Kuinka kirja syntyy 16: Omakustanne vai kustantamo?

Laaksoon ja Aavalle sijoittuva käsikirjoitukseni on nyt siinä pisteessä, että on aika pohtia, mikä on käsikirjoituksen tulevaisuus. Mitä kautta teksti löytäisi lukijoiden luokse? Julkaisenko tekstin itse vai tarjoanko sitä kustantamoille?

Kun lapsena ja teininä haaveilin kirjailijan urasta, pidin itsestään selvänä, että haluan julkaista perinteisen kustantamon kautta. Unelmani omasta kirjasta toteutui kuitenkin lopulta omakustanteena, ja esikoiseni jatko-osankin julkaisin aika itsestäänselvästi ilman kustantamon apua. Chick litiä tuskin enää edes tarjoaisin kustantamoille, mutta Laakson ja Aavan tarina edustaa fantasiaa, jota en ole aiemmin julkaissut. Olisiko nyt genren vaihtumisen myötä luonteva paikka jälleen pohtia vanhan unelmani, perinteisen kustannussopimuksen tavoittelua?

Omakustanteeseen olen päätynyt jo kahdesti. 

Kustantamon löytäminen Laakson ja Aavan tarinalle tuskin olisi helpompaa kuin omakustanneromaaneilleni 30 ennen 30 ja 30 jälkeen 30. Nuorten aikuisten fantasiaa ei löydy chick litiä enempää myyntilistojen kärjestä, ja kustantamot ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita potentiaalisista myyntivalteista. Kilpailu kustannussopimuksista on kovaa, sillä kustantamot saavat valtavan määrän käsikirjoituksia, ja niistä julkaistaan vain hyvin pieni prosentti.

Mutta jos kustannussopimuksen onnistuu saamaan, on kustantamon kautta julkaisemisessa paljon houkuttelevia puolia. Kuka ei haluaisi ammattitaitoista kustannustoimittajaa tekstin editointiavuksi tai markkinoinnin asiantuntijoita myymään omaa kirjaansa? (Lisäksi huhujen mukaan kirjasta saa jopa rahaakin, eli ihan oikeaa palkkaa työlleen, vaikka sitten pientäkin.)

Palkinto on siis suuri, mutta onnistumisen mahdollisuus pieni. Pelkään pahoin, että tekstin lähettäminen kustantamoille johtaisi pettymykseen ja pahaan mieleen. Vaikka ilman sopimusta jääminen ei tarkoitakaan automaattisesti, että teksti on huono (ehkä sen ei vain uskota myyvän riittävästi), olisi sen jälkeen luultavasti hetken aikaa vaikeuksia uskoa itseensä. 

Mietin myös, olenko liian outo tapaus kustantamoille, jotka mielellään asettaisivat kirjoittajan helposti markkinoitavaan lokeroon. En keksi lisäkseni yhtään kirjoittajaa, joka haluaa julkaista sekä chick litiä että nuorten fantasiaa. (Liliana Lento tosin kirjoittaa oman määritelmänsä mukaan chick litin ja fantasian sekoitusta.) Pohdin sitäkin, kannattaako omakustanteiden jälkeen edes tarjota tekstiä kustantamoille, vai olenko jo tehnyt valintani kustantamoiden ja lukijoiden silmissä. Toisaalta mietin, olenko jollain tavalla petollinen omakustantajaminääni tai indiekirjoittajapiirejä kohtaan, jos nyt tämän tekstin kohdalla haaveilenkin kustannussopimuksesta.

Omakustanne on nimittäin ollut hyvä ja toimiva vaihtoehto. Kustannustoimittajan voi myös palkata itselleen, joten tekstin työstämiseen julkaisuvalmiiksi saa kyllä apua. Oma viehätyksensä on siinä, että kaiken saa tehdä itse ja omassa aikataulussa, juuri itsensä näköiseksi. Indiekirjoittajat tukevat toisiaan somessa eikä kukaan lataa niskaan menestys- tai myyntipaineita.

Toisaalta taas omakustanne vaatii paljon aikaa, vaivaa ja rahaakin. Kaiken joutuu tekemään itse. En tiedä, haluanko taas käyttää vapaa-aikaa ja energiaa asioihin, jotka eivät minua julkaisuprosessissa niin innosta, esimerkiksi kannen suunnitteluun. Kirjoittajana haluaisin luonnollisesti keskittyä ensisijaisesti kirjoittamiseen.

Ajatukseni tekstin tulevaisuudesta ovat vähintäänkin ristiriitaiset. Vanha unelmani kutkuttaa kuitenkin vielä mielessä sen verran vahvana, että asiaa paljon mietittyäni olen päättänyt lähettää Laakson ja Aavan tarinan kustantamoihin. Kustantamon kautta teksti vain saisi niin paljon paremman mahdollisuuden löytää lukijoita, ja sen se mielestäni ansaitsee! Lisäksi olisi ihanaa saada kustantamon väki työstämään tekstiä kanssani.

Odotukseni ovat hyvin realistiset ottaen huomioon tekstin genre. (Puolisokin ehdotti, että kirjoittaisin dekkarin, jos haluan kustannussopimuksen, vaikka tämä teksti onkin hänen mielestään paras kirjoittamani.) Jään kuitenkin jännityksellä odottamaan valitsemieni kustantamoiden vastauksia. Toivon, että teksti osuu oikean kustannustoimittajan pöydälle oikeaan aikaan ja että se saa mahdollisuutensa! 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 15: Milloin teksti on valmis?

Kysymys siitä, milloin teksti on valmis, on askarruttanut minua useaan otteeseen. Jälleen olen yhden käsikirjoituksen kanssa tilanteessa, jossa on aika pohtia tätä asiaa.

Onko teksti valmis silloin, kun sen runko on kasassa? Jäljellähän on enää editoitavaa. Vai onko teksti valmis sitten, kun editointi on tehty, ja jäljellä on vain oikoluku? Vai täytyykö odottaa siihen, että teksti on painovalmis tai peräti julkaistu? 


Minusta valmiista ei voi puhua, jos juonessa on aukkoja, hahmojen kehityskaari ei ole perusteltu tai teksti ei vielä solju kuin musiikki. Perusasiat on oltava kunnossa, ennen kuin valmiista voi edes alkaa haaveilla. Mutta sen jälkeen valmiin määritelmä muuttuukin vaikeaksi. Samaa tekstiä voi nimittäin editoida loputtomasti paremmaksi. Tai ainakin erilaiseksi, sillä valintoja täytyy tehdä loputon määrä sana-, lause- ja kappaletasollakin.

Olen oppinut omakustannekirjoistani sen, ettei mikään teksti koskaan tule täysin valmiiksi. Kerros kerrokselta tekstistä kuoriutuu edellistä versiota parempi, ja viime hetken pieniä muutoksia tulee tehtyä vielä oikolukuvaiheessa. Eikä kyse ole siitä, ettenkö vuosien aikana olisi lukenut tekstiä tuhansia kertoja läpi - se vain elää ja muuttuu kuten mikä tahansa muukin omien lakiensa mukaan elävä organismi. 

Tällä hetkellä Laakson ja Aavan tarina on tietyllä tavalla valmis. En enää koe tarvetta muutella juonta, lisätä lukuja tai terävöittää teemoja. Tekstiä lukiessani uppoudun monesti lukemaan, enkä jää enää kiinni tönkköisin lauseisiin tai hypähteleviin kohtauksiin.

Tekstiä pitää kuitenkin vielä editoida lisää. Se täytyy käydä läpi todella tiukalla kammalla, poistaa jokainen turha sana ja tarkistaa jokaisen sanan oikeinkirjoitus. Oikoluvun jälkeenkin kirotusvirheitä tuppaa löytymään, joten ehkä 100% valmista ei ole edes mahdollista inhimisillisin keinoin saavuttaa. Ehkä valmiudessa on erilaisia asteita ja vaiheita, ja jokaisesta valmiiksi tulleesta vaiheesta kannattaa iloita. 

Yhtä lailla totta on, että jossain vaiheessa tekstistä vain pitää osata päästää irti ja luopua. Loputon pilkun paikan siirtäminen tai sanan vaihtaminen yhteen, ja sitten takaisin toiseen, ei vain vie tekstiä enää merkittävästi eteenpäin. Hulluksi siinä tulee, ei muuta. 

Olen siis nyt tullut tulokseen, että Laakso ja Aava on jollain tasolla valmis. Aion vielä oikolukea ja kevyesti parannella tekstiä seuraavien päivien (ja viikkojen?) aikana. Mutta sen jälkeen on aika tehdä päätöksiä sen suhteen, yritänkö etsiä tekstille kustantajan vai jatkanko tielläni omakustantajana.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

30 jälkeen 30 julkaistu!

30 jälkeen 30 on nyt julkaistu. Enkä voisi olla tyytyväisempi!

Kun viisi vuotta sitten aloin kirjoittaa tekstiä, tuntui tämä hetki kaukaiselta, käytännössä lähes mahdottomalta. Teksti oli niin raakile, että sen lukeminen oli tuskaa. Eikä siitä julkaistussa versiossa taida olla jäljellä enää juuri mitään. 

Editointimatkalle lähteminen tuntui vaikealta, koska 30 ennen 30:n jälkeen tiesin, miten pitkä ja tuskallinen matka se on.  Tiesin myös, että 30 jälkeen 30:n julkaisu tarkoittaisi käytännössä toista omakustannetta. Eli kannen suunnittelua, markkinointia ja kaikkea sitä muuta, josta en niin välitä ja joka on pois kirjoittamisajastani. Mutta jokin Elinan tarinassa kutsui minua puoleensa. Kerta toisensa jälkeen palasin tekstin pariin ja kerros kerroksesta pidin siitä yhä enemmän.

Pitkään jokin kuitenkin puuttui. En löytänyt tekstin ydintä. Tajusin vasta reilu vuosi sitten, mistä teksti oikeastaan kertoo. Olin ollut sokea sille, koska teksti tuli liian lähelle. Olen itsekin miettinyt sitä, miksi jämähdin pikkukaupunkiin, miksi aina rakastun vääriin miehiin ja mitä elämän kolmekymppisenä oikeasti pitäisi olla. Tuttua ovat myös muuttuvat ja muuttavat ystävät sekä unelma-ammatin muuttuminen raastavaksi rutiiniksi.

Niinpä ristiriitaista kyllä, vaikka tämä teksti on fiktiivisempi kuin 30 ennen 30, se kertoo kuitenkin paljon enemmän minusta ja minun elämästäni. Ehkä tässä on myös syy siihen, miksi tämä teksti ei suostunut jäämään kesken.

En voi väittää, etteikö matkalla olisi ollut epätoivon hetkiä ja etteikö tekstin editoiminen tuhannetta kertaa olisi alkanut välillä kyllästyttää (oksettaa olisi ehkä oikeampi sana). Jotenkin jännästi en vain muista noita hetkiä enää ollenkaan. Kun viiden vuoden projekti tulee päätökseen, olo on väsynyt, mutta ennen kaikkea onnellinen ja rauhallinen. Työ on nyt tehty, saan vain nauttia ja iloita! Täydelliseen en pystynyt, mutta olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Olen ihan mielettömän ylpeä itsestäni! 

Samoin kaikkea parasta ansaitsee Elina. Hassu, höpsö haaveilijani, joka uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Tuntuu oudolta, että meidän yhteinen matkamme loppuu nyt ja Elina jatkaa tästä eteenpäin ilman minua. Ihan tuntemattomien lukijoiden käsiin...!

Myötätuulta matkallesi, Elina. On ollut ihanaa viettää kanssasi nämä vuodet <3

Valmis on mahdoton sana

Tänään kirjoitin 30 jälkeen 30:n loppuun maailman ihanimman sanan. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä teksti on nyt todella valmis.

Siis niin valmis kuin mikään teksti nyt voi olla. Olen pohtinut pitkään, milloin joku teksti todella on valmis, ja tullut siihen tulokseen, ettei valmista voi koskaan tavoittaa. Aina on pilkku siirrettävänä, sana vaihdettavana, kirotusvirhe korjattavana. Valmis karkaa aina askeleen kauemmaksi, kun sen yrittää tavoittaa. 

Ehkä valmis on jonkinlainen varmuus siitä, että sen voi nähdä, vaikkei sitä täysin voikaan tavoittaa. Se on kosketettavissa, vaikkei kiinni jääkään. Se on jonkinlainen sisäinen varmuus siitä, ettei tämä tästä enää merkittävästi muuttelemalla parane. Kokonaisuus on kasassa.

Seuraavaksi pohdinkin sitten julkaisukanavaa ja kaikkea siihen liittyvää. On vielä pitkä matka siihen, kun kirja on kansissa ja muiden luettavissa. Se on ihan erilainen valmis. Sitä ennen on vielä monta pilkkuakin siirrettävänä, että teksti on aivan viimeisessä, hiotussa julkaisumuodossaan.

Tällä hetkellä pohdin, onko tekstin lähettämisestä kustantamoihin mitään hyötyä. Tämä käsikirjoitus on mielestäni aloitusosaansa parempi ja viimeistellympi. Itsenäisenä romaanina uskoisin mahdollisuuksiin paljonkin, mutta omakustanteen jatko-osana en juurikaan. Mutta enpä kai siinä mitään häviäkään, jos tarjoan tekstiä eteenpäin. Ja mitäpä sitä peittelemään - kyllä minä paljon mieluummin julkaisisin kustantamon kautta.

Varasuunnitelma B on tietenkin jo samaan aikaan kehittymässä. Tämä teksti ansaitsee päästä maailmalle. Me tavallista tuulipukuarkea elävät, oman elämämme sankarittaret tarvitsemme Elinan kaltaisia kirjallisia kavereita! 

Satoa ja siemeniä

Valmis on vaikea tavoite. Ensin sitä ei saa kiinni millään. Ja kun saa, melkein toivoo, ettei olisi saanut.

Olen kipuillut 30 jälkeen 30:n valmiusasteen kanssa jo pitkään. Teksti tuntui valmiilta jo helmikuussa, mutta sitten aloitin vielä viimeisen revohkan, jossa karsin reippaasti ja möyhentelin tekstin vielä kertaalleen uuteen muotoonsa.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu nyt, että teksti on valmis.

Viimeisiä lukuja viilatessani tunsin vielä suurta iloa. Siitä, kun teksti oli nupullaan ja lähti kasvattamaan varttaan, on ties kuinka tolkuttoman kauan. Oksia on katkottu, haaroja leikattu, kauneimpia kukkasia varjeltu. Viimeinkin teksti seisoo oman vartensa varassa, suorana ja ylpeänä! Sadonkorjuun aika, kustantamoihin vain! 

Mutta kun laitoin viimeisen pisteen paikalleen, iski hirvittävä tyhjyys.

Ensinnäkin tästä eteenpäin mikään ei enää ole minun käsissäni. Minusta tämä teksti on hyvä ja minulle se on tärkeä. Mutta kiinnostaako se ketään muuta? Löytyykö juuri se oikea kustannustoimittaja, joka siitä innostuu, ja juuri se oikea markkinarako, johon kustantamon kannattaa yrittää? Ja jos ei, menikö kaikki tämä aika ja energia jollain tavalla hukkaan? Onko palkkana kaikesta kasa kuihtuneita unelmia, jotka eivät koskaan saaneet kasvaa täyteen mittaansa?

Toisekseen en tiedä, mitä tekisin tästä eteenpäin.

Tekstejä on kyllä, mutta tuntuu, että tällä hetkellä olen niin kaikkeni antanut, niin tyhjä, ettei ole mitään annettavaa yhdellekään tekstille. Ei huvita aloittaa uutta. Jo pelkästään sen takia, että on ihan vähän liian tuoreessa muistissa, miten järkyttävän rankka urakka romaanimittaisen tekstin kasvattaminen on. 

Olen tässä muutaman päivän tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut, en sitten riviäkään. Mutta sitten päätin, että olen nyt ansainnut pienen loman. Kyllä, aion nyt levätä. Annan pölyn laskeutua. Istuttelen siemeniä ja odottelen, mikä niistä lähtee kasvattamaan vartta.

Myös siis ihan konkreettisesti, koska sain tänä keväänä viljelypalstan, jolla olen mönkinyt ja möyrinyt ja aloittanut uhmakkaan eloonjäämistaistelun rikkakasveja vastaan. Enpä muista, milloin viimeksi olisin tehnyt kovin intensiivisesti muuta kun kirjoittamista. Luulen, että voi tehdä ihan hyvää välillä pistää nenäänsä ulkomaailman puolelle. 

Ehkä sitten kuitenkin iloitsen eniten, vaikka haikea olenkin. Yksi aikakausi loppuu minun elämässäni - ja Elinan. Jatko onkin sitten tuulista ja auringosta kiinni. 

Valmis on ruma sana

Sanasta valmis on tullut minulle kirosana. Se on tavoite, joka lipeää käsistä heti, kun sen hetken kuvittelee näkevänsä jossain suoran päässä. 30 jälkeen 30 tuntuu tällä hetkellä valmiilta. Tai ehkä olen vain kyllästynyt siihen. En minä tiedä. 

Versioita on
ainakin kertynyt
kansioon...
(nyt menossa 5.4)

Kirjan kirjoittaminen on ihan liian pitkä prosessi. Olen tullut siihen tulokseen, että itsepetos on ainoa tapa saada valmista. Siksipä vakuuttelen itselleni koko ajan, että teksti kyllä valmistuu, kun vain teen joka päivä jotain (vaikka todellisuudessa olen päiväkausia hionut yhtä ja samaa sivua). Sitä paitsi muokkaaminenhan voi lähteä sujumaan todella nopeasti jonkin yllättävän inspiraation vallassa (vaikka en tiedäkään, missä ihmeessä tälle inspiraatiolle on tilaa, kun töissäkin pitää käydä). Mistä sen tietää, ensi viikolla voi olla jo valmista (vaikken ole vielä kirjoittanut viimeisiä lukuja edes ensimmäistä kertaa). 

Itsepetoksen avulla saa itsensä töihin. Mutta mistä tietää, ettei koko homma ole itsepetosta? Että tässä on jotain? Että kun olen vuosia käyttänyt tähän, jotain toista kiinnostaa käyttää omasta elämästään muutama tunti sen lukemiseen? Olisiko sittenkin järkevämpi  käyttää aikansa johonkin, josta varmasti joskus tulee valmista?

Tässä syy, miksi kirjoitan tätä blogia. Olen pohtinut tätä asiaa ennenkin (täällä). Muistan, että tällaista on ollut aiemminkin, joten tämä saattaa olla jopa normaali vaihe valmistumisprosessia. Olen selvinnyt tästä jo kerran. Tälläkin kertaa jossain vaiheessa tulee piste, kun olen varma siitä, että teksti on valmis. Tai minulla ei ainakaan ole sille enää mitään annettavaa.

Aiemmasta oppineena olen (hieman vastahakoisesti) opetellut luovuttamaan tekstiä muiden käsiin jo, ennen kuin se on omasta mielestäni täysin valmis. Koska muiden palaute on järjettömän arvokasta. Vasta muiden silmät voivat lopulta kertoa, milloin teksti on valmis. Itse sokeutuu omalle tekstilleen väistämättä.

Ehkä siis on aika pitää pientä taukoa ja vielä kerran palata tekstin pariin. Mistäs sitä tietää miten pian (ehkä jo ensi vuonna) lukijatkin pääsevät Elinan kanssa Pariisiin?

Kannattaako kirjoituskilpailuihin osallistua?

Kiikutin eilen postiin jo toisen kirjoituskilpailukuoren tänä keväänä. Sinänsä reipasta minulta, sillä en odota kuulevani kummastakaan kilpailusta mitään. Aikaa ja vaivaa kilpailutekstien kirjoittamiseen kuitenkin meni. Kannattaako kirjoituskilpailuihin siis osallistua?

En ole koskaan aiemmin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Muutaman kerran se on kirpaissut ihan todella, mutta pitää muistaa, että Suomeen mahtuu tolkuton määrä hyviä kirjoittajia. Vaikka oma teksti olisi hyvä, voi jonkun toisen silti olla parempi. Itse asiassa melko todennäköisesti aika monenkin teksti on omaa parempi. On tavallaan turhaa pettyä, jos menestystä ei tule, mutta toisaalta, jos ei ajattele, että oma kilpailuteksti on hyvä ja voi voittaa, miksi sen sitten vaivautuisi lähettämään? Jonkinlainen skitsofreeninen asenne tässäkin täytyy olla, mutta sehän on kirjoittajalle tuttua. (Lue lisää: Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne.)

Voittaa ei voi, jos ei edes osallistu, mutta ei kilpailuihin toisaalta kannata lähteä urheilumielellä niin, että heittelee koepalloja joka suuntaan. Uskon, että pärjätä voi vain, jos kilpailun aihe tuntuu omalta. Tekstin täytyy syntyä, koska sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja oikealta, ja sen parissa täytyy jaksaa tehdä töitä. En usko, että kilpailua varten väkistelty, puolivalmis teksti voi menestyä. On ajan tuhlausta kirjoittaa epämieluisaa tekstiä vain voitto mielessä, kun taas omantuntuisesta, hyvästä tekstiä jää jotain käteen, vaikkei voittaisikaan. Sitähän voi tarjota jonnekin muualle, tai ainakin pitää itse itselleen jonkinlaisena meriittinä. 

Koska voitto joka tapauksessa osuu vain yhden kohdalle ja kilpailu on kova, voiton ei kannata olla ainoa tavoite, joka kilpailutekstillä on. Kilpailu voi auttaa löytämään uuden aiheen ja synnyttää uuden tekstin, tai nostaa pöydälle jonkin vanhan, jo unohtuneen tekstin. Se voi myös rohkaista kokeilemaan uutta. Omalla kohdallani tämän kevään kilpailutekstit olivat myös oppimiskokemuksia. Kokeilin molempien kohdalla jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin kokeillut, ja onnistuin yli odotusteni. Tuntuipa hienolta pystyä vastaamaan haasteeseen!

Kilpailuun osallistuminen voi myös laittaa tekemään töitä enemmän tosissaan, kun teksti ei olekaan jäämässä vain omaan pöytälaatikkoon. Se voi viedä tekstin aivan uudelle tasolle. Deadline on tietenkin myös konkreettinen, selkeä tavoite, joka auttaa rytmittämään tekemistä ja saamaan valmiiksi. Jos saa valmiiksi pitkään pöytälaatikossa pyörineen tekstin, mikäs sen parempi! 

Toisaalta deadlinesta voi tulla turhaa stressiä. Oma ajankäyttö täytyy aina miettiä tarkkaan. Näidenkin tekstien kirjoittamiseen meni lähes koko kevään kirjoitusaika, ja se oli tietenkin pois muilta projekteilta. Täytyy olla varma siitä, että haluaa käyttää juuri sillä hetkellä aikansa juuri niihin teksteihin, joita työstää.

Tiivistetysti siis: Kirjoituskilpailuun kannattaa osallistua siinä tapauksessa, että kokee kyseisen kilpailun itselleen oikeaksi ja uskoo edes jollain tavalla menestymismahdollisuuksiinsa. Ennen kaikkea täytyy olla sellainen olo, että kilpailutekstin kirjoittamalla saa joka tapauksessa itselleen jotain hauskaa tai arvokasta, vaikkei sitten voittaisikaan. Vain yksi voi voittaa, mutta kaikki voivat saada palkinnon. 

"Onni ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että arvostaa sitä, mitä on."
Kuva Strasbourgin Hotel Victorian huoneen ovesta.

Osaanko? Pystynkö? Haluanko? - eli kuinka tehdä kirjoittajasta markkinoija

Kun julkaisin 30 ennen 30:n, tiesin kyllä sen ikävän faktan, että kirjoja ostetaan vähän, esikoiskirjoja vielä vähemmän ja esikoisomakustannekirjoja luultavasti vähiten. Tiesin vielä ikävämmänkin faktan, että maailma on pursollaan hyviä, parempia ja loistavia kirjoja, jotka eivät koskaan löydä lukijoidensa luo. Kukaan ei lue kirjaa, johon ei koskaan törmää, eli jollain tavalla kirjaa täytyy markkinoida, että se löydetään. Kaikista ikävin fakta minun kannaltani oli se, että omakustanteella ei muita markkinoijia ole kuin kirjailija itse. 

Kun luin omakustanteista, kaikkialla painotettiinkin markkinointisuunnitelman tekemistä. Minulle pelkkä ajatus siitä, että alkaisin markkinoimaan kirjaani oli täysin vastenmielinen. En usko, että tunneskaalani markkinointiin liittyen olisi ollut positiivisempi, vaikka kirjani olisi ollut kustantamon julkaisema, koska markkinoinnissa on kuitenkin lopulta kyse siitä, että yrittää myydä ja tuoda esille jotain itse tekemäänsä. Minusta se tuntui täysin mahdottomalta. Se ei ollut edes mukavuusalueeni ulkopuolella, vaan jossain ulkoavaruudessa täysin minun ulottumattomissani. Ajattelin siis, että minulle riittää, että teksti on julki ja projektille on laitettu piste. Että jos pari kaveria lukee, niin se on kuitenkin pari ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa.

Toisin kävi. Ei se riittänytkään. Nollamarkkinoinnilla sain kyllä lukijoiksi pari kaveria, mutta kun lukijoiden vähyys konkretisoitui minulle, tajusin, että oikeasti halusin löytää lukijoita. Uskoin, että jossain oli myös minulle tuntemattomia lukijoita, jotka pitäisivät kirjasta, mutteivät vain tienneet siitä. Työstin samaan aikaan myös jo 30 jälkeen 30:n käsikirjoitusta, mutta jatko-osan kirjoittamisessa ei tuntunut olevan järkeä, jos juuri kukaan ei lukisi edes ensimmäistä osaa. Eikä kukaan lukisi sitä, ellei kukaan kuulisi siitä, eikä kukaan kuulisi siitä, ellen minä kertoisi kirjasta eteenpäin. 

Minusta alkoi tuntua, että olin 30 ennen 30:lle velkaa sen, että annoin sille täyden mahdollisuuden tulla luetuksi. Olin työstänyt sitä vuosikaupalla, mitä olisi pari kuukautta lisätöitä? Halusinko luovuttaa kirjamaratonillani nyt, kun matkaa maaliin oli jäljellä enää pari kilometriä, vaikka ne olivatkin ne tuskaisimmat? Kun aloin tosissani miettiä, pitäisikö minun sittenkin markkinoida kirjaani, jäljelle jäi kolme suurta kysymystä:

Haluanko? Kaikki aika, jonka käyttäisin kirjan markkinoimiseen, olisi poissa kirjoittamisesta. Olisiko se sen arvoista? Halusinko käyttää vähäistä vapaa-aikaani johonkin, mistä en tulisi nauttimaan? Kehtaisinko edes alkaa mainostaa omakustanteena julkaistua kirjaa? Toisaalta, miksi ihmeessä en kehtaisi, kun olin tehnyt niin paljon töitä tekstin eteen, ja kehdannut jo julkaista sen?

Pystynkö? Inhoan olla huomion kohteena ja inhoan tuoda itseäni esiin. Suurimman osan ajasta haluaisin vain sulkeutua jonnekin pimeään nurkkaan yksinäni ja laittaa oven kiinni perässäni. Kykenisinkö astumaan ulos nurkastani ja sanomaan, että hei, tässä minä olen, ja tällaista minä olen tehnyt, vai kuolisinko pelkoon ja jännitykseen ennen sitä? Tai vielä pahempaa - mitä jos joku vaikka sen jälkeen kiinnostuisi ja joutuisin tulemaan omalla naamallani julki?

Entä osaanko? Minulla ei ole minkäänlaista kaupallista koulutusta, kokemusta tai kiinnostusta. Kustantamoillakin on vaikeuksia myydä kirjoja, entäs sitten jollain tuntemattomalla omakustannekirjoittajalla? Kannattaako edes yrittää markkinoida esikoisomakustannetta, vai onko se täysin tuhoon tuomittu urakka?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että haluan, osaan ja pystyn. Tai ehkä ennemminkin: yritän ja kokeilen, epäonnistun ja opettelen lisää, astun tietoisesti mukavuusalueen rajan yli ja menen rohkeasti tuulta päin. Ilman epäonnistumisia harvemmin tulee onnistumisiakaan, ja jos kaikki menee päin helvettiä, olen ainakin kokemusta rikkaampi.

Joten tuulta päin! Lupaan kertoa, kuinka kävi. 

Katri Siskon 2016: Vuosikatsaus

Ne, jotka väittävät, ettei päivän vaihtuminen ole vuoden vaihtuessa sen kummempi juttu kuin muutenkaan, eivät kyllä ymmärrä mistään mitään. 1.1. on psykologisesti mitä mainioin hetki katsoa sekä eteen- että taaksepäin.

Aloitetaan menneistä. Tänä vuonna tein paljon merkittäviä asioita: aloitin tämän blogin, sain (ainakin johonkin pisteeseen asti) valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, julkaisin 30 ennen 30-romaanin, päätin aloittaa kirjoittamisen aineopinnot ja suoritin jo 10 op:n verran opintoja. 

Välillä (aika useinkin) on tuntunut siltä, ettei mikään etene yhtään mihinkään, mutta jo tuo lista todistaa, ettei se ole totta. Pienistä askelista syntyy kuitenkin lopulta polku, vaikka sinnikkyyttä tämä homma vaatii, paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.


Ensi vuonna tavoitteeni on
- suorittaa kirjoittamisen aineopinnot loppuun tai loppusuoralle
- kirjoittaa suoamalaista chick litiä ja saada 30 jälkeen 30 -käsikirjoitus valmiiksi
- osallistua pitkästä aikaa NaNoWriMoon
- lukea enemmän (koska kirjoittaja on aina ensin lukija)
- jatkaa sinnikkäästi tekemistä.


Viimeisin kohta on ehkä vaikein, koska viime vuoden jälkeen tiedän hurjasti paljon enemmän kirjoittamisesta, kirjoittajista ja kustantamisesta. Tieto on lisännyt tuskaa, ja eilenkin illalla aloin miettiä, että mitä hemmetin järkeä tässä oikein on. Kaikki on jo tehty, ja kaikki on jo tehty paljon minua paremmin ja kiinnostavammin. 

Tänä aamuna taas heräsin Carrie Fisherin sanat mielessä, ja muistin, ettei kukaan huipulta ole aloittanut, vaan jostain. Ensi vuoteen siis rohkeasti Carrie Fisherin sanoin:

Kuva löytyi Huffington Postin sivuilta. (Kannattaa lukea koko juttu, Carrie Fisher oli todellinen oman elämänsä prinsessa.)

