Iisakinkirkkoprojektini GS syntyi syksyllä 2005. Minulla ei ole enää muistikuvaa siitä, miten sain idean Mariasta ja Johanneksesta, jotka tapasivat toisensa, kun maailmassa vallitsivat poikkeusolosuhteet. Tarinan oli tarkoitus olla novelli, mutta se paisui. Siinä oli useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, jotka varastivat huomiota päähenkilöiltä ja lopulta en enää tiennyt, minne koko monikymmensivuinen, useaan suuntaan rönsyilevä tarina oli menossa. Se jäi kesken.
Tarina ei jättänyt rauhaan. Joskus vuonna 2006 aloin suunnitella, että tarinasta tulisi romaani. Kirjoitin useita eri kohtauksia, joissa sivuhenkilöt pääsivät ääneen ja tarina syveni ja sai uusia näkökulmia. Kirjoittaminen oli mielettömän hauskaa, mukaansatempaavaa. Mutta jälleen törmäsin samaan ongelmaan: sivuhenkilöitä oli valtavasti, eikä tarina ollut menossa minnekään.
Sitten rakastuin, GS unohtui. Erosin. Vuonna 2007 marraskuussa olin yksin Ranskassa ja valmis kuolemaan. Päätin kuitenkin kuoleman sijaan palata takaisin GS:n maailmaan. Osallistuin NaNoWriMoon, mutta koneeni hajosi, joten kirjoitin lopulta käsin. Istuin mustakantisen vihkoni kanssa kynttilöitä poltellen joka päivä ja kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. GS tuntui viimeinkin valmistuvan. Joulukuussa jatkoin kirjoittamista. GS oli pitkään ainoa asia, josta tunsin iloa ja joka sai minut ajattelemaan huomistakin.
En saanut tarinaa valmiiksi silloinkaan. Se vaivasi minua. Kirjoittaja on aina sen velkaa tarinoilleen ja luomilleen hahmoille, että kirjoittaa heidän tarinansa loppuun. Mutta minä olin velkaa vielä enemmän, olihan GS lähes kirjaimellisesti pelastanut henkeni. Minulla oli vain edelleen samat kaksi perusongelmaa, jotka minulla oli ollut alusta asti: Henkilöitä oli liikaa ja en tiennyt yhtään, miten tarina loppuisi.
GS jäi. Hylkäsin sen mahdottomana, palasin sen pariin välillä, hylkäsin taas. En koskaan edes kirjoittanut puhtaaksi käsin kirjoittamiani lukuja koneelle. Aikaa kului, ajattelin, että ehkä GS:n tarkoitus oli olla vain oppimiskokemus, ei tulla valmiiksi. Mutta en vain koskaan unohtanut tarinaani, en päässyt sen yli. Jollain tavalla halusin kirjoittaa sen loppuun, en vain tiennyt, miten.
Vuonna 2014 päätin viedä asian loppuun. Ei GS:n tarvitsisi koskaan nähdä päivänvaloa, mutta oman mielenrauhani takia se piti tehdä valmiiksi, vaikka vain omaa pöytälaatikkoa varten. Olin valmis tekemään ratkaisun, jota olin miettinyt pitkään, mutta joka vaati todella, todella paljon töitä. Olin ymmärtänyt, että henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa, ja asialle täytyi tehdä jotain. Olin yrittänyt aiemmin poistaa henkilöitä, mutta jokaisella oli liian vahvasti sanottavaa. Tarina ei ollut tuntunut oikealta, kun siitä puuttuivat esimerkiksi Maria ja Johannes, joista kaikki oli lähtenyt liikkeelle. Päätin siis, että jokainen henkilö saisi yhden luvun aikaa kertoa oman tarinansa. Jokaisessa luvussa siis näkökulmahenkilö vaihtuisi.
Että tiesinkö, miten vaikea kerrontaratkaisu tulisi olemaan? Voi kyllä, tosin onneksi en ihan tarkalleen, miten vaikea. Kipuilin kauan, mutta olin kuitenkin varma, että näin täytyy tehdä. Mustan vihon kohtaukseni pääsivät uuteen eloon. Moni yhdelle hahmolle alun perin tapahtunut päätyikin toisen hahmon lukuun. Samalla tutustuin paremmin kaikkiin rakkaisiin sivuhenkilöihini, löysin uusia yhteyksiä heidän välillään. Ja se toimi! Ei ollut muuta tapaa kertoa tämä tarina.
Toinen perusongelma eli loppu jäi. Väitin, että GS oli valmis moneen kertaan, mutta en halunnut lähettää sitä kustantajille. Se ei siis ollut valmis. Lopun kirjoittaminen oli tuskaa, tuskaa, tuskaa. Mistä tässä tarinassa oikein oli lopulta kyse? Mitä minä sillä oikein halusin sanoa?
Uskosta ja rakkaudesta minä kirjoitin. Ja lopulta tein toisen pitkään mietityttäneen ratkaisun: lisäsin hahmoja ja lukuja. Kyllä, lisäsin hahmoja tarinaan, jossa niitä oli jo alun perinkin liikaa. Mutta niin vain täytyi tehdä, loppu täytyi kertoa sillä tavalla kuin se ansaitsi tulla kerrotuksi.
Vasta viime viikolla viimeinenkin palanen tuntui loksahtavan kohdilleen. Vasta silloin jokainen oli päässyt kertomaan sen, minkä halusi maailmalle kertoa. Harry, sivuhenkilöistä huomaamattomin, olikin lopulta hän, joka ratkaisi tarinan. (Ei ihme, että Harry on niin katkera siitä, että hänet aina sivuutetaan huomiotta.)
En ihmettele, etten osannut kirjoittaa tarinaa loppuun silloin, kun aloitin. Enkä ole katkera siitä, että aikaa on kulunut aloittamisesta kohta 11 vuotta. Koska tämän tarinan piti antaa kypsyä hitaasti. Ei voi kiirehtiä loppuun.
Tällä hetkellä lähinnä nautiskelen. Muutan sanan sieltä, toisen täältä. Koska kokonaisuus on valmis. Pintaa voi vielä siloitella, mutta GS on valmis. Valmis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti