Kuinka kansi syntyy

Kun julkaisee kirjan omakustanteena, pelkkä tekstin kirjoittaminen ei riitä. Sen lisäksi edessä on esimerkiksi kannen suunnittelu. Päädyin suunnittelemaan 30 jälkeen 30:n kannet itse. Siitä seurasikin varsinainen tuskien taival... Mitä  kaikkea tulikaan matkan varrella pohdittua?  (Ja miksi en tätä enää koskaan uudestaan...)

Miksi päädyin suunnittelemaan kannen itse? 

En todellakaan aikonut suunnitella 30 jälkeen 30:n kantta itse. Tuskailin 30 ennen 30:n kansisuunnittelun kanssa niin paljon, että päätin, että palkkaisin suunnittelijan seuraavalla kerralla. Sitten kuitenkin päädyin tekemään toisenkin kirjani kannen itse. Mietin edelleen, mitä ihmettä oikein tapahtui, mutta oikeastaan syitä oli kaksi.

Ensimmäinen iso syy oli budjetti. En halunnut käyttää kirjaan tolkuttomia summia, joten käytin rahani mieluummin kustannustoimittajan palkkaamiseen. En myöskään halunnut pyytää näin isoa palvelusta keneltäkään tuttavaltani.

Toinen iso syy oli sama kuin 30 ennen 30:n kohdalla. Koska julkaisen kirjani itse, minulle on tärkeää, että kirjani on täysin minun. Haluan kirjani myös näyttävän minulta. Vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, ettei lopputulos kannen osalta ole sataprosenttisen ammattimainen.  

Mitä kaikkea pitää ottaa huomioon kantta suunnitellessa?

Päätin jälleen käyttää suunnitteluun Canva-sivustoa. Siellä on maksullisia, mutta myös paljon ilmaisia elementtejä. Oikeilla valinnoilla kirjani kannen hinnaksi tulikin 0 € (jos ei laske hintaa niille miljoonille työtunneille, jotka kannen tekemiseen minun taidoillani meni).

Mietittäviä asioita on lopulta aika paljon. Kannelle on mietittävä ainakin:

1. Kannen koko

Tämä täysin tekniseltä vaikuttava asia aiheutti yllättävän paljon pohdittavaa. Ensimmäinen päätettävä asia oli tietysti kirjan koko. Halusin ensin julkaista 30 jälkeen 30:n samankokoisena kuin 30 ennen 30. Sitten hinta näytti nousevan sivumäärän takia liian korkealle ja luovuin ajatuksesta. Lopullisen editoinnin aikana teksti tiivistyi kuitenkin sen verran, että palasin alkuperäiseen ajatukseeni samankokoisesta jatko-osasta.

Kansien kokoon vaikuttaa luonnollisesti myös kirjan paksuus. Lopullinen sivumäärä oli tiedossani vasta, kun teksti oli täysin valmis ja taitto tehty. Saatoin siis laskea kannen lopullisen koon vasta hyvin loppuvaiheessa. (Olin toki tehnyt n. ziljoona luonnosta jo ennen sitä.)

2. Tekstin fontti

Tässä pääsin helpolla sen suhteen, että halusin kirjan nimen tulevan samalla fontilla kuin 30 ennen 30:n kannessa. Sen sijaan kirjailijanimen halusin eri fontilla, ja sain kokeilla aika montaa, ennen kuin löysin mieleisen. Selän nimitekstit päätin tehdä samoilla fonteilla kuin etukannenkin tekstit.

3. Värimaailma
Tässä aiemmin julkaistu 30 ennen 30 oli lähinnä haitaksi, koska olisin halunnut 30 jälkeen 30:n värimaailman sopivan yhteen sen kanssa. Se ei kuitenkaan ollut sovitettavissa yhteen varhaisessa vaiheessa saamani päähänpinttymän kanssa. Halusin, että kannesta löytyvät Ranskan värit, sininen, valkoinen ja punainen (Elina matkustaa Pariisiin ja on ranskan opettaja). 

(Eri värisävyjen hakemista väriasteikolta voi muuten halutessaan harrastaa tuhansia tunteja. Ainahan voi löytyä vielä parempi...)

4. Kansikuva

Huoh. En voi kuvata sitä tuskan määrää, joka kansikuvan valitsemiseen liittyy. Se oli vai-ke-aa. 

Luulin tosin aluksi löytäneeni nopeasti kivan kuvan. (Se oli yksi syy siihen, miksi päätin suunnitella kannen itse.) Mutta ensin valitsemani kuva ei ollutkaan lopulta hyvä. Ensinnäkin se oli hankalankokoinen. Toisekseen löysin kuvan jo useista muista julkaisuista, esimerkiksi mainoksista. 

Välillä innostuin suunnittelemaan chick litille tyypillistä piirrettyä kantta. Selailin erilaisia elementtejä, mutta naista kuvaavia hyviä kuvia ei löytynyt. Etsin sydämiä, kerrostaloja, pilviä, lentokoneita... Mikään ei näyttänyt oikealta. Grafiikkakuvat tekivät kirjasta helposti lapsellisen näköisen. (Tästähän chick lit -kirjojen kansia on monesti ihan aiheesta kritisoitu.) Palasin takaisin valokuvien pariin.

Seuraavaksi selasin päiväkausia erilaisia kuvapankkeja.  Halusin kuvaan naisen, joka näyttäisi päähenkilö Elinalta, mutta oikeanlaista naista ei yksinkertaisesti löytynyt satojenkaan kuvien joukosta.

Sitten sain loistoidean: koska halusin tehdä kaiken itse, esiintyisin itse kirjan kannessakin! Kuvasin jo testikuvia ja tein testikansia. Havaitsin kuitenkin, että on liikaa, jos minun on opeteltava vielä kaiken muun kykyni ylittävän lisäksi mallin, maskeeraajan ja valokuvaajan työt. 

Ja sitten nämä vaiheet toistuivat sekalaisessa järjestyksessä useaan kertaan, kunnes julkaisu alkoi jo lähestyä ja aloin olla aika varma siitä, ettei kuvaa koskaan löydy.

Sitten eräänä iltana sain idean: 30 ennen 30:n kannessakin oli vihko. Miksi ei siis 30 jälkeen 30:nkin? En ollut edes miettinyt asiaa, koska oli vaikea löytää sopiva vihko 30 ennen 30:n kanteen. Tällä kertaa en kuitenkaan tarvinnut vihkon kanteen tilaa teksteille.

Ja sitten se täydellinen kuva viimeinkin löytyi! 

Ensinnäkin: kuva on jotenkin ihanan ysäri. Se tuo mieleeni Elinan kouluaikojen muistelut.

Toisekseen: vihko viittaa sekä kouluun (Elinan työpaikkaan) että kirjan tärkeään motiiviin eli suunnitelmiin

Kolmannekseen: vihkon päällä on punainen ja sininen kynä, jotka ensinnäkin sopivat kirjan väriteemaan ja toisekseen (kieltämättä kliseisesti) symboloivat tyttöä ja poikaa.

Ja miksi en enää tee tätä uudestaan...
Puolisoni alkoi jossain vaiheessa siirtyä toiseen huoneeseen, kun huomasi minun olevan kansisuunnittelun parissa. Hän oli yksinkertaisesti kurkkuaan myöten täynnä ikuisuusprojektiani. Enkä voi häntä syyttää. Käytin aivan tolkuttomasti aikaa kannen suunnitteluun. 

Enkä silti saanut aikaiseksi mitään hienoa tai pysäyttävää.
Kannen suunnittelu ei yksinkertaisesti ole minun alaani. Vaikka haluan uskoa siihen, että mitä vain voi oppia opettelemalla, täytyy ottaa huomioon, kuinka paljon aikaa siihen menee. Enkä minä halua käyttää aikaani kannen suunnitteluun vaan kirjoittamiseen.

Siispä jos vielä joskus julkaisen kirjan itse, harkitsen ehdottomasti budjettini korottamista entisestään. Itse tekemisen huonoin puoli on ehdottomasti se, että se vie aikaa. Aika siis voittakoon rahan ensi kerralla.

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen.

Tiedän itse, kuinka paljon aikaa ja vaivaa laitoin kannen suunnitteluun. Se näyttää minulta, ja siinä toteutuu sekä se värimaailma että symboliikka, jota siltä hain. En siis voi olla muuta kuin tyytyväinen - vaikkei lopputulos täydellinen olekaan. 

30 jälkeen 30 julkaistu!

30 jälkeen 30 on nyt julkaistu. Enkä voisi olla tyytyväisempi!

Kun viisi vuotta sitten aloin kirjoittaa tekstiä, tuntui tämä hetki kaukaiselta, käytännössä lähes mahdottomalta. Teksti oli niin raakile, että sen lukeminen oli tuskaa. Eikä siitä julkaistussa versiossa taida olla jäljellä enää juuri mitään. 

Editointimatkalle lähteminen tuntui vaikealta, koska 30 ennen 30:n jälkeen tiesin, miten pitkä ja tuskallinen matka se on.  Tiesin myös, että 30 jälkeen 30:n julkaisu tarkoittaisi käytännössä toista omakustannetta. Eli kannen suunnittelua, markkinointia ja kaikkea sitä muuta, josta en niin välitä ja joka on pois kirjoittamisajastani. Mutta jokin Elinan tarinassa kutsui minua puoleensa. Kerta toisensa jälkeen palasin tekstin pariin ja kerros kerroksesta pidin siitä yhä enemmän.

