Hyvät ja huonot uutiset

Hyvät uutiset: Olen viimeinkin selvittänyt sitoutumisongelmani ja päättänyt, että Laakson poika, Aavan tyttö on kirjoittamisen opintojen tekstikokoelmani ja olen saanut sen hyvälle alulle taustatutkimuksen ansiosta.

(Olen tällä hetkellä superinnostunut suomalaisesta mytologiasta ja rautakauden elämästä.)

Muinaissuomalaisen asumuksen malli. Kuva Kansallismuseon Esihistoria-näyttelystä.

Sen lisäksi 30 jälkeen 30 on edistynyt hurjin harppauksin. Innostuin siitä Mhairi McFarlanea luettuani ja olen pitkästä aikaa taas saanut kässäristä otteen.

Huonot uutiset: Olen jotenkin taas sotkeutunut romaanin kirjoittamiseen. Edessä on pitkä, tuskallinen ja harmaita hiuksia edistävä projekti. Ja aivan kuin yhdessä romaanissa ei olisi tarpeeksi, niitä on nyt äkkiä edessä kaksi.

Hyvät uutiset: Olen lomalla ja minulla on (ainakin teoriassa) aikaa kirjoittaa.

Tulevan viikon olen julistanut kirjoittamisviikoksi. Onneksi ja valitettavasti tiedän jo etukäteen, miten vähän ja paljon yhdessä viikossa voi saada aikaan. Mutta tärkeintä näillä matkoilla ei olekaan määränpää, vaan päämäärä, jota kohti hyvinä päivinä liikahtaa, kaikista omituisista sivupoluista, harha-askeleista ja liukastumisista huolimatta.

Huonot uutiset: Suomen kesä ei houkuttele lomalaista viettämään aikaa ulkona.
Hyvät uutiset: Suomen kesä ei houkuttele kirjoittajaakaan viettämään aikaa ulkona, vaan tekstin ääressä.

Shhh!

Tämä on vähän niin kuin salaisuus. Koska minähän tavallaan jo päätin, etten kirjoita enää chick litiä, koska alan olla siihen liian vanha ja järkevä ja feministi. Sitä paitsi minulla on kirjoitettu jo suunnitelma opintojen romaanikäsikirjoitusta varten, ja aion kirjoittaa sitä kesän aikana.

Sitäkin.

Sillä nyt olen lomalla ja saan tavallaan tehdä mitä haluan. Myös kirjoittaa ihan mitä haluan, ja nyt haluaisin kirjoittaa vähän hömppää. Ihan vähän salaa kaikessa hiljaisuudessa, ei tätä tarvitse kenellekään näyttää.

Vaikka tiedän kyllä kokemuksesta, miten käy kun annan Elinalle pikkusormen. Olen niin monta kertaa yrittänyt työntää samaa hahmoa pöytälaatikkoon, mutta se on vaan niin hemmetin sitkeä mimmi! 

Mutta olen juuri nyt jännässä kohdassa, joten jatkan kirjoittamista. (Pussailua ihastuksen kanssa. Iih.)

(Tätäkään musiikkia ei kai saisi tunnustaa kuuntelevansa.)

Katri Siskon 2016: Vuosikatsaus

Ne, jotka väittävät, ettei päivän vaihtuminen ole vuoden vaihtuessa sen kummempi juttu kuin muutenkaan, eivät kyllä ymmärrä mistään mitään. 1.1. on psykologisesti mitä mainioin hetki katsoa sekä eteen- että taaksepäin.

Aloitetaan menneistä. Tänä vuonna tein paljon merkittäviä asioita: aloitin tämän blogin, sain (ainakin johonkin pisteeseen asti) valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, julkaisin 30 ennen 30-romaanin, päätin aloittaa kirjoittamisen aineopinnot ja suoritin jo 10 op:n verran opintoja. 

Välillä (aika useinkin) on tuntunut siltä, ettei mikään etene yhtään mihinkään, mutta jo tuo lista todistaa, ettei se ole totta. Pienistä askelista syntyy kuitenkin lopulta polku, vaikka sinnikkyyttä tämä homma vaatii, paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.


Ensi vuonna tavoitteeni on
- suorittaa kirjoittamisen aineopinnot loppuun tai loppusuoralle
- kirjoittaa suoamalaista chick litiä ja saada 30 jälkeen 30 -käsikirjoitus valmiiksi
- osallistua pitkästä aikaa NaNoWriMoon
- lukea enemmän (koska kirjoittaja on aina ensin lukija)
- jatkaa sinnikkäästi tekemistä.


Viimeisin kohta on ehkä vaikein, koska viime vuoden jälkeen tiedän hurjasti paljon enemmän kirjoittamisesta, kirjoittajista ja kustantamisesta. Tieto on lisännyt tuskaa, ja eilenkin illalla aloin miettiä, että mitä hemmetin järkeä tässä oikein on. Kaikki on jo tehty, ja kaikki on jo tehty paljon minua paremmin ja kiinnostavammin. 

