhtä aikaa? Kuinka ihmeessä löytää riittävästi aikaa kirjoittamiselle, kun muu elämä vyöryy päälle jatkuvine vaatimuksineen?

Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin. Niina Hakalahden essee tuottaa minulle kuitenkin valtavasti lohtua. Hakalahti kirjoittaa olevansa taviskirjailija, joka on välillä saanut useita kustannussopimuksia, välillä jäänyt pitkäänkin ilman. Julkaisuista ei ole muodostunut loogista jatkumoa vaan tekstejä on syntynyt tilanteen, tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. On ollut epävarmuutta, hiljaisia kausia, suunnan hakemista, kokeiluja ja epäonnistumisia. Hakalahti muistuttaa, että lopulta hyvin harva kirjailija sopii kirjailijamyyttiin, jossa seuraava julkaisu on jo kustantamon kanssa sovittu.

Ennen kaikkea Hakalahti saa minut jälleen muistamaan, että määrittelytarpeet ja menestyspaineet ovat ulkoista hälyä. Ei minun tarvitse tietää, kuinka olla kirjailija. Kirjoittaja istuu tietokoneensa ääreen siitä yksinkertaisesta syystä, että rakastaa kirjoittamista. 

Joten mitä seuraavaksi? En tiedä tarkemmin, mutta aion kirjoittaa, vaikka sitten toistaiseksi minuutti kerrallaan. Katson myöhemmin, minne se vie.

Sen jälkeen kirjoitan lisää, koska en voisi olla kirjoittamattakaan.