Kirjamessulauantai: itsesensuuria, feminististä fantasiaa ja monimuotoisia hahmoja

Helsingin Kirjamessujen lauantain aiheina olivat mm. kirjailijoiden suhde omiin, jo julkaistuihin teoksiin, mitä kirjailija sensuroi, kuinka kirjoittaa monimuotoisia hahmoja sekä Turtschaninoffin feministinen fantasia.

Aamulla huokaisin, kun tajusin seuraavani jälleen ohjelmaa lähes koko päivän Töölö-lavalla. Ohjelman suunnittelu on toki onnistunut siinä vaiheessa, kun minua kiinnostavat teemat on saatu samalle lavalle. 

Mutta ne lavat istuimina! Maalaistyttö ei vain voi ymmärtää niiden hienoutta sisustuksessa ylipäätään, ja  istuimina ne eivät yksinkertaisesti toimineet. Lavat olivat sekä epämukavat että epäkäytännölliset, sillä osa yleisöstä joutui istumaan selkä esiintyjiin päin. 

Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Suhteesta julkaistuihin teoksiin keskustelivat kirjailijat Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste. 
(Keskustelun voi katsoa myös Yle Areenasta.)

Totta se on - myös ammattikirjailijat haluaisivat joskus muuttaa jo julkaistuja teoksiaan. Kontio kertoi, että haluaisi kirjoittaa kokonaan uusiksi useita kohtia teoksistaan ja karsia niistä esimerkiksi omaa tunteellisuuttaan.

Itkonen puolestaan ei haluaisi kirjoittaa mitään uusiksi. Hän ei usko teostensa välttämättä olevan täydellisiä, mutta hän haluaa mennä eteenpäin kohti uutta. Itkonen on suorastaan vältellyt vanhoja tekstejään ja lukenut niistä uudestaan ainoastaan Anna minun rakastaa enemmän. Lopulta Itkonenkin kuitenkin tunnusti, että haluaisi poistaa Ajo-romaanista toisen tarinoista. (Sama ajatus nousi muuten itselleni Ajoa lukiessa, toinen tarina oli mielestäni turha!)

Haahti puolestaan on oikeasti kirjoittanut uusiksi esikoisromaaninsa ja julkaissut sen lyhyeksi aikaa nettisivuillaan. Hänestä kirja oli edelleen ajankohtainen 20 vuotta julkaisunsa jälkeen, mutta hän ei vain osannut kirjoittaa sitä riittävän hyvin ja tiiviisti esikoiskirjailijana.  

Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste

Haahti ei ole ainoa suomalaiskirjailija, joka on kirjoittanut teoksiaan uusiksi. Uudelleen kirjoittamisesta löytyy kuitenkin keskustelijoiden mukaan useita varoittavia esimerkkejä kirjallisuushistoriasta. Itkonen ei muuttaisi teoksiaan siksi, että jokainen teos on sen aikaisen kirjailijan sen aikaisilla kyvyillä tekemä, ikään kuin kuva kirjailijasta ajassa. Keskustelijat pohtivat myös, että liika editointi voi viedä tekstistä pois sen roson, joka tekee siitä kiinnostavan. 

Kuinka sitten tietää, että teksti on valmis? Haahti muistutti, ettei täydellisyyttä voi tavoittaa, vaan jossain vaiheessa tekstistä on vain päästettävä irti. Itkosen kohdalla tämä hetki on se, kun hän ei enää jaksa työstää tekstiä. Kaikkien mukaan omalle tekstilleen kuitenkin sokeutuu, joten siitä on hyvä pitää taukoja ennen julkaisua. Kontiosta omaa tekstiä on myöhemminkin mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, koska tekstistä tulee läpi omia vanhoja ajatuksia ja tunnetiloja.

Tietynlaista uudelleenkirjoittamista on myös se, että sama kirjailija toistaa samaa teemaa kirjoissaan. Itkosesta olisi surullista ajatella, että hänen esikoisromaaninsa oli hänen paras teoksensa, vaan hän haluaa uskoa kehittyvänsä koko ajan.

