Pitkästä aikaa täällä. Kevät on ollut kiireinen, ja olen taas miettinyt kovasti sitä, mistä löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja fitnessbloggaajien totuutta nro 1, että aikaa kyllä on sille, mille haluaa sitä löytää. Tästä dilemmasta ehkä pohdintoja kuitenkin joskus toiste.
Kirjoittamiselle ei nyt ole ollut niin paljon aikaa kuin haluaisin. Tällä viikolla olen aktivoitunut vähän taas enemmän. Projekti GS lähtee Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailuun kesäkuussa. (Ja Iisakin kirkko valmistuu ehkä sittenkin!)
Päätin myös osallistua NOVAn novellikilpailuun. Olen siihen osallistunut joskus ennenkin, mutta tulosta ei ole tullut. (Mitä en nykynäkemykseni valossa ihmettele.) Tänäkin keväänä lähettämälläni novellilla olen itse asiassa osallistunut jo kerran aiemmin. Nyt vain novelli on saanut paljon paremman muodon kirjoittamisen opintojen proosakurssin jatkojalostuksessa. Kilpailun säännöissä sanotaan, että raati voi hylätä sellaiset novellit, jotka ovat osallistuneet jo, ja joihin ei ole tehty merkittäviä muutoksia. Omasta mielestäni muutokset ovat merkittäviä, saa nähdä, mitä raati sanoo.
Kyseinen novelli sai alkunsa jo joskus vuonna 2009. Kuljin viikonloppuisin usein Juuan ja Joensuun väliä bussilla, ja varsinkin sunnuntai-iltaisin oli aikamoiset maailmanlopun fiilikset paluumatkalla. Jollain niistä matkoista sitten näin toiseen todellisuuteen ja novelli syntyi. Enempää en oikein voi tässä paljastaa kertomatta liikaa. (Ärsyttävää.)
Muokkailin novellia ehkä sadattatuhannetta kertaa tänä aamuna. Vaikka olen lukenut novellin läpi tuhansia kertoja, muokannut sanamuotoja ja loppu ei todellakaan tule yllätyksenä, alan silti joka kerta melkein itkeä novellin lopussa. En sitten tiedä, onko se merkki siitä, että novelli tai sen loppu on hyvä, vai siitä, että olen toivoton egomaanikko.
Kummin vain, itse pidän novellista ihan tajuttomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti