Saako viihde viihdyttää?

Sain taas hylkäyskirjeen. Se oli jo toinen, jossa ilmoitettiin, ettei käsikirjoitukseeni aiota edes tutustua, koska ohjelma on täynnä pitkäksi aikaa. Kyseessä on molemmilla kerroilla ollut pieni kustantamo, joten ymmärrän, että heidän resurssinsa ovat rajalliset (vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ääneen, että olen tehnyt tätä satoja tunteja, voisitte te kai kaksi minuuttia tälle uhrata). Toisessa myös mainittiin, ettei chick lit genrenä miellytä, ja sekin on ihan ok, koska kustantamot tietenkin saavat itse päättää, mihin keskittyvät.

Mutta. Jotenkin jäi taas mietityttämään, miksi juuri chick lit on se genre, joka usein jätetään julkaisematta. Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin (täällä ja täällä muun muassa), mutta en nyt jotenkin pääse tästä yli. Ymmärrän toki sen, että jos Suomen kokoisessa maassa pääasiallisena kohderyhmänä ovat hömppää lukevat nuoret naiset, on se markkinoinnin ja kaupallisen menestyksen kannalta ongelmallista. Toisaalta taas sitten kustantamojen perustelut, että heillä on ollut vaikeuksia saada kotimainen chick lit menestymään, ovat kyllä hieman huvittavia, koska ei Suomessa olla julkaistu kovinkaan paljon (ainakaan minun tietojeni mukaan) kovin aitoa kovin laadukasta chick litiä, Kira Poutasta nyt lukuun ottamatta. Paljon on kyllä kirjoja, joissa päähenkilönä on nuori nainen, joka  haahuilee ympäriinsä ja lopussa rakastuu, mutta ei se vielä tee kirjasta chick litiä. Minusta chick litiin kuuluu olennaisesti kerronnan kepeys, ihana yliampuvuus, mutta toisaalta myös lämpö ja inhimillisyys (paremman sanan puutteessa). Monen suomalaisen "chick lit"-kirjan sankarittaret ovat ihan vain tylsiä, kerronta laimeaa ja tarina mitäänsanomaton.

En nyt sano, että oma käsikirjoitukseni olisi mitenkään parempi tai väärinymmärretty tai edes välttämättä muuten kustannuskynnyksen ylittävä, mutta hieman kyllä jään miettimään, saako Suomessa viihde edes viihdyttää. Joku kirjoittamisen opettajista sanoi suunnilleen näin, että suomalaisen kirjallisuuden voisi tiivistää siihen, että sataa räntää ja masentaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa hyvä kirjallisuus ei saa olla kevyttä, tai se on jotenkin epäilyttävää tai huonoa. Ihan kuin synkkämielisyys olisi merkki taiteellisuudesta tai jostain syvästä ymmärryksestä...

Itse en halua koko aikaa lukea siitä, miten elämä on synkkää. Joskus arkeen kaipaa jotain kevyttä, viihdyttävää, hyvää mieltä tuovaa. Enkä minä jaksaisi lukea chick litiäkään joka päivä, mutta ennen kaikkea minusta kyseessä ei tarvitse olla valinta, joko tai. Hömppää lukeva voi lukea myös klassikoita, marrasräntäromaaneja, yhteiskuntakriittistä, yleissivistävää... 

Eihän minulla tietysti ole kustantamoiden myyntilukuja, enkä tiedä, paljonko esimerkiksi Kinsellan kirjat myyvät. Jos nekään eivät myy, niin sitten chick lit ei vain yksinkertaisesti myy Suomessa tarpeeksi. Mutta jos Kinsellan kirjat menestyvät edes jollain tavalla, en näe yhtään syytä sille, miksi suomalainenkaan chick lit ei voisi menestyä - jos se vain on laadukasta, hyvin kirjoitettua, oikeasti viihdyttävää chick litiä.

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:

Surkuhupia

Olen taas saanut kaksi hylkäyskirjettä. Itse asiassa se on aika surkeaa, koska jäljellä ei enää ole juuri minkäänlaista toivoa 30 ennen 30 -käsikirjoituksen osalta. Ei ole enää kustantamoita, joihin olisi järkevää lähettää käsikirjoitusta, ja vastaus on tullut jo kaikista, joiden suhteen olin toiveikas. 

Mutta voi, pakkohan tässä on nauraa. Ensimmäinen hylkäyskirje alkaa sanoilla "pahoittelut siitä, että vastaus kesti", ja syytä onkin pahoitella, koska vastaus tuli kesäkuussa 2016, kun käsikirjoitus oli lähetetty helmikuussa 2015! Toinen taas oli aika normaali "kiitos, mutta ei kiitos, valitettavasti meillä ei ole tilaa, tarjoa muualle", mutta käsikirjoituksen nimi oli vain väärin. Kunnes sitten sama monistus löytyi viestin jatkona, tällä kertaa sekalaista  oli korvattu oikealla käsikirjoituksen nimellä. Kustannustoimittaja-raukka oli unohtanut poistaa alkuperäisen kopioi-liimaa-viestin!

Onhan tämä surkua siksikin, että molemmat viestit kertovat myös siitä, millainen kiire on kustannustoimittajilla. Ja siksi, että kaiken sen työmäärän jälkeen saan vain kopioidun ei kiitos -viestin... Mutta turhapa sitä surkutella enempää. Voi sitä hupia, kun pääsen syksyllä julkaisemaan itse! (Ja tarinastani tulee internetilmiö, ja kaikki kustantajat katuvat ja jonottavat kynnykselläni kustannussopimusta 30 jälkeen 30 -jatko-osaan ;)

P.S. Löysin lupaamani kirjoituksen, jossa on arvosteltu kustantamoiden lähettämiä hylkäyskirjeitä. Käy terapiasta!