Aihe oli minulle erittäin ajankohtainen, koska 30 ennen 30:n julkaisusta tulee juuri kaksi vuotta. Palaan omiin ajatuksiini tarkemmin ensi viikolla, mutta hämmästyttävää oli huomata,  kuinka paljon samoja ajatuksia myös ammattikirjailijoilla on.

Maria Turtschaninoff Hietalan & Henriksonin haastateltavana

Maria Turtschaninoff keskusteli kirjoistaan YLE:n Hietalan ja Henriksonin kanssa.

Turtschaninoffin palkitut nuorten kirjat luetaan usein feministisinä. Hän ei kirjoittaessaan ole kuitenkaan ajatellut tarkoituksellisesti kirjoittaa feministisesti, mutta ei toisaalta voi kirjoittaa muuten kuin itsensä kautta. Turtschaninoff ei kuitenkaan pidä nimilapuista, eikä haluaisi lukijanakaan kirjojen kansitekstien määräävän liikaa sitä, miten kirja pitää lukea.

Turtschaninoff on ollut pienestä asti feministi, mutta hänestä kirjailijan velvollisuus ei ole ottaa kantaa, vaan kirjoittaa hyvin. Hän valitsee teoksiinsa itselleen tärkeitä aiheita, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat. Kuitenkin kirjailija voi kirjoissaan nostaa esiin ongelmia ja herättää kysymyksiä.

Nuorten kirjailijoilta kysytään monesti, mitä saa ja mitä pitää kirjoittaa. Turtschaninoffin kirjoissa käsitellään myös väkivaltaa ja ikäviä asioita, mutta hän ei kuvaa tapahtumia tarkasti. Aikuinen lukija pystyy ehkä täydentämään kuvauksen mielessään tarkemmin, joten aikuiselle kohtaukset voivat olla hurjempia.

Ylipäätään Turtschaninoff haluaa kuvata teoksissaan sekä utopioita että dystopioita, elämän kaikki puolia. Maailmojen rakentamisessa hän kertoi hyödyntävänsä oikeasti olemassa olevia ympäristöjä, mutta sekoittavansa ja lisäävänsä omiaan, kunnes tulos on hänen oma keitoksensa. Kiinnostavaa oli, että vasta kun kirjoja alettiin kääntää muille kielille, hän uskalsi ottaa vaikutteita myös läheltä, Suomen maisemista. Turtschaninoff kertoi huomanneensa, että maailman rakentaminen on olennaista fantasiakirjailijalle, koska maailma myös määrittää, mitä ihmiset tekevät ja voivat tehdä siellä.

Kun Turtschaninoffilta kysyttiin menestyksen merkityksestä, hän ei ensin osannut vastata. Kyseessä on kuitenkin lopulta aina hän ja teksti, eikä välissä voi olla muita. Menestys tarkoittaa kuitenkin sitä, että hänen on tiedettävä hyvissä ajoin, mitä kirjoittaa milloinkin. Kuitenkin hän kokee menestyksen tehneen hänet kaiken kaikkiaan vapaammaksi kirjoittajana.

Mitä kirjailija sensuroi? Onko aiheita, joista ei voi kirjoittaa? Aiheesta keskustelivat kirjailijat Pirjo Hassinen ja Jukka Behm. 
(Keskustelun voi katsoa Yle Areenasta.)

Hassinen koki, ettei ole aihetta, josta ei voisi kirjoittaa, mutta on aiheita, joista hän itse ei kirjoittaisi. Hän ei kirjoittaisi esimerkiksi lähipiiristään. Behm puolestaan kertoi härskisti käyttävänsä lähipiiriään ja heidän tarinoitaan. Tästä hän on joskus saanut palautettakin. Hassiselle todellisuus ei kelpaa sellaisenaan. Sekä hän että Heiskanen olivat samaa mieltä siitä, että todellisia hahmoja ja tapahtumia täytyy käsitellä, ennen kuin ne toimivat tekstissä.

