Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne

Millainen tyyppi on luova ihminen? (Käsi ylös kenelle tulee neroudesta ja luovuudesta mieleen Albert Einsteinin kuva ;)

Tietenkin kaikki ovat yksilöitä, mutta tiettyjä samoja piirteitä on löydettävissä luovista ihmisistä alasta riippumatta. Flow-käsitteen isä Mihály Csíkszentmihályi listaa esimerkiksi kymmenen ristiriitaisuutta, jotka löytyvät luovista ihmisistä. Kirjoittajalle tämä lista ainakin toimii. 
(Listan lähde: Csíkszentmihályi 1996: Flow and the Psychology and of Discovery and Invention)

1 Energisyys ja rauhallisuus.
Tämä kahtiajakoisuus kuvaa työskentelyäni osuvasti. Vaikka voin kirjoittaa hyvinkin päämäärätietoisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, kaipaan myös paljon lepoa, taukoja ja laiskottelua. Luovuuden kannalta tärkeää on tehdä töitä jatkuvasti, mutta myös tauot ovat tärkeitä, sillä uudet ideat syntyvät tiedostamattomasti ja kaipaavat aikaa kypsyä.

2 Älykkyys ja naiivius.
Älykkyydellä ajattelen tässä kohtaa kykyä ratkaista ja myös löytää ongelmia sekä myös tiettyä sivistystä tai halua selvittää asioita. On selvää, että teksti tarvitsee tuekseen sekä faktoja että oivalluksia.
Toisaalta hyvä teksti ei toista vain vanhoja kliseitä, vaan kirjoittaja ihmettelee tekstiä/genreä/sanoja kuin pieni lapsi, vanhat totuudet kyseenalaistaen.

3 Leikkisyys ja kuri.
Minulle varsinkin tekstin syntyessä on tärkeää, ettei sitä kahlitse liikaa. Leikittelen eri vaihtoehdoilla, annan henkilöhahmojeni tehdä, mitä lystäävät. Joskus siitä syntyy jotain, joskus ei. Kun teksti on pidemmällä, on sitä taas työstettävä kurinalaisemmin. Teksti täytyy siistiä esiintymiskelpoiseksi.

Haluan kirjoittamisen myös säilyvän leikkinä elämässäni ja haluan tehdä sitä vain sen itsensä takia. Toisaalta taas tavoitteellisuus aiheuttaa sen, ettei lomaa voi ottaa loputtomasti.

4 Mielikuvitus ja realismi.
Kirjoittajalla täytyy tietenkin olla mielikuvitusta ja kykyä keksiä uusia tarinanaiheita, mutta täytyy olla realisti sen suhteen, mitä lähtee toteuttamaan. Kaikkeen eivät aika, energia eivätkä kyvyt riitä.

5 Ekstroverttiys ja introverttiys.
Itse olen vahvasti introvertti, ja kirjoittajan täytyykin viihtyä yksin. Se on luultavasti yksi tärkeimmistä (ja ehkä myös vaikeimmista) taidoista kirjoittajalle. 
Toisaalta tarinat eivät synny tyhjiössä, ja kirjoittajan on hakeuduttava myös muiden ihmisten seuraan, elettävä elämää ja mielellään kokeiltava monia eri asioita avoimesti.

6 Ylpeys ja nöyryys.
Kuka kirjoittaisi romaanikäsikirjoituksen, ellei olisi täysi egomaanikko? Täytyy olla hieman päästään vialla, että oikeasti kuvittelee pystyvänsä kirjoittamaan jostain uudella, erilaisella tavalla. Kukaan kirjoittaja ei koskaan saisi mitään valmiiksi, ellei olisi ylpeä työstään.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin olla nöyrä, hyväksyä oma epätäydellisyytensä, antaa anteeksi oma kyvyttömyytensä. Täydellisyyden tavoittelu ei tee hyvää luovuudelle. Täytyy myös aina haluta oppia uutta ja ymmärtää se, miten vähän lopulta mistään tietää.

7 Maskuliinisuus ja feminiinisyys.
No, kirjoittajanhan täytyy pystyä asettumaan kaikensukupuolisten asemaan ;)
Kirjoittajan on tietenkin hyvä myös pohtia sukupuolirooleja jo kiinnostavien henkilöhahmojen kehittämisen kannalta, mutta tässä kohdassa on enemmänkin kyse maskuliinisista ja feminiisistä ominaisuuksista (sukupuolesta riippumatta). On hyvä pystyä löytämään sekä omasta että henkilöhahmojen persoonista molempia.

