Kohti uutta kesää

Kelloja siirrettiin eilen kohti kesäaikaa. Aurinko paistaa kirkkaasti ja olen täynnä tarmoa ja energiaa. Itse asiassa vähän liiankin.

Aikaa kirjoittamiselle on ollut todella vähän tämän vuoden puolella. Se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus on vain priorisoitava sellaiset maalliset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja aikuisten oikeat työt ennen kirjoittamista. Siihen nähden on itse asiassa aika saavutus, että olen onnistunut hoitamaan terapeuttisen kirjoittamisen 5 op:n kurssin loppuun ja laittanut Ihmisen kielillä tutustumaan kustannustoimittajien työpöytien pinon alusiin.

Tavallaan jännää, mitä käsikirjoitukselle tapahtuu. Toisaalta suhtaudun siihen aika zenisti. Joko se kiinnostaa, tai sitten ei. En voi ikuisesti jatkaa sen parissa, vaan jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. 

Jotain kai vapautui, kun päästin irti käsikirjoituksesta, jota olen työstänyt yli kymmenen vuotta. Olen ollut varsinainen luovuuden pyörremyrsky viime viikot. Novelli-ideoita pursuaa joka suunnasta, ja sen lisäksi olen innostunut Kariston kuvakirjatarinan kirjoituskilpailusta sekä suomalaista koulutusta pohdiskelevasta esseekilpailusta.

Minulla ei kyllä virallisesti olisi aikaa kummallekaan kilpailulle. Kumpikaan kilpailu ei myöskään edusta omimpia genrejäni. En ole ennenkään antanut genrerajojen häiritä (tästä lisää edellisessä postauksessani), mutta luultavasti en silti olisi harkinnut osallistumista kumpaankaan, ellen olisi tehnyt kirjoittamisen opintoja. Niiden aikana olen kirjoittanut mm. runoja, novelleja, esseen, lehtijutun, romaanilukuja, näytelmäkohtauksen, elokuvakässärin synopsiksen, runoanalyyseja, elokuva-analyyseja, terapeuttisia kirjoitusharjoituksia ja oppimispäiväkirjoja joka lähtöön. Jokaista tehtävää olen tuskaillut ja ollut varma, etten siitä selviä. Jokaisesta olen selvinnyt, ja vieläpä tehnyt kivoja tekstejä, joista olen itse innostunut. Joten hei, kyllä tässä yksi kuvakirjan käsikirjoitus ja yksi esseekin syntyy.

Joku voisi tietysti ihan aiheellisesti kysyä, olenko muka yhtäkkiä muuttunut kirjoittamisen multitalentiksi. No, en ikinä väittänytkään, että tämä helppoa olisi... Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja sitä paitsi kirjoittaminen on aina kivaa. Tavallaan myös helpompaa silloin, kun kirjoittaa oman genren ulkopuolelta. Silloinhan on tavallaan lupa olla huono. Eikö?

Joten kun päähän tulee ajatuksia, että minun pitäisi keskittää vähäinen aikani sellaisiin projekteihin, joista oikeasti voi tulla jotain, sanon niille vain, että hei, tässä on kirjoittaminen nyt kesken. Että älkää tulko siihen droppaa mun tunnelmaa!

Marrasmöyry

Marrasharmaan 50 sävyä Katri Siskon silmin

Kai tämän marraspimeyden keskeltä voi löytää kauneuttakin, tai harmaan eri sävyjä. Ainakin viime viikkoina olen oikein möyrynnyt eteenpäin.

Palautin luovuuskurssin tehtävät, joten tämän vuoden opiskelutavoite on täynnä (mikäli kurssi hyväksytään). Esseiden kirjoittaminen tuntui taas tuskaisalta, mutta viime hetken ongelmaksi muodostui, että tekstiä oli liikaa... En siis ihan ole onnistunut pitämään kiinni tavoitteestani tehdä minimisuoritusta teoriakursseilla.

Minun alkoi myös tehdä mieli ihan konkreettista, painettua versiota 30 ennen 30-käsikirjoituksesta kirjahyllyyn. Tilasin sitten sellaisen, tuskailtuani taas muutaman tunteroisen kansikuvien kanssa... Kansisuunnittelu ylittää kyllä täysin tekniset taitoni. Toistaiseksi käytin vain BoD Funia, eli kirja ei ole vielä yleisessä myynnissä paperisena. Ajattelin hiplailla painettua kirjaa hetkisen ja päättää sitten, laitanko kirjan myös paperiversiona myyntiin. Olisi kiva ainakin ensimmäisille lukijoille ja tukijoille ostaa 30 ennen 30 ihan painettuna.

Olen myös viilaillut vielä projekti GS:n viimeisintä versiota, ja saanut muutamia kuuluisia minioivalluksia... Tänään tuli taas sellainen olo, etten osaa tälle käsikirjoitukselle enää antaa mitään. Oma käsitykseni on taas, että se on hyvä, mutta sehän on nähty aiemminkin, ettei oma käsitys hyvästä vielä johda minnekään, eikä sekään, että muidenkin mielestä käsikirjoituksessa on hyvää... Laitoin GS:n kuitenkin maailmalle, kokeilkoon siipiään. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että tämä käsikirjoitus pitää saada ulos pöytälaatikosta aika pian. Se on oudosti kyllä tullut koko ajan ajankohtaisemmaksi, mutta jossain vaiheessa aika ajanee senkin ohi. Tämän lisäksi omakustanne opetti ainakin sen, että projekteille täytyy osata jossain vaiheessa laittaa piste ja mennä kohti uusia tuulia.

Niin - se on kai seuraava kysymys. Mitä seuraavaksi? Genreen harjaantumisen kurssille tarvitsisin romaanikässärin, mikä ei ole ongelma, mutta kun lisävaatimuksena on, että sen parissa pitäisi jaksaa puuhata 100 sivun ja 10 op:n verran. En oikein tiedä, mihin käsikirjoitukseen haluaisin seuraavaksi panostaa, tai minkä genren. Suomalaista chick litiä? Fantasiaa? Vai ihan perusproosaa? 
Tuntuu aika rankalta aloittaa taas alusta se matka, joka käsikirjoituksen alkuversioista on sen loppuversioihin. Vaikka tiedänkin, että siinä matkassa on paljon hyvää ja opettavaista, haluan olla aika varma siitä, että seuraava käsikirjoitus on myös kaiken sen vaivan arvoinen. 

Ehkä tässä on nyt aikaa hieman miettiä ja ottaa taukoakin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tämän vuoden tuloksiin, erityisesti 30 ennen 30:n osalta. Ensi vuonna ehkä vielä enemmän. 

The Making of GS

Iisakinkirkkoprojektini GS syntyi syksyllä 2005. Minulla ei ole enää muistikuvaa siitä, miten sain idean Mariasta ja Johanneksesta, jotka tapasivat toisensa, kun maailmassa vallitsivat poikkeusolosuhteet. Tarinan oli tarkoitus olla novelli, mutta se paisui. Siinä oli useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, jotka varastivat huomiota päähenkilöiltä ja lopulta en enää tiennyt, minne koko monikymmensivuinen, useaan suuntaan rönsyilevä tarina oli menossa. Se jäi kesken. 

Tarina ei jättänyt rauhaan. Joskus vuonna 2006 aloin suunnitella, että tarinasta tulisi romaani. Kirjoitin useita eri kohtauksia, joissa sivuhenkilöt pääsivät ääneen ja tarina syveni ja sai uusia näkökulmia. Kirjoittaminen oli mielettömän hauskaa, mukaansatempaavaa. Mutta jälleen törmäsin samaan ongelmaan: sivuhenkilöitä oli valtavasti, eikä tarina ollut menossa minnekään.

Sitten rakastuin, GS unohtui. Erosin. Vuonna 2007 marraskuussa olin yksin Ranskassa ja valmis kuolemaan. Päätin kuitenkin kuoleman sijaan palata takaisin GS:n maailmaan. Osallistuin NaNoWriMoon, mutta koneeni hajosi, joten kirjoitin lopulta käsin. Istuin mustakantisen vihkoni kanssa kynttilöitä poltellen joka päivä ja kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. GS tuntui viimeinkin valmistuvan. Joulukuussa jatkoin kirjoittamista. GS oli pitkään ainoa asia, josta tunsin iloa ja joka sai minut ajattelemaan huomistakin.

En saanut tarinaa valmiiksi silloinkaan. Se vaivasi minua. Kirjoittaja on aina sen velkaa tarinoilleen ja luomilleen hahmoille, että kirjoittaa heidän tarinansa loppuun. Mutta minä olin velkaa vielä enemmän, olihan GS lähes kirjaimellisesti pelastanut henkeni. Minulla oli vain edelleen samat kaksi perusongelmaa, jotka minulla oli ollut alusta asti: Henkilöitä oli liikaa ja en tiennyt yhtään, miten tarina loppuisi. 