Hassisella on joitain aiheita, joista hän ei kirjoittaisi, koska hänellä olisi annettavana vain nyrkkiä. Nämä aiheet tekevät hänet niin vihaiseksi, ettei hän voisi tehdä niistä taiteellisesti merkittäviä teoksia. Behmistä kosto ja viha voivat kyllä toimia teoksen lähtökohtana, mutta kirjoittajan on siinä tapauksessa annettava aikaa tekstille.  Behm mietti, että jos jokin aihe arveluttaa, siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Hassisesta kirjoittaja ei voi kuitenkaan olla universaali nero, joka voi tarttua mihin tahansa aiheeseen. 

Tänä päivänä kirjailija voi joskus kokea paineita, että hänen täytyisi olla vain hyvän ja oikean puolella. Hassisesta on tärkeää, että kirjallisuus on autonomista. Sen täytyy tutkia ihmismieltä eikä jotain voi rajata pois "pahana". 

Entä kenen tarinan saa kertoa? Behm on kirjoittanut teini-ikäisen tytön seksuaalisuudesta ja on sitä mieltä, että keski-ikäinen mieskin voi niin tehdä. Hän korosti kuitenkin, että kirjailija ei voi kirjoittaa toisen näkökulmasta, vaan hänen on mentävä toisen nahkoihin, todella mietittävä, minkälaista elämä toisena olisi.

Jukka Behm ja Pirjo Hassinen, haastattelijana Marjo Heiskanen

Samaa mieltä olivat monimuotoisista hahmoista keskustelleet kirjailijat Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg. Lönnbergistä kuka tahansa voi kirjoittaa kenestä tahansa, mutta ei ottamatta selvää, tutustumatta ja haastattelematta. Luojolasta on tärkeää kunnioittaa hahmoja ja tehdä niistä eläviä. Ei pidä miettisi, miten toimisi, jos olisi x, vaan mitä jos minä olisin x. 

Haavistosta kirjailijalla on aina vastuu, kun hän kuvaa hahmoja, mutta vastuu on vielä suurempi kirjoitettaessa ihmisryhmistä, jotka ovat olleet huonossa asemassa tai joihin liittyy paljon stereotypioita, koska vertailukohtia on vähän. Väärää tietoa ei kenenkään mielestä pitäisi sortua välittämään. 

Kaikki keskustelun kirjailijat käyttävät kirjoissaan monimuotoisia hahmoja yksinkertaisesti siitä syystä, että maailma on monimuotoinen. Haavistosta monimuotoisia hahmoja voi käyttää kahdella tapaa. Joko niin, että "poikkeavuus" on tarinan aihe, tai sitten hahmo vain on "poikkeava" ja tarinan aihe on jotain muuta. Esimerkiksi hänen Adenossaan päähenkilö on aseksuaali, mutta se ei ole tarinan kannalta kovin olennaista. Luojola ei myöskään halua teksteissään erityisesti mainita esimerkiksi hahmon autismia. Lönnbergistä esimerkiksi kaapista tulo - narratiivi on jo täysin loppuun kulutettu.

Erikoista kyllä, joidenkin mielestä hahmo ei saa liikaa erota normista. Haavistolle oli kommentoitu esikoisromaania, että olisi ollut liikaa, jos päähenkilö olisi ollut pyörätuolissa ja sen lisäksi vielä esimerkiksi lesbo. 

Haavistosta nuorille kirjoitettaessa olisi erityisen tärkeää, että hahmot olisivat monimuotoisia, koska nuoret kokevat helposti olevansa poikkeavia. Jokaiselle pitäisi löytyä kirjallisuudesta samaistumiskohteita. Hänestä esimerkiksi ei-heteroita ja maahanmuuttajataustaisia on jo kirjallisuudessa aika hyvin, mutta esimerkiksi vammaisia ei ole vielä kovinkaan paljon. Luojolasta tässä on nähtävissä sukupolviero. Hänelle ei nuoruudessa ollut kirjallisuudessa paljon samastumiskohtia, mutta nykyisin monimuotoisuus näkyy jo paremmin kirjallisuudessa. 

Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg

* * *
Helsingin Kirjamessut on minulle ollut vuoden kohokohta. Messut eivät pettäneet tänäkään vuonna, vaikka en ollutkaan kaikista uudistuksista samaa mieltä. 
Nyt kärsinkin messumasennuksesta ja marrasflunssasta. 
Onneksi seuraaviin messuihin on jo alle vuosi!

Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus

Helsingin Kirjamessujen perjantain aiheita olivat Vanhatalon ja Vilkon rakkaussatujen loput, Mia Kankimäen yönaiset, Saara Turusen kritiikkitapaus sekä Antti Nylénin vetoomus taiteen puolesta.

                      

Tänä vuonna aloitin kirjamessut perjantaina (ensimmäistä kertaa bloggaajapassilla!). Ennakkoon minussa aiheuttivat hämmennystä lavojen uudet nimet, jotka oli haettu Helsingin kaupunginosista. (Enkä ilmeisesti ollut ainoa hämmentynyt, koska messujen sivuille oli lisätty selvennys, että kaikki paikat sijaitsevat nimistään huolimatta Messukeskuksessa.) Logiikka ei auennut maalaiselle millään tavalla, mikä aiheutti välittömästi tunteen, etteivät messut ehkä ole tarkoitettu Helsingin ulkopuolisille asukkaille. Toivoisin kyllä, että jatkossa lavat olisi nimetty kirjallisuudesta haetuilla nimillä! Vaikka messut järjestetään Helsingissä, koen niiden olevan kirjallisuuden kautta ihan koko valtakunnan tapahtuma.

Ohjelma sen sijaan oli jälleen kerran niin monipuolista, että runsaudenpula aiheutti suoranaista ahdistusta. Käytössäni oli jo Turun kirjamessuilla hyväksi havaittu taktiikka, eli en edes yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen vaan keskityin (jollain vaikealla ja epämääräisellä logiikalla valittuihin) kiinnostavimpiin.

Polygamiaa vai monogamiaa? Klikkiotsikon takana Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko keskustelivat rakkaustarinoista sekä rakkaudesta sen jälkeen, kun satu loppuu. 

Perinteisissä rakkaustarinoissa noudatetaan kaavaa, jossa x ja y tapaavat, sitten pari kohtaa vaikeuksia ja lopulta onnellisessa lopussa päätyy yhteen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vanhatalon autofiktioromaani Toinen elämä kertoo keski-ikäisen naisen elämästä sen jälkeen, kun valinnat on tehty. Vilkon kirja Vilpitön sydän kertoo tarinan eronneesta, lapset tehneestä naisesta ja nuoremmasta, lapsettomasta miehestä, jotka päätyvät avoimeen suhteeseen. 

Vilkko kertoo saaneensa paljon vihaista postia sanottuaan haastattelussa, että avoin suhde voi olla jopa romanttisempi. Hän ei kuitenkaan koe olevansa polygamian lähettiläs sen enempää kuin Vanhatalo koki olevansa monogamian lähettiläs. Vanhatalosta romantiikasta luopuminen voi olla myös vapauttavaa. Ajoittain suhde saa olla myös arkea, biojätepusseja ja auton renkaita. 

Tietokoneen ruudun takaa pilkistelee Marjo Vilkko, keskellä Pauliina Vanhatalo
 ja haastattelijana kustannustoimittaja Mirjam Ilvas

Vilkosta nuorten rakkauselämässä moni ei pääse edes tarinan alkuun. Vanhatalosta tarinat taas ovat lyhentyneet. Pitäisikö elämä ylipäätään nähdä tarinana? Vanhatalo kertoi ymmärtävänsä, ettei elämä ole juonellinen, mutta silti helposti näkevänsä elämän tarinana. Monet yksityiskohdat asettuvat tarinan aihioiksi hänen mielessään ja hänestä tuo iloa, kun kuvittelee itsensä oman elämänsä päähenkilönä. Vaarana tässä on tietenkin se, että puskee tarinaa väkisin elämäänsä. 