8 Kapinallisuus ja konservatiivisuus.
Tekstin, tekstilajin ja tarinoiden perinteet täytyy tuntea, että ylipäätään voi kirjoittaa uskottavasti. Mitään täysin uutta ei voi luoda, vaan kaikki perustuu entiselle. Tiettyjä traditioita kirjoittaja aina jatkaa.
Samaan aikaan kirjoittaja myös kapinoi vanhoja totuuksia vastaan. Chick lit-kirjoissa esimerkiksi on yleensä aika selvää, kenen kanssa päähenkilö päätyy lopussa yhteen, mutta vähintäänkin matkan lopputulokseen täytyy olla jollain tavalla yllätyksellinen ja uusi.

9 Intohimo ja objektiivisuus.
Kirjoittamista täytyy rakastaa. Siihen täytyy suhtautua intohimoisesti - ainakin jos haluaa saavuttaa tietyn tason.
Kuitenkin oma teksti täytyy pystyä näkemään objektiivisesti ja muiden silmin. Jos omaa tekstiään rakastaa liikaa ja liian kritiikittä, siitä ei tule hyvä.

10 Tuska ja nautinto.
Blogia nimetessäni mietin juuri tätä ristiriitaisuutta. Työtä se vaatii, mutta eiväthän eniten palkitse ne asiat, jotka ovat helppoja, vaan ne, jotka ovat vaivan arvoisia. Sitä on kirjoittaminen - kepeää sietämättömyyttä.

Ei taiteilija tieltä eksy

Poikaystäväni mielestä keskityn liikaa epäolennaisiin asioihin, kuten kirjan kansien suunnitteluun ja taiteilijanimien keksimiseen. Pitäisi keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen.

Keskittyisin kyllä, jos osaisin. Kirjoittaisin kyllä, jos minulla olisi sanottavaa. Toisin sanoen menossa on vaihe, kun tuntuu, ettei tästä mitään tule. En päässyt jatkoon Novan kirjoituskilpailussa, runouskurssin tehtävät eivät etene ja oma teksti tuntuu amatöörimäisen surkealta. Käytän siis tätä luovuuttani siihen, että suunnittelen uutta visuaalista ilmettä sivuilleni.

Siihenkin liittyen on viime aikoina pyörinyt mielessä kysymyksiä taiteilijanimestä. (Tai kirjoittajanimestä, tai nimimerkistä, tai jostain muusta. Taiteilija etuliitteenä on aika liioiteltua tässä vaiheessa.) En halua käyttää blogissa tai tulevissa julkaisuissa omaa nimeäni monestakaan syystä. En ole innostunut esiintymään omalla nimelläni minkäänlaisessa julkisuudessa (internet ja blogi mukaan lukien), haluan erottaa kirjoittajaminän muusta sosiaalisen median elämästä ja teen työtä, jonka haluan pitää selkeästi erillään kirjoittamistouhuista. Oma nimeni ei myöskään ole kovin mediaseksikäs, joten ajatus kirjoittajanimestä houkuttaa siksikin. 

Mutta. Miten keksiä houkutteleva, mutta uskottava nimi? Jos keksin itselleen nimen, on vain mielikuvitus rajana, joten en todellakaan halua käyttää mitään täysin tavallista. Toisaalta taas liian keksitty nimi kuulostaa vain teennäiseltä. En halua myöskään käyttää jonkun toisen ihmisen nimeä, enkä mitään ulkomaalaista. Mielellään nimen tulisi olla vielä jotenkin itselleni merkityksellinen ja plussaa olisi sekin, että se jollain tavalla liittyisi omaan nimeeni.

Entä pitäisikö eri genreille olla eri nimi? Pauliina Vanhatalo
esimerkiksi kirjoittaa chick litiä eri nimellä, ja kai näinä aikoina täytyisi kirjoittajanimikin brändätä tehokkaasti. Sen kannalta on ongelmallista, että sama kirjoittaja tekee hyvinkin erilaisia teoksia. Toisaalta taas on mielestäni hieman kyseenalaista vaihtaa nimeä, kun vaihtaa genreä, aivan kuin ei omalla nimellään haluaisi sotkeutua "huonompiin" genreihin. Tulee vaikutelma, ettei edes kirjoittaja itse arvosta omaa genreään, tai on tehnyt teoksensa jotenkin puolihuolimattomasti.

Näitä pohtiessa saakin tämän lauantain hyvin kulumaan. Kirjoitan sitten taas, kun olen  hetken aikaa leikkinyt canvalla ja saanut inspiraatiota uudesta visuaalisesta ilmeestä. Voi olla, että blogin nimikin täytyy ensin muuttaa...