Marrasmöyry

Marrasharmaan 50 sävyä Katri Siskon silmin

Kai tämän marraspimeyden keskeltä voi löytää kauneuttakin, tai harmaan eri sävyjä. Ainakin viime viikkoina olen oikein möyrynnyt eteenpäin.

Palautin luovuuskurssin tehtävät, joten tämän vuoden opiskelutavoite on täynnä (mikäli kurssi hyväksytään). Esseiden kirjoittaminen tuntui taas tuskaisalta, mutta viime hetken ongelmaksi muodostui, että tekstiä oli liikaa... En siis ihan ole onnistunut pitämään kiinni tavoitteestani tehdä minimisuoritusta teoriakursseilla.

Minun alkoi myös tehdä mieli ihan konkreettista, painettua versiota 30 ennen 30-käsikirjoituksesta kirjahyllyyn. Tilasin sitten sellaisen, tuskailtuani taas muutaman tunteroisen kansikuvien kanssa... Kansisuunnittelu ylittää kyllä täysin tekniset taitoni. Toistaiseksi käytin vain BoD Funia, eli kirja ei ole vielä yleisessä myynnissä paperisena. Ajattelin hiplailla painettua kirjaa hetkisen ja päättää sitten, laitanko kirjan myös paperiversiona myyntiin. Olisi kiva ainakin ensimmäisille lukijoille ja tukijoille ostaa 30 ennen 30 ihan painettuna.

Olen myös viilaillut vielä projekti GS:n viimeisintä versiota, ja saanut muutamia kuuluisia minioivalluksia... Tänään tuli taas sellainen olo, etten osaa tälle käsikirjoitukselle enää antaa mitään. Oma käsitykseni on taas, että se on hyvä, mutta sehän on nähty aiemminkin, ettei oma käsitys hyvästä vielä johda minnekään, eikä sekään, että muidenkin mielestä käsikirjoituksessa on hyvää... Laitoin GS:n kuitenkin maailmalle, kokeilkoon siipiään. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että tämä käsikirjoitus pitää saada ulos pöytälaatikosta aika pian. Se on oudosti kyllä tullut koko ajan ajankohtaisemmaksi, mutta jossain vaiheessa aika ajanee senkin ohi. Tämän lisäksi omakustanne opetti ainakin sen, että projekteille täytyy osata jossain vaiheessa laittaa piste ja mennä kohti uusia tuulia.

Niin - se on kai seuraava kysymys. Mitä seuraavaksi? Genreen harjaantumisen kurssille tarvitsisin romaanikässärin, mikä ei ole ongelma, mutta kun lisävaatimuksena on, että sen parissa pitäisi jaksaa puuhata 100 sivun ja 10 op:n verran. En oikein tiedä, mihin käsikirjoitukseen haluaisin seuraavaksi panostaa, tai minkä genren. Suomalaista chick litiä? Fantasiaa? Vai ihan perusproosaa? 
Tuntuu aika rankalta aloittaa taas alusta se matka, joka käsikirjoituksen alkuversioista on sen loppuversioihin. Vaikka tiedänkin, että siinä matkassa on paljon hyvää ja opettavaista, haluan olla aika varma siitä, että seuraava käsikirjoitus on myös kaiken sen vaivan arvoinen. 

Ehkä tässä on nyt aikaa hieman miettiä ja ottaa taukoakin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tämän vuoden tuloksiin, erityisesti 30 ennen 30:n osalta. Ensi vuonna ehkä vielä enemmän. 

Miltä nyt tuntuu, Katri Sisko?

Olen nyt lähes kaksi viikkoa ollut suomalaista chick litiä julkaissut kirjoittaja. Miltä nyt tuntuu?

Tuntuu haikealta. Teksti on nyt maailmalla, ja en aio palata sen pariin enää. Yksi polku on kuljettu loppuun ja tavallaan ikävöin Elinan maailmaa. 

Tuntuu surulliselta. Toivoin, että 30 ennen 30 saisi kustannussopimuksen, tietenkin. Toivoin, että se saisi enemmän näkyvyyttä, ja sitä markkinoitaisiin, ja se saisi sellaista huomiota, jota se mielestäni ansaitsee. Nyt teksti jää ehkä vain pienen piirin luettavaksi. Se voi tarkoittaa myös sitä, että 30 jälkeen 30 ei koskaan tule valmiiksi, eli senkin kohtalo jää kovin surulliseksi.

Tuntuu oudolta. Muut pääsevät lukemaan tekstiäni! Yllättävän vähän olen stressannut siitä, mitä muut tekstistä ajattelevat, koska olin päästänyt siitä jo henkisesti irti. Silti. Vähän kuin päästäisi ihmisiä  hieman kurkkimaan päänsä sisään. Outoa on sekin, että itse on työstänyt tekstiä vuosia, toinen voi lukea sen yhdessä hujauksessa. 

Tuntuu ihanalta. Tunnen oikeasti, että teksti oli valmis julkaistavaksi, ja että se täytyi julkaista. On niin hienoa katsella omaa kirjaansa myynnissä, vaikkei sitä nyt kukaan ostaisikaan!

Tuntuu helpottuneelta. Olen tehnyt ratkaisuni, eikä tarvitse enää miettiä. Ratkaisu oli myös oikea ainakin siinä mielessä, että päähäni alkoi heti tulvia uusia ideoita ja jaksoin edistää muita projekteja. En ollut enää jumissa, vaan pääsin eteenpäin.

Tuntuu toiveikkaalta. Tällä viikolla on tarkoitus palauttaa seuraavan kurssin oppimistehtävät ja saada kasaan seuraavat 5 opintopistettä. Samoin seuraava projekti lähenee seuraava askelta ja ehkä, ehkä tällä viikolla maailmalle lähteekin jo seuraava käsikirjoitus...

Sadonkorjuuta odotellessa

Aihetta juhlaan

Ensin hyvät uutiset: Minusta tulee pian julkaissut kirjoittaja! 

