Pettävällä maalla

I

Elokuu. Pakkaan proosareppuni ja lähden matkalle tuntemattomaan. Olen kyllä joskus kurkistellut rajan yli. Runouden puolella näyttää oudon kauniilta, mutta sumuiselta. Jännittää. Olen tottunut liikkumaan vain proosan maaperällä, selkeästi viitoitetuilla teillä.

Rajalla kasvaa mättäitä. Astun peremmälle, mutta uppoan heti suohon. Taidan jäädä saappaasta kiinni, ennen kuin pääsen pidemmälle. Näen sumun keskellä baskeripään, joka kulkee koiransa kanssa.  Ehkä hän voi auttaa minua? Hei, mitä nämä mättäät oikein ovat? minä kysyn. Mies loikkii paikalle, ja katsoo minua vinosti. Ei kysymys ole siitä, että mitä vaan miten, hän sanoo. Esimerkiksi näin. Anna kun minä autan. Baskeripää auttaa minut ylös suosta.

Hän onkin ihan mukava, ehdin ajatella, ennen kuin hän kaataa minut saman tien allikkoon. Hei! Mitä auttamista tämä nyt oikein on? minä huudan, mutta runoilija on jo lähtenyt juoksemaan karkuun lähteneen koiran perään. Hän kääntää minulle selkänsä, loikkii pakoon, ja jättää minut yksin selvittämään sotkujaan.

Suututtaa, ettei hän voi edes selittää. Huudan hänen peräänsä. Voitko edes kertoa, miten täällä on tarkoitus liikkua? Tämä runous on yhtä risukkoa ja rämeikköä, eikä sumussa näe mitään! Jostain kaukaa kuuluu vastaus: Minähän sanoin jo, ei mitä vaan miten!

II

Pimeässä. En näe enää proosan rajalle. Otan proosarepusta taskulampun, mutta se valaisee vain hieman. Luulen tunnistavani puut, mutta kun katson niitä tarkemmin, ne ovatkin Haavikon puutarha. Niiden juurella on palapelin palanen.

Katson taivaalle, siellä riippuu alakuloinen, kulahtanut kuu. Älä vain minua katso, minä en voi auttaa! Minusta ei ole kohta enää mitään jäljellä! se huutaa minulle ja kääntää selkänsä. Lammikossa ui joutsen, mutta kun lähestyn sitä, se onkin vain pahvinen palapelin palanen, jonka takaa löytyy Suomen kartta. Seuraavaksi Näsinneulan sisältä löytyy kokonainen Tampere, jonne Rakkaus kävelee käsi kädessä Vihan kanssa. Niiden sydämestä versoo kokonainen ihminen.

Runouden maailmassa ei mikään taida olla sitä, miltä se aluksi näyttää. Kokoan matkan varrelta löytyneitä palapelin palasia, mutta joka kerta, kun yritän koota palasista karttaa runouden maasta, tulee kuvasta erilainen. Miten ihmeessä täällä löytää perille?

Baskeripäinen runoilija ilmestyy taas. Hän on keksinyt tavan kesyttää koiransa, hän lyö viidakkorumpua. Rytmi on outo, mutta mukaansatempaava. Alan kulkea sen tahdissa, annan askeleiden viedä. Ainakin olen matkalla, vaikken tiedä, minne olen menossa.

III

Alkulähteellä. Tämä on runouden maan keskus, täältä sen voima lähtee, tänne sen heikkous pakenee. Tässä lähteessä virtaa samaa vettä kuin proosan maassa. Baskeripään koira juoksee juomaan lähteelle. Epäilen sitä, sekin lienee vain kuva. Mutta kun se juo lähteestä, se on edelleen koira, vaikka onkin yhtä aikaa kaikki maailman pienet, isot, karvaiset, karvattomat, mustat ja kaikenkirjavat koirat.

Koira lähtee kohti minua. Huomaan, että koira linkuttaa, ja sen rajat häälyvät. Kummituskoira, ei koskaan kävele suoraan. Se katsoo minua anovasti, ojentaa minulle tassuaan. Avaan proosareppuni, tarjoan eväitäni. Ne ovat kostuneet pilalle, eivät kestä jatkuvaa sumua.

Anna sille merkitys, runoilija kuiskaa korvaani. Nyökkään, ymmärrän. Kuiskaan merkityksen koiran korvaan. Se saa rajat, vaikka yhä linkuttaa.

IV

Paluu. Haaste on suoritettu, lähden kotimatkalle. Takaisinpäin matka tuntuu tutummalta. Annan kuuparan roikkua taivaalla rauhassa. Huomaan, että joutsenen vieressä ui kaloja. Ne iskevät silmää. Ne ovat peitetehtävissä, eivät voi paljastaa sitä vielä, ennen kuin ne pudotetaan oikeaan lampeen.

On helpottavaa palata, mutta haikeudella vilkaisen rajan yli. Minä en voisi elää runon rämeikössä, en kestäisi sanojen painavuutta, en maan pettävyyttä. Mutta kutsun runomaailman kylään luokseni, lupaan tarjota kahvit runoilijalle, ja koiralle luun.

Kotona proosareppuni tuntuu painavammalta. Kun avaan sen, huomaan, että siellä on enemmän eväitä matkan jälkeen.

Teksti on osa runouskurssin oppimispäiväkirjaani.

Synnyntuskia

Joka ilta töiden jälkeen olen istunut työhuoneessa ja hakannut sitkeästi päätäni näppäimistöön. Vielä pari tuntia sitten olin varma, etten ikinä, koskaan, milloinkaan tule suorittamaan runouskurssia, koska en saa aikaiseksi edes 1-3 runoa. 

Nyt olen kuitenkin synnyttänyt tähän maailmaan kolme runoa. Ne voivat olla käsipuolia ja luultavasti niiltä puuttuu muutama ratkaiseva ruumiinosa, mutta omia ne ovat. Rakastan niitä ylpeästi, ja kasvatan hellästi kunnes laitan maailmalle.

Miten voikin olla niin helppoa kirjoittaa muutaman sivun novelli, ja miten voikin olla niin vaikeaa kirjoittaa muutaman rivin runo? Proosassa tekstiä syntyy nopeasti suuriakin määriä, mutta runossa ihan jokaikisellä sanalla on merkitystä, kielen on oltava tuoretta, kaiken on oltava uutta. On pelattava metaforilla, kuvilla, eufemismeilla, allegorioilla, symboleilla, liioittelulla, personifikaatiolla, typografialla, alluusioilla...! Vaikka nämä illat ovatkin olleet tuskaisia, on tämä luultavasti tehnyt minulle hyvää. Sain ainakin taas tunnontuskia siitä, että käytän kirjoittamisessani liikaa näköaistihavaintoja.

Jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta, suosittelen aloittamaan haiku- tai tankarunoista. Niissä tavumäärä aiheuttaa runoon rytmiikan, joka saa tekstin tuntumaan runolta, vaikkei se muuten olisikaan kirjallisesti kovin ansiokas. Tankarunossa rytmitys on 5-7-5-7-7 tavua. Tämän lisäksi jokaisen rivin pitäisi luoda oma kuvansa, ja jollain tavalla kaiken pitäisi tietysti liittyä yhteen. (Lisää voi lukea esim. Wikipediasta.)

Lopetan näihin kuviin, näihin tunnelmiin (sic!). 

P.S. Esilukijalle tuli tästä runosta sama mielikuva kuin itselläni oli kirjoittaessa. Onkohan se hyvä (olen onnistunut välittämään mielikuvani) vai huono (olen kirjoittanut liian selvästi)?