Marraskuun kirjavinkit (ja viimeinen kirjavinkkipostaus)

Blogin viimeisten kirjavinkkien kunniaksi kaksi yhden hinnalla:

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin

sekä

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

Lopuksi vielä kerron, miksi kuukausittaiset kirjavinkit blogissani loppuvat ainakin toistaiseksi. 

Kuva: Otava

Luin Mia Kankimäen esikoisen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vasta tänä keväänä, ja ihastuin siihen. Enpä olisi voinut olla iloisempi siitä, että pääsin lukemaan toisenkin kirjan Kankimäeltä heti samana vuonna!

Naiset joita ajattelen öisin on samanlainen ja erilainen kuin Kankimäen esikoinen. Molemmissa Kankimäki yhdistää tietokirjallisuuden, omaelämämäkerrallisen kirjallisuuden, matkakirjat ja kerronnallisuuden. Yönaisissa seurattavia naisia ja matkustusmaita on useita, kun esikoisessa niitä oli vain yksi. 

Kankimäki on lapseton, miehetön ja tavallaan työtön, kun hän lähtee Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan. Hän kuvaa hämmästyttävän elävästi safarejaan ja huomioitaan Afrikasta. Tämän lisäksi hän esittelee esikuvallisia maailmanmatkaajanaisia ja onnistuu kaikista nostamaan esille kiinnostavia ja hauskuuttavia pikkuseikkoja. Lopussa Kankimäki lähtee vielä Italiaan, jossa hän tutustuu vähemmän tunnettuihin naistaiteilijoihin. 

Kaiken läpi kantaa Kankimäen huumori, terävät havainnot ja sujuva kerronta. Kaltaiselleni lapsettomalle Kankimäki tarjoaa myös erinomaisen esikuvan ja samastumiskohteen.

Gail Honeymanin Eleanorille ei kuulu ihan hyvää. Mutta mitäpä sitä valittamaan, katto on pään päällä ja työpaikkakin löytyy. Monella ovat asiat huonommin.

Asiat alkavat muuttua, kun Eleanor rakastuu keikalla näkemäänsä rokkitähteen. Kun kaikki paljastuukin pelkäksi fantasiaksi, on IT-osaston Raymond onneksi paikalla ja estää katastrofin.

Eleanor on hyvin erilainen naisten viihteen päähenkilö. Hän on sosiaalisesti taitamaton ja kärsii vakavista lapsuuden traumoista. Hän on yksinäinen ja erikoinen ja kaikesta huolimatta rakastettava. Lisää tällaisia outoja, mutta ihania sankarittaria, kiitos!

Kirjan lopusta annan Honeymanille isot pisteet, koska muunlainen loppu olisi ehdottomasti ollut epäuskottava. 

* * *

Olen alkanut suhtautua kuukauden kirjavinkkeihini ristiriitaisesti. Toisaalta haluan jakaa vinkkejä kivoista kirjoista ja nautin kirjoista kirjoittamisesta, sillä se herättää kirjoista aina vielä lisää ajatuksia. Toisaalta tämä kuukausittainen vinkkaaminen on myös alkanut tuntua pakkopullalta. Ajatusten pukeminen sanoiksi ja sujuviksi lauseiksi vaatii paneutumista, mikä taas vie aikaa ja energiaa muilta tehtäviltä.

Mutta kun minä kirjasin tämän tavoitteisiini! sanoo yksi puoli minusta. Miksi keksit itsellesi velvollisuuksia ja koet sitten huonoa omaatuntoa siitä, ettet täytä niitä? sanoo toinen. 

(Kompromissina siis tämä 11. postaus sisältää kaksi vinkkiä, jolloin olen täyttänyt tavoitteeni kirjoittaa 12 kirjavinkkiä tämän vuoden puolella, mutta kuitenkin hieman säästänyt energiaa. )

Tämä on ehkä taas hyvä tilaisuus pohtia sitä, miksi niin helposti alan suorittaa asioita. Joulun lähestyessä väsymys taas painaa ja ensi vuonna aion entistä enemmän keskittyä tekemään sitä, mistä pidän sen sijaan, että tekisin jotain velvollisuudentunnosta. Kirjavinkkien kirjoittaminen vie tällä hetkellä enemmän kuin antaa, eikä se enää tuota samanlaista iloa kuin joskus. Niinpä kuukausittaiset kirjavinkkini blogissa loppuvat tähän. (Vieläkin tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa näin!)

