Kun puhutaan taiteilijoista, tulee tämä biisi varmaankin monelle mieleen. Taiteilija on myyttinen ja mystinen hahmo, joka vaikeasta lapsuudesta, synkästä masennuksesta ja elämän kammottavasta kärsimyksestä jalostaa puhdasta taidetta. Miten tämä prosessi tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan, vähiten taiteilija itse. Välillä hän vain hirveän inspiraation vallassa pusertaa kertaistumalta maailmaan täydellistä taidetta. Hirveitä tuskia se aiheuttaa, ja kipua voi lievittää vain käyttämällä huumeita tai vähintäänkin alkoholia kohtuuttomasti. Tästä syystä taiteilija luultavasti kuolee nuorena traagisesti, onhan hän liian hauras tähän elämään.
Minähän en sovi tuohon kuvaan ollenkaan. Olen elänyt onnellisen, tasapainoisen, hyvän lapsuuden. Vanhempani eivät ole korkeastikoulutettuja älykköjä, enkä ole äidinmaidosta juonut taiteellisuutta. Olen valmistunut hyvin arvosanoin tavoiteajassa, hankkinut hyvän työpaikan ja maksanut aina veroni ja laskuni tunnollisesti. Urheilen, syön terveellisesti, juon tuskin koskaan. Kirjoittajana olen pikkutarkka, suunnitelmallinen, tunnollinen ja työtätekevä. Kaiken lisäksi kirjoitan viihdettä! Selvästikään en ole taiteilija.
Joku kirjailija jossain haastattelussa oikein kovasti paheksui kovasti sitä, miten kirjoittajat nykyisin jakavat turhanpäiväisiä ajatuksiaan blogeissa. Hänen mielestään kirjailijan ei kannattaisi demystifioida itseään ja työtään. Olen itse aivan eri mieltä. Mielestäni nimenomaan kirjoittajia ja kirjoittamista pitäisi demystifioida.
Moni nimittäin ajattelee tavallani, että eihän minusta ole kirjoittajaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen.
Ajattelin kauan myös, että eihän minusta ole juoksijaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen. Sitten vain aloin juosta, ja nyt olen juossut jo neljä maratonia. Ei se vaatinut muuta kuin sen, että aloin ottaa askelia ja juosta. Tarpeeksi monen askeleen jälkeen 42,2 kilometriäkin tulee täyteen. Siellä maratonilla taivaltaessa tuli myös vastaan kaikenkokoisia ja -näköisiä. Moni muukaan ei näyttänyt ihan maratoonarilta, mutta sieltä he vain maaliin tulivat.
Samalla tavalla ei ole olemassa tietynnäköistä ja vain yhdenlaista kirjoittajatyyppiä. Itse asiassa kirjoittamissa opiskellessani huomasinkin olevani aika tyypillinen harrastelijakirjoittaja, suurin osa kirjoittamisen opiskelijoista oli suunnilleen ikäisiäni naisia, aika moni vielä samasta ammattikunnastakin.
En usko oikein siihenkään, että tarvitsee jotenkin erityisesti kärsiä tai olla onneton tullakseen luovaksi kirjoittajaksi. Miksi onnelliset ihmiset eivät kertoisi hyviä tarinoita, ja vieläpä realistisemmin kuin masennuksen kourissa synkistelevä itsemurhakandidaatti? L.M. Montgomery on sanonut romanttisuutensa arvostelijoille, että auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit. Minä kehottaisin jokaista miettimään, kumpaa mieluummin iltaisin tuijottelee. Tietenkin monenlaiset kokemukset ovat hyväksi (kenelle tahansa muutenkin elämässä), mutta onko tässä maailmassa edes sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettyneet, satuttaneet itseään tai kärsineet tavalla tai toisella?
Ei kirjoittajaksi tulemisessa ole muuta vaatimusta kuin se, että osaa pitää oven auki mielikuvituksen maailmaan. Moni aikuistuu, järkevöityy, antaa oven mennä kiinni. Mutta vaikka mielikuvituksen ovi sulkeutuukin, ei se tarkoita, etteikö sitä koskaan enää voisi avata. Sitä voi töniä auki, potkaista samalla kun vääntää kahvaa. Jokainen oppii omat niksinsä. Eikä se aina aukea helpolla meillekään, joille se yleensä on auki.
Toisekseen kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä. Jotkut puhuvat siitä kuin se olisi jonkinasteista noituutta, jonka edellytyksenä ovat delirium ja depressio, mutta totuus on, että kirjoittaminen on vain taito. Sen voi oppia, ihan samalla tavalla kuin juoksemisen tai kiinan puhumisen. Se vaatii harjoittelua, tietenkin, mutta se on opittavissa.
Kuten maraton juostaan askel kerrallaan, kirjoitetaan romaani sana kerrallaan. Ei se muuta vaadi, pitää vain kirjoittaa, laittaa sanoja paperille. Maratonilla tosin jokaisella askeleella pääsee lähemmäksi maalia, romaania kirjoittaessa joutuu aina välillä palaamaan taaksepäin, joskus jopa aloittamaan kokonaan alusta. Mutta siltikin joskus, lopulta pääsee perille.
Jos kirjoittamista mystifioidaan liikaa, se voi säikyttää jonkun pois. Ja se olisi suuri menetys, sillä maailmassa ei koskaan ole liikaa ihmisiä, jotka kirjoittavat ihania, koskettavia, naurattavia, ajatuksia herättäviä tarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti