Kesä, kukat ja kuvat

Olen koko päivän odottanut sormet syyhyten, että pääsen muokkailemaan 30 ennen 30:n viimeisiä lukuja. Tuntuu, että töissäkin vain lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin kässärin pariin. Töitä on ja kotitöitä on, joten kirjoittamiselle jää vähän aikaa, ja tuskastuttaa, kun en koko päivää saa viettää kässärini parissa. Päädyn taas kertomaan itselleni valheen: jos minulla olisi enemmän aikaa, kässärini olisi jo paljon pidemmällä!

Mutta. Vielä on tuoreessa muistissa kesä, ja se, miten vähän sain silloin aikaiseksi. Aikaa olisi ollut, mutta söinkin mieluummin jäätelön, katsoin Kauniita ja rohkeita tai kuvailin kukkia. Miksi kirjoittaminen ei silloin maistunut?

Syynä lienee perustavanlaatuinen psykologinen fakta ihmisluonnosta. Nyt, kun aikaa kirjoittamiselle on vähän, on jokainen hetki kässärin parissa luksusta. Se on se pakopaikka, jonka siimeksestä haaveilen töiden tohinassa. Kesällä sen sijaan, kun ei ollut muita velvollisuuksia, kirjoittamisesta tulikin työtä. Ja silloin aloinkin etsiä pakopaikkoja, joiden siimekseen voisin luikkia kirjoittamista pakoon.

Jollain tavalla surullinen tämä ihmisluonto. Haaveilen siitä, että saisin olla kokopäiväinen kirjoittaja, mutta luultavasti siitä ei tulisi yhtään mitään. 

Toisaalta prokrastinoidessa monesti saa aikaiseksi paljon kaikenlaista, keksii uusia ideoita, ainakin rentoutuu. Mukava näitä kukkakuviakin on nyt katsella.

Ei taiteilija tieltä eksy

Poikaystäväni mielestä keskityn liikaa epäolennaisiin asioihin, kuten kirjan kansien suunnitteluun ja taiteilijanimien keksimiseen. Pitäisi keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen.

Keskittyisin kyllä, jos osaisin. Kirjoittaisin kyllä, jos minulla olisi sanottavaa. Toisin sanoen menossa on vaihe, kun tuntuu, ettei tästä mitään tule. En päässyt jatkoon Novan kirjoituskilpailussa, runouskurssin tehtävät eivät etene ja oma teksti tuntuu amatöörimäisen surkealta. Käytän siis tätä luovuuttani siihen, että suunnittelen uutta visuaalista ilmettä sivuilleni.

Siihenkin liittyen on viime aikoina pyörinyt mielessä kysymyksiä taiteilijanimestä. (Tai kirjoittajanimestä, tai nimimerkistä, tai jostain muusta. Taiteilija etuliitteenä on aika liioiteltua tässä vaiheessa.) En halua käyttää blogissa tai tulevissa julkaisuissa omaa nimeäni monestakaan syystä. En ole innostunut esiintymään omalla nimelläni minkäänlaisessa julkisuudessa (internet ja blogi mukaan lukien), haluan erottaa kirjoittajaminän muusta sosiaalisen median elämästä ja teen työtä, jonka haluan pitää selkeästi erillään kirjoittamistouhuista. Oma nimeni ei myöskään ole kovin mediaseksikäs, joten ajatus kirjoittajanimestä houkuttaa siksikin. 

Mutta. Miten keksiä houkutteleva, mutta uskottava nimi? Jos keksin itselleen nimen, on vain mielikuvitus rajana, joten en todellakaan halua käyttää mitään täysin tavallista. Toisaalta taas liian keksitty nimi kuulostaa vain teennäiseltä. En halua myöskään käyttää jonkun toisen ihmisen nimeä, enkä mitään ulkomaalaista. Mielellään nimen tulisi olla vielä jotenkin itselleni merkityksellinen ja plussaa olisi sekin, että se jollain tavalla liittyisi omaan nimeeni.

Entä pitäisikö eri genreille olla eri nimi? Pauliina Vanhatalo
esimerkiksi kirjoittaa chick litiä eri nimellä, ja kai näinä aikoina täytyisi kirjoittajanimikin brändätä tehokkaasti. Sen kannalta on ongelmallista, että sama kirjoittaja tekee hyvinkin erilaisia teoksia. Toisaalta taas on mielestäni hieman kyseenalaista vaihtaa nimeä, kun vaihtaa genreä, aivan kuin ei omalla nimellään haluaisi sotkeutua "huonompiin" genreihin. Tulee vaikutelma, ettei edes kirjoittaja itse arvosta omaa genreään, tai on tehnyt teoksensa jotenkin puolihuolimattomasti.