GS jäi. Hylkäsin sen mahdottomana, palasin sen pariin välillä, hylkäsin taas. En koskaan edes kirjoittanut puhtaaksi käsin kirjoittamiani lukuja koneelle. Aikaa kului, ajattelin, että ehkä GS:n tarkoitus oli olla vain oppimiskokemus, ei tulla valmiiksi. Mutta en vain koskaan unohtanut tarinaani, en päässyt sen yli. Jollain tavalla halusin kirjoittaa sen loppuun, en vain tiennyt, miten.

Vuonna 2014 päätin viedä asian loppuun. Ei GS:n tarvitsisi koskaan nähdä päivänvaloa, mutta oman mielenrauhani takia se piti tehdä valmiiksi, vaikka vain omaa pöytälaatikkoa varten. Olin valmis tekemään ratkaisun, jota olin miettinyt pitkään, mutta joka vaati todella, todella paljon töitä. Olin ymmärtänyt, että henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa, ja asialle täytyi tehdä jotain. Olin yrittänyt aiemmin poistaa henkilöitä, mutta jokaisella oli liian vahvasti sanottavaa. Tarina ei ollut tuntunut oikealta, kun siitä puuttuivat esimerkiksi Maria ja Johannes, joista kaikki oli lähtenyt liikkeelle. Päätin siis, että jokainen henkilö saisi yhden luvun aikaa kertoa oman tarinansa. Jokaisessa luvussa siis näkökulmahenkilö vaihtuisi.

Että tiesinkö, miten vaikea kerrontaratkaisu tulisi olemaan? Voi kyllä, tosin onneksi en ihan tarkalleen, miten vaikea. Kipuilin kauan, mutta olin kuitenkin varma, että näin täytyy tehdä. Mustan vihon kohtaukseni pääsivät uuteen eloon. Moni yhdelle hahmolle alun perin tapahtunut päätyikin toisen hahmon lukuun. Samalla tutustuin paremmin kaikkiin rakkaisiin sivuhenkilöihini, löysin uusia yhteyksiä heidän välillään. Ja se toimi! Ei ollut muuta tapaa kertoa tämä tarina.

Toinen perusongelma eli loppu jäi. Väitin, että GS oli valmis moneen kertaan, mutta en halunnut lähettää sitä kustantajille. Se ei siis ollut valmis. Lopun kirjoittaminen oli tuskaa, tuskaa, tuskaa. Mistä tässä tarinassa oikein oli lopulta kyse? Mitä minä sillä oikein halusin sanoa?

Uskosta ja rakkaudesta minä kirjoitin. Ja lopulta tein toisen pitkään mietityttäneen ratkaisun: lisäsin hahmoja ja lukuja. Kyllä, lisäsin hahmoja tarinaan, jossa niitä oli jo alun perinkin liikaa. Mutta niin vain täytyi tehdä, loppu täytyi kertoa sillä tavalla kuin se ansaitsi tulla kerrotuksi.

Vasta viime viikolla viimeinenkin palanen tuntui loksahtavan kohdilleen. Vasta silloin jokainen oli päässyt kertomaan sen, minkä halusi maailmalle kertoa. Harry, sivuhenkilöistä huomaamattomin, olikin lopulta hän, joka ratkaisi tarinan. (Ei ihme, että Harry on niin katkera siitä, että hänet aina sivuutetaan huomiotta.)

En ihmettele, etten osannut kirjoittaa tarinaa loppuun silloin, kun aloitin. Enkä ole katkera siitä, että aikaa on kulunut aloittamisesta kohta 11 vuotta. Koska tämän tarinan piti antaa kypsyä hitaasti. Ei voi kiirehtiä loppuun.

Tällä hetkellä lähinnä nautiskelen. Muutan sanan sieltä, toisen täältä. Koska kokonaisuus on valmis. Pintaa voi vielä siloitella, mutta GS on valmis. Valmis!

Egomaniaa (!)

Sitä on aika vaikea selittää. Sitä ei voi kuvailla. Se on se tunne, kun palaset loksahtavat kolosiinsa ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa. Kun pienet yksityiskohdat liittyvät saumattomasti suurempaan kokonaisuuteen, kun kaikella on tarkoituksensa, mikään ei ole turhaa ja vaiva saa palkkansa. Ehkä suunnilleen siltä tuntuu, kun romaanikäsikirjoitus alkaa lähentyä valmista.

No, ei minulla edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, mikä on valmis. Mutta kaksi kertaa olen nyt kokenut tuon tunteen, ensimmäistä kertaa projekti 30:n ja toista kertaa nyt projekti GS:n kanssa. Sen voin kertoa, että se tunne on mahtava. GS sai alkunsa jo joskus 2000-luvun alkupuolella, joten olen vääntänyt sitä yli 10 vuotta. Siis aivan tolkuttoman kauan! Se on ollut sellainen Iisakin kirkko, etten ole uskonut siitä valmista tulevan. Olen hylännyt sen, palannut sen pariin. Olen päättänyt tehdä sen valmiiksi, en ole osannut. Loppu on ollut yhtä tuskaa, tekstiä on heitetty pois varmaan kohta kirjastohyllyllisen verran... On tuntunut lukemattoman monta kertaa siltä, etten tähän pysty, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä, ettei tästä tule mitään.

Nyt ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että nyt se loppu toimii. Tekisi mieli hihkua ja huutaa maailmalle, lähettää luettavaksi kaikille, koska tämä on se vaihe, kun koko tarina tuntuu ihan täydelliseltä. Siinä on kaikki kohdillaan, jokaikinen sana! Haluan, että kaikki muutkin pääsevät nauttimaan tästä ihanuudesta! Luen tekstiäni yhä uudestaan, koska se on niin hyvä, ja ihmettelen miksi kaikki kustantamot eivät jo jonota ovellani tarjoamassa kustannussopimusta. Tämä romaanikäsikirjoitus on ihan oikeasti ihan paras!

Joku järki yrittää huudella, että kun palaan tekstin pariin joskus parin kuukauden kuluttua, se tuskin tuntuu taas ihan näin mahtavalta. Mutta en jaksa kuunnella sitä nyt. Koska olen ansainnut tämän! Viimeinkin ne kaikki tuhannet tunnit, kun olen yrittänyt löytää tarinan oikean muodon, tuntuvat siltä, että kyllä kannatti. 

Ja tästä tunteesta aion pitää kiinni. Vaikka tätäkään kässäriä ei ikinä julkaistaisi, vaikka en koskaan saisi euroakaan palkkaa sen tekemisestä ja vaikka kukaan muu ei koskaan ihastuisi siihen, niin sen kirjoittaminen ei ollut turhaa eikä mennyt hukkaan. Koska se on tärkeä minulle. 

Egomaniaa(ko?)

Pitkästä aikaa täällä. Kevät on ollut kiireinen, ja olen taas miettinyt kovasti sitä, mistä löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja fitnessbloggaajien totuutta nro 1, että aikaa kyllä on sille, mille haluaa sitä löytää. Tästä dilemmasta ehkä pohdintoja kuitenkin joskus toiste.

Kirjoittamiselle ei nyt ole ollut niin paljon aikaa kuin haluaisin. Tällä viikolla olen aktivoitunut vähän taas enemmän. Projekti GS lähtee Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailuun kesäkuussa. (Ja Iisakin kirkko valmistuu ehkä sittenkin!)

Päätin myös osallistua NOVAn novellikilpailuun. Olen siihen osallistunut joskus ennenkin, mutta tulosta ei ole tullut. (Mitä en nykynäkemykseni valossa ihmettele.) Tänäkin keväänä lähettämälläni novellilla olen itse asiassa osallistunut jo kerran aiemmin. Nyt vain novelli on saanut paljon paremman muodon kirjoittamisen opintojen proosakurssin jatkojalostuksessa. Kilpailun säännöissä sanotaan, että raati voi hylätä sellaiset novellit, jotka ovat osallistuneet jo, ja joihin ei ole tehty merkittäviä muutoksia. Omasta mielestäni muutokset ovat merkittäviä, saa nähdä, mitä raati sanoo.

Kyseinen novelli sai alkunsa jo joskus vuonna 2009. Kuljin viikonloppuisin usein Juuan ja Joensuun väliä bussilla, ja varsinkin sunnuntai-iltaisin oli aikamoiset maailmanlopun fiilikset paluumatkalla. Jollain niistä matkoista sitten näin toiseen todellisuuteen ja novelli syntyi. Enempää en oikein voi tässä paljastaa kertomatta liikaa. (Ärsyttävää.)

Muokkailin novellia ehkä sadattatuhannetta kertaa tänä aamuna. Vaikka olen lukenut novellin läpi tuhansia kertoja, muokannut sanamuotoja ja loppu ei todellakaan tule yllätyksenä, alan silti joka kerta melkein itkeä novellin lopussa. En sitten tiedä, onko se merkki siitä, että novelli tai sen loppu on hyvä, vai siitä, että olen toivoton egomaanikko.

Kummin vain, itse pidän novellista ihan tajuttomasti.