Lopettamisen vaikeus liittyy myös siihen, että mielestäni on suorastaan kansalaisvelvollisuus jakaa tietoa hyvistä kirjoista eteenpäin. Jatkossakin aion siis ehdottomasti jakaa kirjavinkkejä, mutta kevyemmin ja nopeammin Instagramin ja Twitterin puolella. Tai sitten blogissakin, jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta sen enempää paineita en asiasta enää ota.

Siispä lukemisiin!

(Ja jos joku haluaa vinkata lukemista minulle, kuuntelen aina!)

Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus

Helsingin Kirjamessujen perjantain aiheita olivat Vanhatalon ja Vilkon rakkaussatujen loput, Mia Kankimäen yönaiset, Saara Turusen kritiikkitapaus sekä Antti Nylénin vetoomus taiteen puolesta.

                      

Tänä vuonna aloitin kirjamessut perjantaina (ensimmäistä kertaa bloggaajapassilla!). Ennakkoon minussa aiheuttivat hämmennystä lavojen uudet nimet, jotka oli haettu Helsingin kaupunginosista. (Enkä ilmeisesti ollut ainoa hämmentynyt, koska messujen sivuille oli lisätty selvennys, että kaikki paikat sijaitsevat nimistään huolimatta Messukeskuksessa.) Logiikka ei auennut maalaiselle millään tavalla, mikä aiheutti välittömästi tunteen, etteivät messut ehkä ole tarkoitettu Helsingin ulkopuolisille asukkaille. Toivoisin kyllä, että jatkossa lavat olisi nimetty kirjallisuudesta haetuilla nimillä! Vaikka messut järjestetään Helsingissä, koen niiden olevan kirjallisuuden kautta ihan koko valtakunnan tapahtuma.

Ohjelma sen sijaan oli jälleen kerran niin monipuolista, että runsaudenpula aiheutti suoranaista ahdistusta. Käytössäni oli jo Turun kirjamessuilla hyväksi havaittu taktiikka, eli en edes yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen vaan keskityin (jollain vaikealla ja epämääräisellä logiikalla valittuihin) kiinnostavimpiin.

Polygamiaa vai monogamiaa? Klikkiotsikon takana Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko keskustelivat rakkaustarinoista sekä rakkaudesta sen jälkeen, kun satu loppuu. 

Perinteisissä rakkaustarinoissa noudatetaan kaavaa, jossa x ja y tapaavat, sitten pari kohtaa vaikeuksia ja lopulta onnellisessa lopussa päätyy yhteen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vanhatalon autofiktioromaani Toinen elämä kertoo keski-ikäisen naisen elämästä sen jälkeen, kun valinnat on tehty. Vilkon kirja Vilpitön sydän kertoo tarinan eronneesta, lapset tehneestä naisesta ja nuoremmasta, lapsettomasta miehestä, jotka päätyvät avoimeen suhteeseen. 

Vilkko kertoo saaneensa paljon vihaista postia sanottuaan haastattelussa, että avoin suhde voi olla jopa romanttisempi. Hän ei kuitenkaan koe olevansa polygamian lähettiläs sen enempää kuin Vanhatalo koki olevansa monogamian lähettiläs. Vanhatalosta romantiikasta luopuminen voi olla myös vapauttavaa. Ajoittain suhde saa olla myös arkea, biojätepusseja ja auton renkaita. 