Näitä pohtiessa saakin tämän lauantain hyvin kulumaan. Kirjoitan sitten taas, kun olen  hetken aikaa leikkinyt canvalla ja saanut inspiraatiota uudesta visuaalisesta ilmeestä. Voi olla, että blogin nimikin täytyy ensin muuttaa...

P.S. Radio Novan uutisen mukaan ei tarvitse olla kovin huolissaan, vaikkei ole kovin lahjakas, sillä taiteen tekeminen rentouttaa meitä hieman lahjattomampiakin.

E on päivän kirjain

Olenhan minäkin kuulunut niihin. Olenhan minäkin ajatellut niin. Olen vastustanut sekä e-kirjoja että omakustanteita, mutta nyt olen sitten tekemässä omakustanteista e-kirjaa. Älä koskaan sano ei koskaan, se on kliseistä varminta totta.

Omakustanteen julkaiseminen on aina tuntunut jotenkin epätoivoiselta, ja olen ajatellut, että jos kirjani on tarpeeksi hyvä, se kyllä julkaistaan. Muiden harrastelijakirjoittajien tuotosten lukeminen vakuutti minut kuitenkin siitä, että hyviä tarinoita ja hyviä kertojia on paljon, eivätkä kaikki saa kustannussopimusta. (Vastaavasti eivät myöskään kaikki kustannussopimuksen saaneet ole mielestäni mitenkään parhaita kirjoittajia, mutta se on tarina toinen.) Viime aikoina on oikeasti tuntunut tärkeältä jakaa tarinani maailmalle, vaikka sitten ihan puhtaasti jakamisen ilosta. Eivät tarinat kuulu pöytälaatikkoon. Olisi jotenkin itsekästäkin pitää omana sellaista, joka ei kuitenkaan ole aivan täysin omaa. 

Toisekseen en ole ollut innostunut e-kirjoista. En ole koskaan lukenut niitä itse, minulle on ollut tärkeää pitää kirjaa kädessäni. Ilmeisesti suomalaiset ovat kanssani aika samoilla linjoilla, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että olen ehkä konservatiivisen vanhanaikainen vain periaatteesta. Kaikki muu on muuttunut sähköiseksi ja olen ollut vain iloinen kehityksestä. Aivan varmasti jatkossa e-kirjoille on enemmän lukijoita. Ihan varmasti itsekin luen tulevaisuudessa enemmän e-kirjoja. 

Omakustanteen suhteen e-kirja on tietenkin houkutteleva vaihtoehto, koska se ei vaadi taloudellista panostusta ja on monella tavalla helpompi kuin painettu kirja. Siksi olenkin ollut niin innostunut. Itse asiassa siitä lähtien, kun keksin loistavan e-kirjaprojektini, olen lähes maanisesti, parisuhteenikin vaarantaen keskittynyt siihen. Vaikka en tavoittelekaan täydellistä lopputulosta, täytyy kaikenlaista ottaa huomioon.

Olen leikkinyt Canvalla ja saanut aikaan joukon uusia kansikuvia. Tein niistä kollaasinkin Wattpadia varten ja tulevaa FB-kirjoittajaprofiilia varten.

Kuvataiteellisesti taitavaa minusta ei tule varmasti ikinä, mutta koska Canva on niin helppokäyttöinen, on sillä leikkiminen jollain tavalla kivaa. Oman kädenjäljen näkeminen on kuitenkin aina palkitsevaa. Vaikka lopputulos ei ehkä ole esteettisesti paras mahdollinen, näyttävät kannet ainakin minulta. 


Olen myös tutkinut sitä, miten tekstejä saa muutettua epub-muotoon, joka usein mainitaan e-kirjojen yhteydessä. Latasin koneelleni Calibren muuntoa varten ja olen nyt harjoitellut sen käyttöä. Parhaat ohjeet löytyvät mielestäni tästä linkistä.

Ensimmäiset luonnosversiot ovat jo olemassa, ja sain jopa sisällysluettelonkin toimimaan niin, että klikkaamalla pääsee kyseiseen lukuun. Nyt tietysti tarvitsisi vain tehdä se tärkein eli kirjoittaa valmiiksi. 

Taas on tullut siis todistettua, että kirjoittamisen prokrastinaatio on ehkä tuottoisin tila ikinä. (Paitsi tietysti kirjoittamisen kannalta.)