Pitkään jokin kuitenkin puuttui. En löytänyt tekstin ydintä. Tajusin vasta reilu vuosi sitten, mistä teksti oikeastaan kertoo. Olin ollut sokea sille, koska teksti tuli liian lähelle. Olen itsekin miettinyt sitä, miksi jämähdin pikkukaupunkiin, miksi aina rakastun vääriin miehiin ja mitä elämän kolmekymppisenä oikeasti pitäisi olla. Tuttua ovat myös muuttuvat ja muuttavat ystävät sekä unelma-ammatin muuttuminen raastavaksi rutiiniksi.

Niinpä ristiriitaista kyllä, vaikka tämä teksti on fiktiivisempi kuin 30 ennen 30, se kertoo kuitenkin paljon enemmän minusta ja minun elämästäni. Ehkä tässä on myös syy siihen, miksi tämä teksti ei suostunut jäämään kesken.

En voi väittää, etteikö matkalla olisi ollut epätoivon hetkiä ja etteikö tekstin editoiminen tuhannetta kertaa olisi alkanut välillä kyllästyttää (oksettaa olisi ehkä oikeampi sana). Jotenkin jännästi en vain muista noita hetkiä enää ollenkaan. Kun viiden vuoden projekti tulee päätökseen, olo on väsynyt, mutta ennen kaikkea onnellinen ja rauhallinen. Työ on nyt tehty, saan vain nauttia ja iloita! Täydelliseen en pystynyt, mutta olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Olen ihan mielettömän ylpeä itsestäni! 

Samoin kaikkea parasta ansaitsee Elina. Hassu, höpsö haaveilijani, joka uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Tuntuu oudolta, että meidän yhteinen matkamme loppuu nyt ja Elina jatkaa tästä eteenpäin ilman minua. Ihan tuntemattomien lukijoiden käsiin...!

Myötätuulta matkallesi, Elina. On ollut ihanaa viettää kanssasi nämä vuodet <3

Epäonnistumisen jalo taito

Hain Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaan enkä tullut valituksi. Miksi kuitenkin kannatti hakea?

Ensi syksynä Taideyliopistolla alkaa ensimmäistä kertaa kirjoittamisen maisteriohjelma. Kuulin tästä lokakuussa, innostuin ja aloin odotella ennakkotehtävien julkistamista. Marraskuun alussa aloin heti suunnitella omia ennakkotehtäviäni. Minun kohdallani ne koostuivat pitkälti romaanisuunnitelmasta ja tekstinäytteestä. Tämän lisäksi kirjoitin esseen, motivaatiokirjeen ja CV:n sekä näpyttelin kaikki tietoni Opintopolkuun. Tammikuun loppuun mennessä olin lähes kolme kuukautta jo kypsytellyt uutta kirjaideaa.

Huhtikuun alussa sain tiedon siitä, että pääsisin II vaiheeseen eli valintakokeisiin Teatterikorkeakoululle. Apua! Iloitsin, mutta myös jännitin. Tiedossa oli kaiken kiireen keskelle välitehtäviä ja kolmepäiväiset valintakokeet. Pelkästään töiden järjestäminen niin, että pääsin paikalle, oli haastavaa. 

Vietin pääsykokeissa kaksi pitkää päivää ja ensimmäisen päivän jälkeen tuli vielä kotitehtäviä. Toisen päivän jälkeen oli välikarsinta. Puoli kymmeneltä illalla selvisi, että aamulla en enää jatkaisi valintakokeissa. En ollut niiden 11 joukossa, jotka pääsivät jatkoon.

Olin pettynyt. Totta kai. Näin pitkän ja vaativan hakuprosessin jälkeen olin aika sitoutunut yritykseeni. Kaiken lisäksi kolmantena päivänä valintakokeissa oli luvassa palautetta muille ja muilta. Olisin niin halunnut olla mukana! Harmitti. Paljon. 

Ehkä jos olisin joku muu, en puhuisi asiasta mitään. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että hain, eikä kukaan silloin tietäisi myöskään, että tipuin... Mutta olen ollut aika avoin ajatusteni suhteen tähänkin asti. Olen aina jakanut itsestäni ja elämästäni muille ehkä enemmänkin kuin on soveliasta. 

Minun tyyliäni ei vain ole hehkuttaa onnistumisia ja vaieta epäonnistumisista. Jos kaikki pitävät pettymykset itsellään ja puhuvat vain onnistumisesta, tulee somesta nopeasti aika karu paikka. Jokainen saa tietenkin itse valita oman avoimuutensa rajat, mutta minusta epäonnistumisista puhuminen ei ole ollenkaan noloa. 