Mitä viime vuonna kirjoititkaan, kirjoittaja?

Viikonlopun yli matkalla eikä sanaakaan kirjoitettuna sen enempää blogiin kuin tekstitiedostoihinkin. Huono omatunto? Kyllä vain. Toisaalta projektini ovat siinä vaiheessa, että ehkä pieni hauduttelukin teki hyvää.

Vuoden vaihteessa minulla on monesti ollut tapana henkkoht päiväkirjassani käydä läpi vuoden tapahtumia, kohokohtia ja käännekohtia. Voisi olla ihan hyvä käydä läpi näitä kirjoitusprojektejakin. Ehkä niistä tulee valmiita, kun ne julkistaa maailmalle...?

Jonkun verran aikaani vei kirjoittamisen opiskelu Jyväskylän avoimessa yliopistossa, eli kirjoitin aika monta tekstiä opintoja varten. Niistä mieleen jäi ehkä eniten kaksi novellia, Matkalla ja Kuninkaita. Kirjoitin myös sellaista, mitä en yleensä kirjoita, asiaesseitä, proosaesseen, runoja, draaakohtauksia... Jouduin pois mukavuusalueelta ja kokeilemaan uutta, mutta paradoksaalista kyllä, kirjoittamisen opiskelu vei aikaa kirjoittamiselta, joten osittain on sellainen olo, etten saanut tarpeeksi tehtyä. Toisaalta en kyllä yhtään kadu, että suoritin perusopinnot. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.

Viime vuonna minulla oli työn alla kaksi kirjoitusprojektia yli muiden. Ensimmäisen työnimi on 30 -projekti ja se on kepeää chick litiä, lähtenyt parodiana omasta elämästäni, mutta Elinasta on kaikkien muokkausvaiheiden kautta tullut omilla jaloillaan seisova, täysiverinen romaanisankaritar. Elina on seikkaillut maailmalla jo ja tullut takaisin, koska "ei sovellu kustannusohjelmaan", mutta en ole vielä luopunut täysin toivosta. Elinalle on pari jatko-osaakin jo suunniteltuna ja osin kirjoitettuna, mutta niin alkutekijöissä, ettei niistä vielä oikein voi puhuakaan. Elina on jälleen ollut lomilla muokkauskierroksella, ja lähtee valloittamaan kustantamoja kevään aikana. Jos ei kukaan Elinaa kustannusohjelmaansa huoli, saa Elina uuden elämän täällä blogissa, koska olen sitä mieltä, että Elinan tarina ei kuulu pelkästään pöytälaatikkoon.

Toisesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa, mutta kutsutaan sitä vaikka GS:ksi. Se on aikuisten romaani, sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja siinä järjestetään eräs tosi-tv-kilpailu... GS on ollut työn alla ikuisuuden, koska se on oikeasti aivan täysin älytön, mutta myös hyvin koukuttava. Tällä hetkellä olen päätynyt sen suhteen ratkaisuun, jossa jokaisella henkilöllä on oma lukunsa. Haastava ratkaisu...! 

Tämän lisäksi on kesken monta muuta projektia. Toinen ikuisuusprojektini on Andalonin fantasiamaailmaan sijoittuva romaani, jota olen kirjoittanut lukioajoista asti. Senkin haluaisin kirjoittaa loppuun, pidän maailmasta ja sen henkilöistä paljon. Sitten on myös aikuisten fantasiaromaani, jonka päähenkilö on kuolematon. Se sai alkunsa eräästä Nicholas Cageen liittyvästä lehtiartikkelista :) (aiheita voi siis todella saada mistä vain...) 

Kolmas tällä hetkellä sivussa oleva projekti kulkee työnimellä Laakson poika, Aavan tyttö ja sai alkunsa NaNo-romaanina, ennen kuin alkoi kasvaa. Senkin maailma on minulle rakas ja tahdon sinnekin vielä palata... Laakson ja Aavan maailmaan on suunnitteilla myös jatko-osa.

Näistä kaikista on kirjoitettu ainakin ensimmäinen versio, mutta muokkausta edessä vielä aivan loputtomasti. Jos saisin edes tähän asti saamani ideat ja romaaniaihiot joskus kirjoitettua loppuun, olisin kirjoittanut jo aika monta käsikirjoitusta...! 

Tästäkin voi siis päätellä, mikä ongelmani kirjoittajana on. Tekstiä kyllä syntyy, aiheita näen kaikkialla, mutta se loppuun asti tekeminen...! Aargh. Ensi vuoden tavoitteeni voisikin olla saada loppuun edes yksi näistä. :)