Keskustelijat pohtivat myös rakkaustarinoita aikuisten satuina. Viihteelliset kasvutarinat voivat onnellisen lopun kautta olla lohdullisia. Voisiko rakkaustarinan loppu olla avoin? Vanhatalosta oli ainakin vapauttavaa huomata tekstiä editoidessa, että tekstissä voi esittää myös kysymyksiä, joihin ei itse osaa vastata. 

Mia Kankimäki jätti työnsä ja lähti maailmalle seuraamaan yönaisia. Syntyi Naiset joita ajattelen öisin. 

Katja Kallio haastattelee Mia Kankimäkeä

Mia Kankimäkeä inspiroivat naiset, jotka ovat eläneet elämäänsä jotenkin toisin. Näitä naisia hän ajatteli öisin ja heistä hän haki turvaa ja inspiraatiota. Hän päätti lähteä seuraamaan naisten jälkiä maailmalle tilanteessa, jossa hän oli miehetön, lapseton ja työstään irtisanoutunut.

Matkoillaan Kankimäki kirjoitti joka ilta kokemuksiaan ylös 2-3 tuntia. Tämän jälkeen hän teki valtavasti tutkimustyötä, ja lopulta hän alkoi miettiä, miten kaikesta saisi rakennettua kokonaisuuden. Hän kertoi tunteneensa välillä epätoivoa ja miettineensä, liittyykö mikään mihinkään. Tarinan rakentaminen ja kirjan valmistuminen kestivät useamman vuoden.

Esikoista tehdessään Kankimäki loi oman erikoisen genrensä, jossa yhdistyvät matkakirja, fakta, fiktio ja autofiktio (ajatuksiani kirjasta täällä). Hän ei halunnut kirjoittaessaan edes miettiä genreä liikaa, mutta kustantamossa valinta oli tehtävä. Hän päätyi tietokirjallisuuteen.

Kiinnostavia yönaisia on vielä paljon jäljellä Kankimäen mielessä. Kallion mukaan Kankimäestä on itsestään tulossa monelle oma yönainen - minullekin.

Vuoden kirjallisuuskohu nousi Saara Turusen Sivuhenkilöstä. Turunen kertoi ajatuksiaan kritiikkitapauksesta. 

Turunen rikkoi kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittamattoman tabun ja nosti esiin kirjailijan ajatuksia kritiikistä. Tämä aiheutti kohun. Turunen kokee, että aika oli kypsä keskustelulle, sillä sosiaalinen mediakin perustuu paljon sille, että otetaan kantaa eri asioihin. Eikö taiteen sitä paitsi nimenomaan pitäisi käsitellä tabuja?

Moni oli kehottanut Turusta iloitsemaan kohusta ja sen aiheuttamasta keskustelusta. Alkuun Turunen ei osannut iloita asiasta, mutta näki nyt, että kirjasta virinnyt keskustelu oli hedelmällinen ja toi esiin hyviä puheenvuoroja. Keskustelussa nousi esiin esimerkiksi Helsingin Sanomien valta teosten nostajana ja tuhoajana, mikä mielestäni on hyvä tiedostaa.

Saara Turunen keskustelemassa kritiikkitapauksesta Vesa Rantaman kanssa

Sivuhenkilöä on kritisoitu yksipuolisesta mieskuvasta. Turunen esitti vastakysymyksen: Miksi hänen pitäisi ottaa tietyntyyppiset miehet huomioon kirjassaan? Kirjoittaminen ei ole demokraattista, vaan oman näkökulman kertomista. Monesti feministisiä näkökulmia esiin tuovilta teoksilta kuitenkin jostain syystä odotetaan kaikkien näkökulmien huomioimista. 

