Yksi eteen, kaksi taakse

Välillä kirjoittaessa tuntuu, että kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, huomaa heti, että pitääkin palata kaksi askelta taaksepäin. Turhauttavaa? Kyllä.

30 jälkeen 30 oli jo mielestäni jonkinlaisessa valmispisteessä, ja sain siitä hyvää palautetta ensimmäisiltä lukijoilta. Silti päätin räjäyttää tekstin vielä kerran atomeiksi ja aloittaa järjettömän työstämisurakan alusta. Koska tekstistä ehkä tulee parempi. Järjetöntä? Ei ehkä sittenkään.

Minusta on koko ajan tuntunut, että tekstistä puuttuu jotain. Jokin sielu tai liima tai teema. Olen yrittänyt tavoittaa sitä keinolla jos toisellakin, mutten ole saanut siitä kiinni. 

Luin jälleen kerran asiaa pohtiessani Kirsin Book Clubista Sophie Kinsellan haastattelun. Siinä Kinsella kertoi suunnittelevansa kirjojaan liimaamalla seinälle lappusia ja järjestelemällä juonenkäänteitä niiden avulla. Mietin, että jos tämä metodi toimii chick litin kuningattarella, kannattaa minunkin kokeilla.

Askartelin sitten hiihtolomani aikana palapelin, joka aluksi vaikutti toivottomalta. Mutta kuinka ollakaan, muutaman päivän lappusia pyöriteltyäni ymmärsin metodin parhaat puolet. Jollain tavalla visuaalinen konkretia auttoi havaitsemaan, mikä kirjassa on sivupolkua, mikä olennaista ja ennen kaikkea mitä siitä vielä puuttuu.

Siitä puuttuu olennainen vastaus yhteen miksi-kysymykseen, joka muodostaa koko kirjan olennaisen jännitteen. Miksi Elina on jäänyt pikkukaupunkiin, vaikka on haaveillut muusta? Kysymys oli käynyt ajatuksissani kerran jos toisenkin tekstiä pyöritellessäni, mutta olin aina vain tyylikkäästi sivuuttanut sen ja perustellut itselleni, ettei se ollut tärkeää. 

Ymmärsin pian senkin, miksi välttelin vastausta.  
Kysymys tuli nimittäin vähän liian lähelle. Kysymyksen käsitteleminen olisi pakottanut minut käymään läpi omia ajatuksiani siltä ajalta, kun tuskailin sen kanssa, jäädäkö Joensuuhun vai lähteäkö etsimään onnea maailmalta. Se aika oli elämässäni yhtä ahdistusta, pahaa oloa, masennusta ja turtumusta. 

Ei ollut ehkä sattumaa sekään, että kasasin palapeliäni juuri lomalla Joensuussa, koska sieltähän ne puuttuvat palasetkin löytyivät. Kun löysin puuttuvan palasen, tuntui se itsestäänselvältä. Tekstistä löytyivät kaikki palaset sen ympäriltä ja pala sopi täydellisesti. Kyllä ihminen vaan sitten osaa olla sokea, kun pitäisi katsoa itseään silmiin!

Jollain tavalla oli helpottavaa tajuta, että ilman vastausta tuohon yhteen miksi-kysymykseen ei tarina toimi. Ja myös se, miksi teksti ei ole voinut valmistua aiemmin - ei minusta olisi ollut käymään läpi tätä aiemmin. Ehkäpä myös se, että kysymykseen vastaaminen pakottaa minut epämukavuusalueelle tarkoittaa myös sitä, että nyt tekstiin tulee se sielu, joka siltä on puuttunut. 

Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että tästä tulee muuten hyvä. Siis heti, kun joku räjäyttää atomeiksi koko 200-liuskaisen käsikirjoituksen, järjestelee sen uusiksi, poistaa tarpeettomat, kirjoittaa puuttuvat kohdat ja saa sanoiksi puettua kaiken sen, mitä mielessä pyöri kuusi vuotta sitten. 

Että melkein kohta maalissa? No, ei ihan vielä...

Kuinka kirja syntyy 4: Suunnittelua ja organisointia

Olen aina ollut laiska suunnittelija. 30 ennen 30 opetti minulle kuitenkin sen, että suunnittelua on pakko tehdä, ja mitä myöhemmin sitä tekee, sen vaikeampaa se on. Ei ole mukavaa saada valmiiksi 200-sivuista käsikirjoitusta ja huomata, että jokin perustavanlaatuinen asia onkin vinksallaan, ja kirjoittaa sitten koko teksti uusiksi.
Halusin välttää saman virheen Laakson poika, Aavan tyttö - kässärin kanssa, ja suunnitella tekstin rakenteen ennen kuin alkaisin varsinaisesti muokkaamaan tekstiä.

Suunnittelua varten huomasin pian tarvitsevani jonkinlaista organisointia. Lippusia, lappusia, kännykän muistiinpanoja, kirjoja, linkkejä ja tiedostoja alkoi kertyä taustatutkimusta tehdessä. Lisäksi minulla oli olemassa ensimmäinen tekstiversio, jonka kirjoittamisesta oli kulunut sen verran aikaa, etten tarkalleen muistanut enää, mitä olin kirjoittanut.

Lähdin liikkeelle siitä, että luin tuotokseni kertaalleen läpi (ja yritin olla kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, miten karmeaa teksti oli). Nimesin kohtauksia ja merkitsin ne väliotsikoiksi. Otsikoista sain helposti kasattua Wordilla sisällysluettelon, josta ensinnäkin näin, mitä kaikkea oli jo kirjoitettu, ja millainen tekstin rakenne sillä hetkellä oli. Merkitsin myös, kuka oli missäkin kohtauksessa näkökulmahenkilönä. 

Tässä kätevänä apuvälineenä toimii Wordin siirtymissivupalkki, jonka avulla rakennetta on todella helppo hahmottaa ja lukujen paikkoja vaihtaa. (Sekä tietenkin palata tarvittaessa aiempiin lukuihin tarkistamaan ja lisäilemään asioita.)

Otsikoiden ei ole tarkoitus olla lopullisia,
vaan kuvata luvun päätapahtumaa.

Tämän lisäksi loin vielä erillisen tiedoston, johon kokosin sisällysluettelon perusteella tiivistelmää tekstistä. Kutsun tätä versiota tarinanrangaksi. Lisäsin jokaisen otsikon alle lyhyen kuvauksen luvun sisällöstä. Rangan avulla voi myös helposti tarkistaa, tuleeko jonkun näkökulmahenkilön kohdalla liian pitkiä taukoja, onko tapahtumajärjestys looginen, jne.

Tämän lisäksi loin omat tiedostonsa Aavalle, Laaksolle ja henkilöhahmoille. Sinne kokosin tietoa kummastakin kylästä, uskomuksista, tavoista, historiasta, kulttuurista. Henkilöhahmoista taas tiivistin tietoa ulkonäöstä, toiveista, haaveista ja historiasta. Yritin myös miettiä, mikä on jokaisen henkilön näkökulma tekstin teemaan.
 Muistiinpanotiedostoon kirjoitin kaikenlaista sekalaista mieleen tullutta, jolle ei ollut vielä paikkaa tekstissä. (Tiettyyn kohtaukseen liittyvät lisäykset lisään yleensä suoraan tekstiin luvun alkuun +merkillä, esim. +Aavan historiaa avattava tässä laajemmin.) 

Lisäksi minulla oli sekalainen kokoelma taustatutkimusmateriaalia, osa kuvina, osa muistiinpanoina, osa selaimen kirjainmerkeissä ja osa vain omassa päässäni. 
Kokosin kaikki tekstiin ja taustatutkimukseen liittyvät kuvat ja tiedostot yhteen kansioon, jonka rakenne näytti jossain vaiheessa tältä:

Tiedostoja ei kannata tietenkään luoda liikaa, mutta jos kaiken yrittää koota samaan tiedostoon, siitä tulee niin pitkä, että sieltä on hankala löytää mitään.

Moni kirjailija käyttää samaan tarkoitukseen apunaan muisti- tai leikekirjaa. Myös Scrivener tuntuu olevan suosittu ohjelma. Parasta menetelmää tuskin on, mutta suunnittelun, taustatutkimusmateriaalin ja muistiinpanojen organisointi vaatii joka tapauksessa jonkinlaisia ratkaisuja. Mitä nopeammin oman suunnittelusysteeminsä saa kasaan, sitä enemmän säästää aikaa. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.