Tietokoneen ruudun takaa pilkistelee Marjo Vilkko, keskellä Pauliina Vanhatalo
 ja haastattelijana kustannustoimittaja Mirjam Ilvas

Vilkosta nuorten rakkauselämässä moni ei pääse edes tarinan alkuun. Vanhatalosta tarinat taas ovat lyhentyneet. Pitäisikö elämä ylipäätään nähdä tarinana? Vanhatalo kertoi ymmärtävänsä, ettei elämä ole juonellinen, mutta silti helposti näkevänsä elämän tarinana. Monet yksityiskohdat asettuvat tarinan aihioiksi hänen mielessään ja hänestä tuo iloa, kun kuvittelee itsensä oman elämänsä päähenkilönä. Vaarana tässä on tietenkin se, että puskee tarinaa väkisin elämäänsä. 

Keskustelijat pohtivat myös rakkaustarinoita aikuisten satuina. Viihteelliset kasvutarinat voivat onnellisen lopun kautta olla lohdullisia. Voisiko rakkaustarinan loppu olla avoin? Vanhatalosta oli ainakin vapauttavaa huomata tekstiä editoidessa, että tekstissä voi esittää myös kysymyksiä, joihin ei itse osaa vastata. 

Mia Kankimäki jätti työnsä ja lähti maailmalle seuraamaan yönaisia. Syntyi Naiset joita ajattelen öisin. 

Katja Kallio haastattelee Mia Kankimäkeä

Mia Kankimäkeä inspiroivat naiset, jotka ovat eläneet elämäänsä jotenkin toisin. Näitä naisia hän ajatteli öisin ja heistä hän haki turvaa ja inspiraatiota. Hän päätti lähteä seuraamaan naisten jälkiä maailmalle tilanteessa, jossa hän oli miehetön, lapseton ja työstään irtisanoutunut.

Matkoillaan Kankimäki kirjoitti joka ilta kokemuksiaan ylös 2-3 tuntia. Tämän jälkeen hän teki valtavasti tutkimustyötä, ja lopulta hän alkoi miettiä, miten kaikesta saisi rakennettua kokonaisuuden. Hän kertoi tunteneensa välillä epätoivoa ja miettineensä, liittyykö mikään mihinkään. Tarinan rakentaminen ja kirjan valmistuminen kestivät useamman vuoden.

Esikoista tehdessään Kankimäki loi oman erikoisen genrensä, jossa yhdistyvät matkakirja, fakta, fiktio ja autofiktio (ajatuksiani kirjasta täällä). Hän ei halunnut kirjoittaessaan edes miettiä genreä liikaa, mutta kustantamossa valinta oli tehtävä. Hän päätyi tietokirjallisuuteen.

Kiinnostavia yönaisia on vielä paljon jäljellä Kankimäen mielessä. Kallion mukaan Kankimäestä on itsestään tulossa monelle oma yönainen - minullekin.

Vuoden kirjallisuuskohu nousi Saara Turusen Sivuhenkilöstä. Turunen kertoi ajatuksiaan kritiikkitapauksesta. 

Turunen rikkoi kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittamattoman tabun ja nosti esiin kirjailijan ajatuksia kritiikistä. Tämä aiheutti kohun. Turunen kokee, että aika oli kypsä keskustelulle, sillä sosiaalinen mediakin perustuu paljon sille, että otetaan kantaa eri asioihin. Eikö taiteen sitä paitsi nimenomaan pitäisi käsitellä tabuja?

Moni oli kehottanut Turusta iloitsemaan kohusta ja sen aiheuttamasta keskustelusta. Alkuun Turunen ei osannut iloita asiasta, mutta näki nyt, että kirjasta virinnyt keskustelu oli hedelmällinen ja toi esiin hyviä puheenvuoroja. Keskustelussa nousi esiin esimerkiksi Helsingin Sanomien valta teosten nostajana ja tuhoajana, mikä mielestäni on hyvä tiedostaa.

Saara Turunen keskustelemassa kritiikkitapauksesta Vesa Rantaman kanssa

Sivuhenkilöä on kritisoitu yksipuolisesta mieskuvasta. Turunen esitti vastakysymyksen: Miksi hänen pitäisi ottaa tietyntyyppiset miehet huomioon kirjassaan? Kirjoittaminen ei ole demokraattista, vaan oman näkökulman kertomista. Monesti feministisiä näkökulmia esiin tuovilta teoksilta kuitenkin jostain syystä odotetaan kaikkien näkökulmien huomioimista. 