Sitä paitsi en oikeastaan enää edes tunne pettymystä. Olen itse asiassa aika iloinen siitä, että kävin läpi tämän prosessin ja lopputulos oli tämä. Monestakin syystä.

1. Tulin luoneeksi kirjaprojektin.
Se oli kyllä kutkutellut mieltäni jo pitkään. Olen kutsunut sitä somessa monesti ohittelijaprojektiksi. Tuskin olisin kuitenkaan tarttunut siihen niin tosissani, jos ei olisi tarvinnut alkaa tehdä ennakkotehtäviä. Ideaa on nyt pureskeltu ja pohdittu. Valmis se ei ole, ei edes puolivalmis. Mutta valmiimpi se on, vaikka sitten vain vähän. 

2. Pääsin valintakokeisiin.
115:stä hakijasta kutsuttiin valintakokeisiin 26. Raati korosti, että taso oli kova ja että jokaisessa valintakokeisiin kutsutussa on vahvasti potentiaalia. Joten enpä oikeastaan voi kuin onnitella itseäni!

3. Valintakokeissa oli kivaa.
Kaksi valintakoeaamua alkoivat aamuliikunnalla, sen jälkeen kirjoitettiin koko päivä. Aurinko paistoi ja teatterikorkeakoulun käytäviltä kaikuivat nauru, laulu ja aplodit. Ihan kuin olisin ollut jossain etelän kirjoitusretriitillä! Tunsin enemmän lomailevani kuin kilpailevani opiskelupaikasta.

4. Tiedän tehneeni parhaani. 
Varsinkin toisen valintakoepäivän novellin kirjoittamisesta pidin paljon. Minulla oli hauskaa, kun kirjoitin sitä. Tunsin puhdasta luomisen nautintoa. Tavallaan tiesin samalla, ettei tämä teksti ehkä vie minua jatkoon. Mutta kirjoitin sen silti, koska pidin siitä itse. Se oli parasta minua ja olen siitä ylpeä.

5. Opin itsestäni kirjoittajana.
Raati korosti, että täytyy kirjoittaa sitä, mitä haluaa, eikä yrittää arvailla, mitä raati haluaisi lukea. Jouduin siis miettimään, mitä minä haluan kirjoittaa. Mikä on minun juttuni? Mikä minua kutkuttaa? Ja kyllä, omaa juttuani etsiskellessäni löysin hetkeksi aivan erilaisen kirjoittamisen ilon. 

Muistin taas, ettei ole yhtä oikeaa polkua, vaan jokaisen on tehtävä vain sitä, mihin itse uskoo. Riippumatta siitä, mitä muut siitä ajattelevat, ja osaavatko muut sitä jälkeenpäin arvostaa.

Etsin uutta perpekstiiviä kirjoitustauolla

6. Taideyliopisto ei olisi ollut minulle oikea paikka.
Nautin aivan mielettömästi Teatterikorkeakoulun ilmapiiristä ja valintakoepäivistä. Oli ihanaa keskittyä kirjoittamiseen koko päivä ja haaveilla kirjoittamisen opinnoista.

Jokin kuitenkin myös sanoi minulle, ettei Taideyliopisto ole minun paikkani. Kun mietin, mitä ja miten minä haluaisin kirjoittaa, tulin siihen tulokseen, että minä olen viihdyttäjä ja tarinankertoja. En oikein pysty ajattelemaan itseäni taiteilijana. Pieni osa minusta oli siis salaa helpottunut, kun sain jo tässä vaiheessa tietää, etten tullut valituksi.

7. Menin kohti tavoitteitani.
Tämän vuoden tavoitteeni numero yksi oli jotain uutta. Tämä oli yksi yritys kohti jotain uutta. Siitä ei nyt tullut tämän enempää, mutta samalla ajatukset asian suhteen selkiytyivät. Minulla on varmempi olo sen suhteen, mitä haluan elämältäni ensi syksynä. 

8. Se tärkein: epäonnistuminen kannattaa!
Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta. Uskon kuitenkin (omaan) vanhaan totuuteni: ne, jotka eivät koskaan epäonnistu, eivät yleensä tee paljon muutakaan. Epäonnistuminen vaatii yrityksen. Yritys vaatii rohkeutta. Ja vain yrittämällä voi onnistua - joskaan ei joka yrittämällä. 

Toisinpäin ajateltuna epäonnistumiset ovat osa yrittämistä ja sitä kautta lopulta edistymistä. Kukaan ei voi onnistua aina. Jos välttää epäonnistumista, välttää yrittämistä. Epäonnistumiset kuuluvat matkaan ja prosessiin. 

Joten olin rohkea ja yritin - se on tärkeintä.