Turunen tutkii sitä paitsi kirjassaan sivullisuutta, ja mieskin voi samastua päähenkilön sivustajakatsojan rooliin. Merkittävää ei myöskään ole se, miten paljon teos on fiktiota, autofiktiota tai faktaa. Kirjaa vain usein markkinoidaan kirjailijan kautta.

Rantamaa mietitytti se, miten eri tavoilla kirjaa on luettu ja miten erilaisia asioita siitä oli nostettu esiin. Hänestä tuntui, että jotkut kriitikot olivat lukeneet aivan eri kirjan. (Omia ajatuksiani kirjasta täällä.) Sekä Rantama että Turunen olivat yhtä mieltä siitä, ettei kriitikon tehtävä ole kertoa, mistä piti ja mistä ei. Kriitikon tehtävä on asettaa teos kirjalliseen jatkumoon ja kontekstiin.

Kustannusalan realiteeteista ja kirjailijan työstä kertoi inhorealitisella otteella Antti Nylén. 

Nylénin esseeproosateos Häviö on puheenvuoro ja vetoomus taiteen puolesta. Kirjan ulkoasu on epätavallinen ja Nylén on itse ollut sitä suunnittelemassa. Koska teoksen sanoma on epämukava, hän halusi fyysisen lukukokemuksenkin olevan epämukava. 

Hän on nelikymppinen kirjailija, joka ei ole tehnyt muita töitä, ja havahtunut siihen, ettei kirjojen kirjoittamisella juuri elä. Muita töitä hän ei enää saisi edes Hesburgerin kassalta. Eikä kirjoittaminen tähän havaintoon lopu. 

Nylén kuvaa teostaan inhorealistiseksi. Siinä puhutaan paljon rahasta, joka Nylénille on jokin mystinen juttu, jota ei koskaan ole. Kirjailijan työ kuvataan järjettömäksi hommaksi, kirja-ala vain niukkenee eikä työllä voi tulla toimeen. Teoksia myydään 500 tai 1000 ja kirjailija odottaa lottovoittoa, apurahaa tai palkintoa.

Samaan aikaan hän teksteillään tekee tärkeää yhteiskunnallista työtä ja pääsee osaksi kirjallisuuden kaanonia. Nylén on tästä hyvästä kirjoittanut kirjaansa yhteiskunnalle laskun palveluksistaan. Hänestä taiteilijapalkka voisi olla yksi ratkaisu toimeentulo-ongelmiin.

Antti Nylén haastateltavana

* * *

Perjantaina kuuntelin vielä keskustelun äänikirjoista ja niiden noususta, mutta palaan tähän myöhemmin, kun minulla on lisää kerrottavaa omasta Storytel-kokeilustani. 

Lauantain raporttia mm. feministisestä fantasiasta ja monimuotoisista hahmoista tulossa seuraavassa blogiartikkelissa!

Haluatko kirjailijaksi? Vinkkejä ja faktaa Helsingin kirjamessuilta

Haaveiletko kirjailijan urasta? Kuinka saada käsikirjoitus läpäisemään kustannuskynnys vai pitääkö kirjailijan nykyään olla kaiken osaava renessanssitaiteilija, jos haluaa tekstinsä julki? Kokosin Helsingin kirjamessuilta kustantajien vinkkejä käsikirjoituksen tekemiseen sekä tietoa eri kustannusmuodoista. 

Vinkkejä kirjoittajille sekä tietoa käsikirjoitusten valinnasta ja työstämisestä jakoivat kustantaja Ville Rauvola (Atena), kustannuspäällikkö Mari Mikkola (Otava) ja kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Teos). 

(Keskustelun voi myös katsoa Yle Areenasta.
Lukujonossa-blogin tiivistys keskustelusta täällä.)

Jussi Tiihonen (Teos), Mari Mikkonen (Otava) ja Ville Rauvola (Atena), haastattelijana Reetta Miettinen (Bonnier)

1. Lue! 

Sekä Rauvola että Tiihonen painottivat, kuinka tärkeää kaunokirjallista tekstiä tuottavan kirjoittajan on lukea. Silloin ei sorru kirjoittamaan pastisseja ja oppii arvioimaan omaa tekstiään. 