P.S. Radio Novan uutisen mukaan ei tarvitse olla kovin huolissaan, vaikkei ole kovin lahjakas, sillä taiteen tekeminen rentouttaa meitä hieman lahjattomampiakin.

Aika kaikki maailmassa

                                       

Väittävät, että kaikilla on aikaa saman verran vuorokaudessa. Sanovat, että aikaa kyllä on siihen, mihin sitä oikeasti haluaa olevan. Miksi sitten minusta tuntuu, ettei koskaan ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa?

Tämä on varmaan ensimmäisiä asioita, joista kirjoittamisen oppaissa puhutaan. Kirjoittamiselle pitää tehdä aikaa. Ja siitä olen samaa mieltä, että jokaisen olisi hyvä miettiä, mihin aika menee. Aika paljon kaikenlaista saa aikaiseksi, kun jättää turhan hömpän katsomisen (poislukien tietenkin Kauniit ja rohkeat, siitä en luovu!) ja surffailee vähän vähemmän somessa. Kyllä normaalissa arkielämässä löytää tilaa kirjoittamiselle, jos vain haluaa. Mutta haluta pitää, ja kovasti. Eikä sekään riitä, vaan haluta pitää aina uudestaan. Joka päivä, vaikka väsyttäisi, vaikka olisi niin paljon helpompi tehdä jotain muuta.

En kuitenkaan kestä mm. fitnessbloggaajien ahkerasti mainostamaa no excuses -asennetta. Kyllä ihmisillä syitä on, eivätkä ne kaikki ole teko. Vaikeassa elämäntilanteessa tuskin harrastukset ovat etusijalla. Minulle riittää jo jonkinlainen kiire ja stressi töissä. Joku fitnessbloggaaja nyt tietysti olisi sitä mieltä, että jos työ estää minua tekemästä sitä, mitä haluan, minun pitäisi irtisanoutua. No, en aio. Perustelen tätä sillä, että säännölliset tulot nimittäin myös mahdollistavat sen, ettei tarvitse huolehtia toimeentulosta, jolloin jää aikaa toteuttaa itseään.

Elämässä vain on kaikenlaista. On kotitöitä (en voi keskittyä sotkussa, en vain voi), kaupassa käyntiä (olen ikävä ihminen nälkäisenä), valtaisa unentarve (ja vieläkin ikävämpi väsyneenä), urheiluharrastukset (ajattelu vaatii fyysistä vastapainoa) ja monenlaisia sosiaalisia suhteita (eristäytyminen tuskin tekee hyvää kirjoittajalle, joka kuitenkin lopulta aina kirjoittaa ihmisistä).

En itse asiassa edes sulkisi pois sitä mahdollisuutta, etteikö jotain muuta tekemällä, televisiota katsomalla, somessa surffailemalla, jääkiekko-ottelussa, töissä tai jossain muuallakin voisi oppia jotain, alkaa ymmärtää maailmaa vähän paremmin, tutustua ihmisiin ja heidän ajatteluunsa. Kirjoittajalle tekee hyvää myös elää välillä.

Ehkä sen sijaan, että tuntisin jatkuvaa syyllisyyttä niistä hetkistä, jolloin en kirjoita, minun pitäisikin tuntea kiitollisuutta niistä hetkistä, kun saan kirjoittaa. Eivätkä ne hetket olisi mahdollisia, ellei olisi sitä kaikkea muuta.

Deliriumista, depressiosta ja demystifioinnista

                                          

Kun puhutaan taiteilijoista, tulee tämä biisi varmaankin monelle mieleen. Taiteilija on myyttinen ja mystinen hahmo, joka vaikeasta lapsuudesta, synkästä masennuksesta ja elämän kammottavasta kärsimyksestä jalostaa puhdasta taidetta. Miten tämä prosessi tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan, vähiten taiteilija itse. Välillä hän vain hirveän inspiraation vallassa pusertaa kertaistumalta maailmaan täydellistä taidetta. Hirveitä tuskia se aiheuttaa, ja kipua voi lievittää vain käyttämällä huumeita tai vähintäänkin alkoholia kohtuuttomasti. Tästä syystä taiteilija luultavasti kuolee nuorena traagisesti, onhan hän liian hauras tähän elämään.