Turunen tutkii sitä paitsi kirjassaan sivullisuutta, ja mieskin voi samastua päähenkilön sivustajakatsojan rooliin. Merkittävää ei myöskään ole se, miten paljon teos on fiktiota, autofiktiota tai faktaa. Kirjaa vain usein markkinoidaan kirjailijan kautta.

Rantamaa mietitytti se, miten eri tavoilla kirjaa on luettu ja miten erilaisia asioita siitä oli nostettu esiin. Hänestä tuntui, että jotkut kriitikot olivat lukeneet aivan eri kirjan. (Omia ajatuksiani kirjasta täällä.) Sekä Rantama että Turunen olivat yhtä mieltä siitä, ettei kriitikon tehtävä ole kertoa, mistä piti ja mistä ei. Kriitikon tehtävä on asettaa teos kirjalliseen jatkumoon ja kontekstiin.

Kustannusalan realiteeteista ja kirjailijan työstä kertoi inhorealitisella otteella Antti Nylén. 

Nylénin esseeproosateos Häviö on puheenvuoro ja vetoomus taiteen puolesta. Kirjan ulkoasu on epätavallinen ja Nylén on itse ollut sitä suunnittelemassa. Koska teoksen sanoma on epämukava, hän halusi fyysisen lukukokemuksenkin olevan epämukava. 

Hän on nelikymppinen kirjailija, joka ei ole tehnyt muita töitä, ja havahtunut siihen, ettei kirjojen kirjoittamisella juuri elä. Muita töitä hän ei enää saisi edes Hesburgerin kassalta. Eikä kirjoittaminen tähän havaintoon lopu. 

Nylén kuvaa teostaan inhorealistiseksi. Siinä puhutaan paljon rahasta, joka Nylénille on jokin mystinen juttu, jota ei koskaan ole. Kirjailijan työ kuvataan järjettömäksi hommaksi, kirja-ala vain niukkenee eikä työllä voi tulla toimeen. Teoksia myydään 500 tai 1000 ja kirjailija odottaa lottovoittoa, apurahaa tai palkintoa.

Samaan aikaan hän teksteillään tekee tärkeää yhteiskunnallista työtä ja pääsee osaksi kirjallisuuden kaanonia. Nylén on tästä hyvästä kirjoittanut kirjaansa yhteiskunnalle laskun palveluksistaan. Hänestä taiteilijapalkka voisi olla yksi ratkaisu toimeentulo-ongelmiin.

Antti Nylén haastateltavana

* * *

Perjantaina kuuntelin vielä keskustelun äänikirjoista ja niiden noususta, mutta palaan tähän myöhemmin, kun minulla on lisää kerrottavaa omasta Storytel-kokeilustani. 

Lauantain raporttia mm. feministisestä fantasiasta ja monimuotoisista hahmoista tulossa seuraavassa blogiartikkelissa!

Toukokuun kirjavinkki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Blogini kuukauden kirjavinkiksi voi Wirallisten Sääntöjeni mukaan valita kaunokirjallisuutta edustavan kirjan, jonka olen lukenut kyseisessä kuussa. Tässä kuussa aion kuitenkin rikkoa röyhkeästi omia sääntöjä ja vinkatakin tietokirjasta (joka vieläpä kuului tietokirjoittamisen kurssin kurssilukemistoon).

Kuva: Otava

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei nimittäin ole vain tietokirja. Se on myös omaelämäkerrallinen romaani, kaunokirjallinen teos ja historiallinen tutkimusprojekti. Se sisältää listoja, runoutta ja filosofista pohdintaa. Niin, ja mainitsinko jo, että kirja on myös valittu Mondon vuoden 2013 matkakirjaksi? 