Olen nyt pitkään pyöritellyt sormea omakustannepalvelun julkaisunapilla, miettinyt kehtaanko, miettinyt kannattaako. Tänään sitten viimein klikkasin. Minut sysäsi reunan yli se, että sain taas yhdestä kustantamosta jo tutuksi tullutta palautetta: Tämä on hyvä, mutta emme me tätä julkaise. Kyseessä tuskin oli merkki universumilta, mutta siltä se hieman tuntui. Aika mennä eteenpäin.

Olen jo kovin tottunut hylkäyskirjeisiin. Jo se, että ylipäätään olen saanut jonkinlaista palautetta useammasta kustantamosta, tuntuu aikamoiselta voitolta, koska henkkoht palautetta saa vain 5% tekstinsä lähettäneistä. Puhumattakaan siitä, että ainakin kolmessa kustantamossa tekstini julkaisemista ihan oikeasti harkittiin! Viimeisin kommentti oli, että teksti on täysin julkaisukelpoista ja kerronta sujuvaa, mutta ei vain sovi julkaisuohjelmaan.  Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen oikeasti valmiiksi tullut romaanikäsikirjoitukseni.

Mutta ei siitäkään pääse mihinkään, etten yltänyt niihin viiteen promilleen, jotka pääsevät kustantamoiden listoille. Osasyy on varmastikin se, että kustantamot haluavat myydä, ja minun kirjani ja suomalaisen chick litin kohderyhmä on pieni. Suurin syy on tietenkin se, että kirja on hyvä, mutta ei vain riittävän hyvä, kun rima on hurjan korkealla. Tavallaan tässäkin, etten saanut kustannussopimusta, on hyvä puolensa - suomalaista chick litiä edustava kirja on minulle aikamoinen genreharha-askel, joten mieluummin ehkä julkaisenkin varsinaisen esikoiseni sellaisen genren alalta, jonka parissa haluan tulevaisuudessa jatkaakin.

Miksi sitten julkaista teksti itse? Tätä olen pohtinut monesti, ja lopulta jäljelle on jäänyt kaksi painavaa syytä: Jos kaksikin ihmistä lukee kirjan, se on kaksi ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa. Lisäksi tämä projekti ansaitsee arvoisensa komeat hautajaiset, vaaleanpunaiset ja suklaahippuiset! Paljon on aihetta juhlaan, olen kirjoittanut ihan oikean romaanin, ja edelleenkin pidän siitä suurelta osin.

Joten kiitän ja kumarran. Kiitos, Elina, näistä yhteisistä vuosista, ja hyvää matkaa maailmalle!

Haluatko omakustannekirjailijaksi?

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin jo useasti (mm. täällä), mutta haluan kirjoittaa tästä vielä. Kun h-hetki on lähellä, kaikki epäilyttää, joten haen kai jonkinlaista mielenrauhaa.

Olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta lapsesta asti. Pitkään kyse olikin vain unelmasta, jostain kaukaisesta, ehkä sitten joskus kun. Jossain vaiheessa matkaa otin homman tosissani ja aloin tehdä töitä. Syntyi ja kehittyi montakin projektia, joista monien mutkien kautta (lisää esim. täällä ja täällä)pisimmälle on päässyt 30 ennen 30. 

Olen lähettänyt nyt käsikirjoituksen 21 kustantamoon, eli käsittääkseni kaikkiin, joissa voitaisiin edes etäisesti olla kiinnostuneita siitä. Olen saanut vinon pinon monistettuja hylkäyskirjeitä (näistä lisää täällä) ja vastaus puuttuu vain parista kustantamosta. Pari vastausta on ollut positiivissävytteistä, mutta useampi kustantamo on vastannut, ettei chick lit kiinnosta. Kahdesta sanottiin, etteivät edes lue kässäriä, koska heillä on ohjelma täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Yhden kustannustoimittajan kanssa muokkailin kässäriä pitkälle, mutta fakta on, ettei minulla tänä päivänä ole kustannussopimusta, eikä näyttäisi tulevankaan.

Haluanko omakustannekirjailijaksi? Ei kai sitä kukaan tosissaan kirjoittava halua. Kaikki ne vuodet, kun olen haaveillut kirjan julkaisemisesta, en ole koskaan ajatellut omakustannetta. Koska ajattelin, että jos kirja on hyvä, se kyllä julkaistaan. Omakustanteet ovat roskaa ja amatöörien tekeleitä.

Olen muuttanut mielipidettäni. Ensinnäkin kustantamot tavoittelevat voittoa, ja silloin kässärini tapainen tarina, jonka kohdeyleisö on pieni, ei välttämättä ole houkutteleva, vaikka olisikin hyvä. Toisekseen kirjoittamisen opinnoissa olen saanut laajemman käsityksen tekstien julkaisemisesta. Perinteisen kustantamon kenttä on kapea, ja maailma muuttuu. Moni julkaisee itse netissä, koska se on niin helppoa. (Pohdin tätäkin jo täällä.)

Ja mitä sitten, jos ei saa kustannussopimusta? Jäljelle jää tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Luovuttaa, ja heittää hukkaan kaikki se työ, jonka olen tehnyt kässärin eteen. 
2) Julkaista kässäri omakustanteena, ja antaa muillekin mahdollisuus lukea se. 


Vaihtoehto 1 nyt vain ei houkuttele. Olen tehnyt kässärin eteen niin ziljoonatriljoona tuntia työtä, ettei niitä kannata edes laskea. Eivätkä ne tunnit ole menneet minusta hukkaan, koska minä pidän tarinasta. Olen saanut siitä positiivista palautetta kaikilta sen lukeneilta. Okei, lukijat ovat poikaystäväni, siskojani ja kavereitani, jotka eivät ole kirjallisuuden ammattilaisia ja tuskin lyttäisivät huonompaakaan tekstiäni, joten toki tähän tuleekin suhtautua kriittisesti. Pitääkö kukaan muu tekstistä? En tiedä. Ehkä ei. Mutta jos kässäri on pöytälaatikossani, en saa sitä koskaan tietääkään. 