Minähän en sovi tuohon kuvaan ollenkaan. Olen elänyt onnellisen, tasapainoisen, hyvän lapsuuden. Vanhempani eivät ole korkeastikoulutettuja älykköjä, enkä ole äidinmaidosta juonut taiteellisuutta. Olen valmistunut hyvin arvosanoin tavoiteajassa, hankkinut hyvän työpaikan ja maksanut aina veroni ja laskuni tunnollisesti. Urheilen, syön terveellisesti, juon tuskin koskaan. Kirjoittajana olen pikkutarkka, suunnitelmallinen, tunnollinen ja työtätekevä. Kaiken lisäksi kirjoitan viihdettä! Selvästikään en ole taiteilija.

Joku kirjailija jossain haastattelussa oikein kovasti paheksui kovasti sitä, miten kirjoittajat nykyisin jakavat turhanpäiväisiä ajatuksiaan blogeissa. Hänen mielestään kirjailijan ei kannattaisi demystifioida itseään ja työtään. Olen itse aivan eri mieltä. Mielestäni nimenomaan kirjoittajia ja kirjoittamista pitäisi demystifioida. 

Moni nimittäin ajattelee tavallani, että eihän minusta ole kirjoittajaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen. 
Ajattelin kauan myös, että eihän minusta ole juoksijaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen. Sitten vain aloin juosta, ja nyt olen juossut jo neljä maratonia. Ei se vaatinut muuta kuin sen, että aloin ottaa askelia ja juosta. Tarpeeksi monen askeleen jälkeen 42,2 kilometriäkin tulee täyteen. Siellä maratonilla taivaltaessa tuli myös vastaan kaikenkokoisia ja -näköisiä. Moni muukaan ei näyttänyt ihan maratoonarilta, mutta sieltä he vain maaliin tulivat.

Samalla tavalla ei ole olemassa tietynnäköistä ja vain yhdenlaista kirjoittajatyyppiä. Itse asiassa kirjoittamissa opiskellessani huomasinkin olevani aika tyypillinen harrastelijakirjoittaja, suurin osa kirjoittamisen opiskelijoista oli suunnilleen ikäisiäni naisia, aika moni vielä samasta ammattikunnastakin.

En usko oikein siihenkään, että tarvitsee jotenkin erityisesti kärsiä tai olla onneton tullakseen luovaksi kirjoittajaksi. Miksi onnelliset ihmiset eivät kertoisi hyviä tarinoita, ja vieläpä realistisemmin kuin masennuksen kourissa synkistelevä itsemurhakandidaatti? L.M. Montgomery on sanonut romanttisuutensa arvostelijoille, että auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit. Minä kehottaisin jokaista miettimään, kumpaa mieluummin iltaisin tuijottelee. Tietenkin monenlaiset kokemukset ovat hyväksi (kenelle tahansa muutenkin elämässä), mutta onko tässä maailmassa edes sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettyneet, satuttaneet itseään tai kärsineet tavalla tai toisella?

Ei kirjoittajaksi tulemisessa ole muuta vaatimusta kuin se, että osaa pitää oven auki mielikuvituksen maailmaan. Moni aikuistuu, järkevöityy, antaa oven mennä kiinni. Mutta vaikka mielikuvituksen ovi sulkeutuukin, ei se tarkoita, etteikö sitä koskaan enää voisi avata. Sitä voi töniä auki, potkaista samalla kun vääntää kahvaa. Jokainen oppii omat niksinsä. Eikä se aina aukea helpolla meillekään, joille se yleensä on auki.

Toisekseen kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä. Jotkut puhuvat siitä kuin se olisi jonkinasteista noituutta, jonka edellytyksenä ovat delirium ja depressio, mutta totuus on, että kirjoittaminen on vain taito. Sen voi oppia, ihan samalla tavalla kuin juoksemisen tai kiinan puhumisen. Se vaatii harjoittelua, tietenkin, mutta se on opittavissa. 

Kuten maraton juostaan askel kerrallaan, kirjoitetaan romaani sana kerrallaan. Ei se muuta vaadi, pitää vain kirjoittaa, laittaa sanoja paperille. Maratonilla tosin jokaisella askeleella pääsee lähemmäksi maalia, romaania kirjoittaessa joutuu aina välillä palaamaan taaksepäin, joskus jopa aloittamaan kokonaan alusta. Mutta siltikin joskus, lopulta pääsee perille. 


Jos kirjoittamista mystifioidaan liikaa, se voi säikyttää jonkun pois. Ja se olisi suuri menetys, sillä maailmassa ei koskaan ole liikaa ihmisiä, jotka kirjoittavat ihania, koskettavia, naurattavia, ajatuksia herättäviä tarinoita.