Tänä aamuna taas heräsin Carrie Fisherin sanat mielessä, ja muistin, ettei kukaan huipulta ole aloittanut, vaan jostain. Ensi vuoteen siis rohkeasti Carrie Fisherin sanoin:

Kuva löytyi Huffington Postin sivuilta. (Kannattaa lukea koko juttu, Carrie Fisher oli todellinen oman elämänsä prinsessa.)

Miltä nyt tuntuu, Katri Sisko?

Olen nyt lähes kaksi viikkoa ollut suomalaista chick litiä julkaissut kirjoittaja. Miltä nyt tuntuu?

Tuntuu haikealta. Teksti on nyt maailmalla, ja en aio palata sen pariin enää. Yksi polku on kuljettu loppuun ja tavallaan ikävöin Elinan maailmaa. 

Tuntuu surulliselta. Toivoin, että 30 ennen 30 saisi kustannussopimuksen, tietenkin. Toivoin, että se saisi enemmän näkyvyyttä, ja sitä markkinoitaisiin, ja se saisi sellaista huomiota, jota se mielestäni ansaitsee. Nyt teksti jää ehkä vain pienen piirin luettavaksi. Se voi tarkoittaa myös sitä, että 30 jälkeen 30 ei koskaan tule valmiiksi, eli senkin kohtalo jää kovin surulliseksi.

Tuntuu oudolta. Muut pääsevät lukemaan tekstiäni! Yllättävän vähän olen stressannut siitä, mitä muut tekstistä ajattelevat, koska olin päästänyt siitä jo henkisesti irti. Silti. Vähän kuin päästäisi ihmisiä  hieman kurkkimaan päänsä sisään. Outoa on sekin, että itse on työstänyt tekstiä vuosia, toinen voi lukea sen yhdessä hujauksessa. 

Tuntuu ihanalta. Tunnen oikeasti, että teksti oli valmis julkaistavaksi, ja että se täytyi julkaista. On niin hienoa katsella omaa kirjaansa myynnissä, vaikkei sitä nyt kukaan ostaisikaan!

Tuntuu helpottuneelta. Olen tehnyt ratkaisuni, eikä tarvitse enää miettiä. Ratkaisu oli myös oikea ainakin siinä mielessä, että päähäni alkoi heti tulvia uusia ideoita ja jaksoin edistää muita projekteja. En ollut enää jumissa, vaan pääsin eteenpäin.

Tuntuu toiveikkaalta. Tällä viikolla on tarkoitus palauttaa seuraavan kurssin oppimistehtävät ja saada kasaan seuraavat 5 opintopistettä. Samoin seuraava projekti lähenee seuraava askelta ja ehkä, ehkä tällä viikolla maailmalle lähteekin jo seuraava käsikirjoitus...

Sadonkorjuuta odotellessa

Aihetta juhlaan

Ensin hyvät uutiset: Minusta tulee pian julkaissut kirjoittaja! 

Olen nyt pitkään pyöritellyt sormea omakustannepalvelun julkaisunapilla, miettinyt kehtaanko, miettinyt kannattaako. Tänään sitten viimein klikkasin. Minut sysäsi reunan yli se, että sain taas yhdestä kustantamosta jo tutuksi tullutta palautetta: Tämä on hyvä, mutta emme me tätä julkaise. Kyseessä tuskin oli merkki universumilta, mutta siltä se hieman tuntui. Aika mennä eteenpäin.

Olen jo kovin tottunut hylkäyskirjeisiin. Jo se, että ylipäätään olen saanut jonkinlaista palautetta useammasta kustantamosta, tuntuu aikamoiselta voitolta, koska henkkoht palautetta saa vain 5% tekstinsä lähettäneistä. Puhumattakaan siitä, että ainakin kolmessa kustantamossa tekstini julkaisemista ihan oikeasti harkittiin! Viimeisin kommentti oli, että teksti on täysin julkaisukelpoista ja kerronta sujuvaa, mutta ei vain sovi julkaisuohjelmaan.  Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen oikeasti valmiiksi tullut romaanikäsikirjoitukseni.

Mutta ei siitäkään pääse mihinkään, etten yltänyt niihin viiteen promilleen, jotka pääsevät kustantamoiden listoille. Osasyy on varmastikin se, että kustantamot haluavat myydä, ja minun kirjani ja suomalaisen chick litin kohderyhmä on pieni. Suurin syy on tietenkin se, että kirja on hyvä, mutta ei vain riittävän hyvä, kun rima on hurjan korkealla. Tavallaan tässäkin, etten saanut kustannussopimusta, on hyvä puolensa - suomalaista chick litiä edustava kirja on minulle aikamoinen genreharha-askel, joten mieluummin ehkä julkaisenkin varsinaisen esikoiseni sellaisen genren alalta, jonka parissa haluan tulevaisuudessa jatkaakin.