Kuulostaa ehkä sillisalaatilta, mutta Kankimäki onnistuu luomaan tästä kaikesta toimivan, omannäköisen kokonaisuuden. Kirja on tutkimusmatka, joka saa alkunsa, kun Kankimäki kyllästyy arkeensa ja päättää jäädä vuorotteluvapaalle. 

Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen. Jos ei ole miestä, eikä sitä myöten perhettä, ei ole muuta keinoa kuin lähteä. On pakko tehdä elämällään edes jotain.

Irtiottovuoden aikana Kankimäen on tarkoitus kirjoittaa tietokirja japanilaisesta Heian-kauden aikaisesta hovinaisesta Sei Shōnagonista. Tämän Tyynynaluskirja on tehnyt Kankimäkeen niin suuren vaikutuksen, että hän haluaa tutustua tarkemmin Seihin. Kuka on tämä muita arvosteleva, teräväkynäinen, tarkkanäköinen ja huumorintajuinen nainen, ja miksi hän kokosi kirjaansa sekaisin niin sekalaisia listoja, hovielämän kuvausta kuin päiväkirjamaisia merkintöjä?

Kankimäen ja Shōnagonin elämien välillä on 1000 vuotta. Kankimäki kuvaa elävästi, millaista elämä tuhatluvun vaihteessa japanilaisessa hovissa oli. Toisaalta Kankimäellekin selviää, että on täysin mahdoton varmuudella täysin ymmärtää sen aikaista elämää ja saada vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Dokumentit ovat tuhoutuneet,myös Tyynynaluskirjan alkuperäinen versio, eikä jäljelle jääneiden dokumenttien merkityksiä, viittauksia ja kulttuurisia vihjeitä enää osata varmuudella tulkita oikein. Kirjoittiko Sei siis kirjansa vain päiväkirjaksi itselleen vai halusiko hän sen tulevan julki? Oliko kirja hovin markkinointikoneiston tilaama tuote vai palveliko se Sein henkilökohtaisia pyrkimyksiä?

Toisaalta yllättävän paljon yhteistäkin löytyy länsimaalaisen, nykyajassa elävän ja japanilaisen, tuhat vuotta sitten eläneen naisen välillä. Välillä sekä Kankimäki että lukija hämmästyvät siitä, miten osuvasti Sei kuvaa itsellekin tuttuja ilmiöitä: ärsyttäviä asioita, ihastuttavia asioita, naisia, miehiä ja ihmissuhteita.

Minuun vetosi kirjassa se, että sekä Kankimäki että Sei kirjoittavat lapsettoman ja perheettömän naisen näkökulmasta. Sei oli omana aikanaan vapaamielinen ja itsenäinen nainen, joka ei tahtonut perheenäidin elämää. Kankimäki puolestaan esittää hyviä huomioita siitä, millaista on olla se kaveriporukan viimeinen, jolla ei ole puolisoa eikä lasta.

Kuten sanottu, kirjaa voi lukea monilla silmillä. Sieltä voi poimia vain hauskat listat eri asioista tai kuvaukset Heian-kauden hovielämästä. Tai sitten sitä voi lukea historiallisen tutkimusprojektin kuvauksena tai omaelämäkerrallisena romaanina. Yksi minuun vetoava näkökulma oli matkakertomus. En ole haaveilusta huolimatta päässyt koskaan käymään Japanissa, mutta Kankimäki maalaa Kioton maiseman eteeni niin elävänä, että tuntuu kuin melkein olisin ollut Japanissa.

Erityisen paljon pidin Kankimäen tavasta kirjoittaa Seille. Ehkäpä tyylilajien tyylikäs yhteiselo on myös kunnianosoitus Kankimäen matkakumppanille. Olihan Seinkin kirja omituinen sekoitus erilaisia tekstilajeja.

Luin kirjan osuvasti siinä mielessä, että lisää luettavaa Kankimäeltä on tulossa tänä vuonna. Naiset joita ajattelen öisin on jo lukulistallani.

Lisää esimerkiksi täältä:
Goodreads
Mia Kankimäki Facebookissa
HS:n arvio: Asioita, jotka riemastuttavat
Mia Kankimäki: Hyvä kirja ei ole muotituote