Aika ei ole viholliseni

Olen ollut jo jonkin aikaa jonkinlaisessa välitilassa. Olen kyllä kirjoitellut. Pienempiä juttuja, novelleja, opiskeluesseitä, blogitekstejä. Mutta kohta vuoteen minulla ei ole ollut romaanikäsikirjoitusta työn alla, ei projektia yli kaiken, ei tavoitetta numero yksi. Kohta vuoteen en ole saanut mitään aikaiseksi, en edes päätöstä siitä, mitä genreä haluaisin kirjoittaa!

Kyse ei ole siitä, etteikö ideoita olisi. Kyllä niitä on, en vain tiedä, mihin niistä panostaisin. Minulla on sitoutumisvaikeuksia, koska nyt tiedän, kuinka tolkuttomasti työtunteja romaanikäsikirjoitus vaatii. Mihin minun aikani riittää? Mikä on niin arvokasta, että haluan tuhlata siihen kallisarvoiset minuuttini?

Päätös on vaikeampi myös, koska tiedän, että aina on mahdollisuus, ettei työni riitä. Viimeisen vuoden aikana olen haudannut kaksi romaaniprojektia, joiden parissa työskentelin pitkään, ja puhun nyt vuosista. Kumpikaan ei lopulta saanut kustannussopimusta. Hukkaan meni sekin aika!

Tuntuu, että olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta i-kui-suu-den. Minunhan piti julkaista ensimmäinen romaanini jo 15-vuotiaana! (Kuten jokin päähenkilö jossain lukemassani kirjassa, en edes muista missä). No, en julkaissut, enkä taida julkaista vielä 35-vuotiaanakaan. Minusta ei ikinä tule kirjailijaa! Aika vain kuluu ja kuluu eikä mikään etene mihinkään! 

Joskus tuntuu, että aika on kirjoittajan pahin vihollinen. Se kuluu ihan liian hitaasti, kun haluaisi saada tekstin valmiiksi. Se kuluu liian nopeasti, eilisen loistava idea on tänään jo menettänyt hohtonsa ja koukkunsa. Se häviää kaikkeen muuhun, arkeen ja velvollisuuksiin, sitä ei koskaan ole tarpeeksi kirjoittamiseen. Se himmentää muistot, hautaa alleen kaiken kauniin, viilentää jokaisen kesän ja vanhentaa jokaisen tunteen.

Totuus on, että aika ei ole viholliseni. Eikä se toimi minua vastaan. Aika on ystäväni, koska koko ajan kehityn ja edistyn ja opin lisää. 

En välttämättä ole saavuttanut mitään muiden silmissä edellisen vuoden aikana, mutta omissa silmissäni on tapahtunut paljon. Olen hakeutunut muiden kirjoittajien luo. Olen oppinut luopumaan ja luovuttamaan ja menemään eteenpäin. Olen oppinut paljon tekstin rytmistä. Olen alkanut ymmärtää teeman ja premissin merkitystä, hahmottaa kokonaisuuksia. Ja ehkä hieman jopa alkanut ymmärtää niitä, jotka sanovat, ettei kirjoittaminen saa olla helppoa, vaan sen pitää tuntua vaikealta...

Joten etenen tässä nyt omassa tahdissani. Tällä unelmalla ei ole parasta ennen -päiväystä. Tai jos onkin, en aio ainakaan itse sitä leimaa lyödä. 

Aina tulee uusi kesä.