Tottakai kritiikki pelottaa. En ole antanut tekstiäni julkisesti luettavaksi ikinä ennen. Kynnys on huiman korkea. Onko tekstini hyvä? Onko se valmis? En tiedä! Minusta tuntuu, että se on, mutta voin hyvin olla väärässä. Tekstiä voisi muokata loputtomasti ja varmastikin vielä parantaakin, mutta kuinka kauan sitä kannattaa tehdä? Erään kirjailijan vinkki oli, että teksti on valmis silloin, kun kirjoittajalla ei ole sille enää annettavaa. Ja siltä minusta tuntuu nyt: Haluan laittaa pisteen tälle projektille. Ja sellaisen näkyvän, tyylikkään pisteen kuin tämä projekti ansaitsee.

Omakustanteessa on omat hyvät puolensa. Kukaan ei takuulla tule pyytämään haastatteluja, ja touhu on ihan omissa käsissä ja siitä saa tehdä ihan omannäköistä. Olen alkanut olla jopa sitä mieltä, että omakustanteita pitäisi tehdä enemmän, että yleisö saisi oikeasti päättää, mistä se pitää, eivätkä kustantamot. 

Tietenkin omakustanne voi olla monella tapaa myös huono juttu, mutta minusta tarinani ansaitsee mahdollisuuden löytää lukijansa. Jos se edes yhdelle ihmiselle tässä maailmassa tuottaa iloa, on koko tämä omakustannerumba silloin ollut sen arvoinen.

Kesä, kukat ja kuvat

Olen koko päivän odottanut sormet syyhyten, että pääsen muokkailemaan 30 ennen 30:n viimeisiä lukuja. Tuntuu, että töissäkin vain lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin kässärin pariin. Töitä on ja kotitöitä on, joten kirjoittamiselle jää vähän aikaa, ja tuskastuttaa, kun en koko päivää saa viettää kässärini parissa. Päädyn taas kertomaan itselleni valheen: jos minulla olisi enemmän aikaa, kässärini olisi jo paljon pidemmällä!

Mutta. Vielä on tuoreessa muistissa kesä, ja se, miten vähän sain silloin aikaiseksi. Aikaa olisi ollut, mutta söinkin mieluummin jäätelön, katsoin Kauniita ja rohkeita tai kuvailin kukkia. Miksi kirjoittaminen ei silloin maistunut?

Syynä lienee perustavanlaatuinen psykologinen fakta ihmisluonnosta. Nyt, kun aikaa kirjoittamiselle on vähän, on jokainen hetki kässärin parissa luksusta. Se on se pakopaikka, jonka siimeksestä haaveilen töiden tohinassa. Kesällä sen sijaan, kun ei ollut muita velvollisuuksia, kirjoittamisesta tulikin työtä. Ja silloin aloinkin etsiä pakopaikkoja, joiden siimekseen voisin luikkia kirjoittamista pakoon.

Jollain tavalla surullinen tämä ihmisluonto. Haaveilen siitä, että saisin olla kokopäiväinen kirjoittaja, mutta luultavasti siitä ei tulisi yhtään mitään. 

Toisaalta prokrastinoidessa monesti saa aikaiseksi paljon kaikenlaista, keksii uusia ideoita, ainakin rentoutuu. Mukava näitä kukkakuviakin on nyt katsella.

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:

Kolmenkympin kuumetta

Kakku omilta 30-vuotissynttäreiltäni. (Mitä minä sanoin siitä visuaalivammasta?)

Suuret suunnitelmani ovat lähteneet hyvin käyntiin. Olen saanut 30 jälkeen 30 -kässärin rungon valmiiksi! Huhtikuun 2014 CampNaNoWriMosta on myös paljon raakatekstiä jo valmiina, vaikka olenkin joutunut muokkailemaan järjestystä. 

Tuntuu itse asiassa helpolta kirjoitella puuttuvia palasia ja muokkailla raakatekstiä (vaikka muokattavaa riittääkin, voi taivas, että riittääkin...), kun jo alkuvaiheessa tietää, mihin on menossa, mitä teemoja haluaa kässäriin, mikä rooli kullakin hahmolla on ja mitä kussakin luvussa suunnilleen tapahtuu. Olisikohan näin pitänyt työskennellä aina?

Työskentelytyylini on aina ollut hyvin rönsyilevä. Tämä johtuu siitä, että ennen en koskaan saanut mitään ideaa kirjoitettua valmiiksi. Aloitin, tuntui typerältä, lopetin. NaNoWriMo opetti minulle, että paska teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Paras vain kirjoittaa, vaikkei suunnitelma vielä olisikaan vielä valmis. Henkilöhahmot yllättävät ja vievät tarinaa eteenpäin. Ideoita syntyy parhaiten tekstin parissa, ei niin, että odottelee niiden ilmestyvän päähän samalla kun tekee jotain muuta (esimerkiksi surffailee Facebookissa).

Ensimmäisen version kirjoittaminen ei tunnu enää mahdottomalta, mutta vasta 30 ennen 30 opetti minulle, miten monivaiheinen projekti tekstin valmiiksi kirjoittaminen on. Tajusin myös, että suunnitelma ei koskaan ole valmis ensimmäisellä kerralla - aina tulee lisättävää käsikirjoitukseen, jopa uusia hahmoja. Myös poistettavaa löytyy takuuvarmasti ja tiivistettävää nyt ainakin. Turha siis huolehtia liian tarkoista suunnitelmista.

Suunnittelematon työtapa on sopinut minulle tähän asti, mutta onhan se työläs. Muokkauksia saa tehdä loputtomasti, ja yhden hahmon poistaminen tai lisääminen kulloisenkin mielioikun mukaisesti vaatii mielettömästi töitä. Siksi onkin hauska nähdä, miten nyt käy, kun suunnitelma on tehty jo varhaisessa vaiheessa. Kahlitseeko suunnitelma liikaa ja tappaa luovuuden, eikä kässäri valmistu? Vai saanko kässärin valmiiksi, mutta tekstistä tulee pakotettua? Vai päädynkö heittämään suunnitelman roskikseen? Vai tuleeko kässäristä nopeammin valmiimpi?

Olen joka tapauksessa innoissani projektista. Mahtavaa kirjoittaa taas suomalaista chick litiä! Elinalle tulee taas sattumaan ja tapahtumaan kaikenlaista. :) Parhaillaan kirjoittelen lukuja, joissa Elina lähtee viettämään syntymäpäiviään minnepä muuallekaan kuin Pariisiin. Kommellusten lisäksi tiedossa uutta tietoa Elinan bestiksistä.