2. Kirjoita ja opiskele kirjoittamista.

Tiihosen mukaan kirjoittamista oppii itseinhon ja epäonnistumisen kautta. 

Kukaan keskustelijoista ei uskonut pystymetsämyyttiin, eli että nuori nero saapuu valmiina kustantamon ovelle. Kirjoittamisessa on omat tekniikkansa ja lainalaisuutensa kuten esimerkiksi kuvataiteessa. Siksi kirjoittamista kannattaa ehdottomasti opiskella. 

Toisten harjoittelijoiden tekstiä lukiessa opit myös tunnistamaan virheitä, jotka sitten opit näkemään myös omassa tekstissäsi.

Kirjoitusoppaita kannattaa myös lukea ja hankkia.

3. Mieti aihetta ja yleisöä.

Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on pitkä prosessi. Tiihonen kehotti miettimään kirjan ajankohtaisuutta. Yksittäisestä kohusta ei kannata kirjaa kirjoittaa, vaan tekstistä täytyy löytyä jotain universaalia. 

Myös yleisöä ja kohderyhmää kannattaa miettiä, ja kuvitella lukijaksi sivistynyt ja lukenut ihminen. Keskustelijat muistuttivat, ettei mikään kirja voi olla suunnattu ihan kaikille. 

4. Kiinnitä huomiota kerrontaan.

Pelkkä hyvä aihe ei riitä. Kaunokirjalliset ansiot ratkaisevat lopulta. Lukeminen auttaa oppimaan.

5. Tiivistä kirjasi hissipuheeksi.

Jos et osaa tiivistää kirjaasi yhteen (tai pariin) lauseeseen, et osaa Rauvolan mukaan esittää asiaasi kirjassasikaan. 

Miettisen mukaan huono ja sekava saatekirje voi aiheuttaa epäluuloja myös käsikirjoitusta kohtaan.

6. Lähetä teksti kustantamoon.

Tietokirjasta riittää synopsis, kaunokirjoista toivotaan kokonaista tekstiä. 

Lastenkirjoista voi tarjota vain tekstiä, kustantaja löytää sille kyllä kuvittajan. 

Ketään keskustelijaa ei haitannut, vaikka tekstillä lähestyisi useampia kustantamoita. Rauvola toivoi kuitenkin, että kirjoittaja ilmoittaisi, jos kirja on jo hyväksytty toisaalle, ettei hän enää tuhlaa työaikaansa käsikirjoituksen lukemiseen.

7. Valmistaudu pettymään.

Kaikkiin keskusteluun osallistuneisiin kustantamoihin tulee vuosittain n. 1000 käsikirjoitusta. Kaikissa kustantamoissa käsikirjoitus luetaan, mutta ensimmäiset 20-30 sivua määräävät sen, millä intensiteetillä teos luetaan loppuun. Jokainen keskustelija oli sitä mieltä, että aika nopeasti erottaa, mikä teos puhuttelee sekä kaunokirjallisten ansioidensa että aiheen puolesta. N. 5 prosenttia saa kustannustoimittajan kiinnostumaan, jonka jälkeen alkaa vaikea valinta, sillä vain 0,5 % käsikirjoituksista julkaistaan.

Jokainen keskustelija kertoi nauttivansa suuresti hyvän käsikirjoituksen löytämisestä. Rauvola sanoi iloitsevansa asiasta mielellään kirjoittajan kanssa, koska sen jälkeen alkaa rankka työ.

8. Ole valmis editoimaan.

Kukaan keskustelijoista ei uskonut käsikirjoituksen olevan valmis siinä vaiheessa, kun se tulee kustantamoon. Palautetta on hyvä opetella ottamaan vastaan. Editoidessa myös kokeillaan erilaisia asioita, että kirjasta tulisi paras mahdollinen. 

9. Ole kärsivällinen - joudut odottamaan.

Vastauksen käsikirjoituksesta voi saada tunnissa tai vuoden kuluttua, keskimäärin muutaman kuukauden kuluttua.

Vaikka käsikirjoitus hyväksytäänkin kustannusohjelmaan, on odotusta edessä. Kirjoja julkaistaan pääsääntöisesti keväisin ja syksyisin, ja julkaisuohjelma on päätetty hyvissä ajoin. Tiihosen mukaan kirjan julkaisua joutuu yleensä odottamaan vähintään vuoden. 

Maria Carole, Maija Haavisto, Raita Jauhiainen, J.S. Meresmaa

Mitä jos reitti kustantamon kautta ei aukea tai haluaa itse tehdä kaiken? Omakustantamisesta, osuuskuntatoiminnasta ja kirjailijoista renessanssitaiteilijoina keskustelivat Osuuskumman toiminnassa mukana oleva Maria Carole, usean eri kustantajan kanssa työskennellyt Maija Haavisto, indiekirjailija Raita Jauhiainen ja Osuuskumman perustajajäsen J.S. Meresmaa.

Haavistosta jokaisessa kustannusmuodossa on omat plussat ja miinuksensa. Miinusta itse tekemisessä on Jauhiaisen mukaan tietty yksinäisyys, eli kukaan ei tsemppaa vaikeina hetkinä. Kaikki puhuivat myös siitä, että esimerkiksi kansien tekeminen ja markkinointi ovat väkisin poissa kirjoitusajasta. Jauhiainen kehotti indiekirjailijaa myös orientoitumaan bisnesmoodiin, sillä myynti ja markkinointi on hoidettava itse. 

Plussaa on toisaalta se, että kaiken saa tehdä ja päättää itse aikatauluista lähtien. Isossa kustantamossa ei voi itse päättää esimerkiksi kannesta tai markkinointibudjetista. Haavistosta yksi etu monissa kustantajissa ja julkaisukanavissa on myös se, että voi julkaista monta teosta samana vuonna, mikä ei välttämättä olisi mahdollista vain yhden kustantamon kautta. 

Pienen tekijän on myös mahdollista julkaista epäkaupallista kirjallisuutta, jolle kuitenkin on tilausta. Jauhiainen ei edes tarjonnut käsikirjoitustaan kustantamoille, koska ei uskonut kenenkään tarttuvan epätavalliseen ideaan. Sekä Meresmaa että Jauhiainen kertoivat, että pienen kustantamon tai indiekirjailijan fanit voivat olla todella uskollisia. Jauhiaisen fanit esimerkiksi pyytävät hänen teoksiaan kirjastoihin.

Omakustannetta pohtiville Carole suositteli vahvasti kustannustoimittajan palkkaamista. Haavisto puolestaan kehotti tutustumaan alaan ja ottamaan selvää, sekä olemaan realisti.  Meresmaa on myös huomannut, että kustannusalan lainalaisuuksien tunteminen kasvattaa panssaria ja auttaa kestämään mahdolliset pettymykset.

Haavisto nostaa hattua omakustantajille, koska tietää kokemuksesta, ettei omakustantaminen ole helppoa. Omakustantamisella on varsinkin Suomessa vielä hieman huono maine. Kustantajan kautta kirja on helpompi saada liikkumaan. Isoja kustantamoja pidetään perinteisesti laadun takeena, mutta Meresmaasta iso tekijä ei takaa laatua. Isolle tekijälle voi sattua virheitä, mutta pienen kustantamon on pakko tehdä laadukasta pystyäkseen kilpailemaan. 

Meresmaasta voi käyttää perinteistä vertausta: haluaako olla pieni kala isossa lammikkossa vai iso kala pienessä. 

* * *

Lisää raporttia Helsingin kirjamessuilta seuraavissa postauksissa! Aiheina mm. Turusen kritiikkitapaus, Turtschaninoffin feministinen fantasia, Kankimäen yönaiset sekä miten kirjailijat suhtautuvat jo julkaistuihin teoksiinsa.