Miksi sitten julkaista teksti itse? Tätä olen pohtinut monesti, ja lopulta jäljelle on jäänyt kaksi painavaa syytä: Jos kaksikin ihmistä lukee kirjan, se on kaksi ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa. Lisäksi tämä projekti ansaitsee arvoisensa komeat hautajaiset, vaaleanpunaiset ja suklaahippuiset! Paljon on aihetta juhlaan, olen kirjoittanut ihan oikean romaanin, ja edelleenkin pidän siitä suurelta osin.

Joten kiitän ja kumarran. Kiitos, Elina, näistä yhteisistä vuosista, ja hyvää matkaa maailmalle!

Haluatko omakustannekirjailijaksi?

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin jo useasti (mm. täällä), mutta haluan kirjoittaa tästä vielä. Kun h-hetki on lähellä, kaikki epäilyttää, joten haen kai jonkinlaista mielenrauhaa.

Olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta lapsesta asti. Pitkään kyse olikin vain unelmasta, jostain kaukaisesta, ehkä sitten joskus kun. Jossain vaiheessa matkaa otin homman tosissani ja aloin tehdä töitä. Syntyi ja kehittyi montakin projektia, joista monien mutkien kautta (lisää esim. täällä ja täällä)pisimmälle on päässyt 30 ennen 30. 

Olen lähettänyt nyt käsikirjoituksen 21 kustantamoon, eli käsittääkseni kaikkiin, joissa voitaisiin edes etäisesti olla kiinnostuneita siitä. Olen saanut vinon pinon monistettuja hylkäyskirjeitä (näistä lisää täällä) ja vastaus puuttuu vain parista kustantamosta. Pari vastausta on ollut positiivissävytteistä, mutta useampi kustantamo on vastannut, ettei chick lit kiinnosta. Kahdesta sanottiin, etteivät edes lue kässäriä, koska heillä on ohjelma täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Yhden kustannustoimittajan kanssa muokkailin kässäriä pitkälle, mutta fakta on, ettei minulla tänä päivänä ole kustannussopimusta, eikä näyttäisi tulevankaan.

Haluanko omakustannekirjailijaksi? Ei kai sitä kukaan tosissaan kirjoittava halua. Kaikki ne vuodet, kun olen haaveillut kirjan julkaisemisesta, en ole koskaan ajatellut omakustannetta. Koska ajattelin, että jos kirja on hyvä, se kyllä julkaistaan. Omakustanteet ovat roskaa ja amatöörien tekeleitä.

Olen muuttanut mielipidettäni. Ensinnäkin kustantamot tavoittelevat voittoa, ja silloin kässärini tapainen tarina, jonka kohdeyleisö on pieni, ei välttämättä ole houkutteleva, vaikka olisikin hyvä. Toisekseen kirjoittamisen opinnoissa olen saanut laajemman käsityksen tekstien julkaisemisesta. Perinteisen kustantamon kenttä on kapea, ja maailma muuttuu. Moni julkaisee itse netissä, koska se on niin helppoa. (Pohdin tätäkin jo täällä.)

Ja mitä sitten, jos ei saa kustannussopimusta? Jäljelle jää tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Luovuttaa, ja heittää hukkaan kaikki se työ, jonka olen tehnyt kässärin eteen. 
2) Julkaista kässäri omakustanteena, ja antaa muillekin mahdollisuus lukea se. 


Vaihtoehto 1 nyt vain ei houkuttele. Olen tehnyt kässärin eteen niin ziljoonatriljoona tuntia työtä, ettei niitä kannata edes laskea. Eivätkä ne tunnit ole menneet minusta hukkaan, koska minä pidän tarinasta. Olen saanut siitä positiivista palautetta kaikilta sen lukeneilta. Okei, lukijat ovat poikaystäväni, siskojani ja kavereitani, jotka eivät ole kirjallisuuden ammattilaisia ja tuskin lyttäisivät huonompaakaan tekstiäni, joten toki tähän tuleekin suhtautua kriittisesti. Pitääkö kukaan muu tekstistä? En tiedä. Ehkä ei. Mutta jos kässäri on pöytälaatikossani, en saa sitä koskaan tietääkään. 

Tottakai kritiikki pelottaa. En ole antanut tekstiäni julkisesti luettavaksi ikinä ennen. Kynnys on huiman korkea. Onko tekstini hyvä? Onko se valmis? En tiedä! Minusta tuntuu, että se on, mutta voin hyvin olla väärässä. Tekstiä voisi muokata loputtomasti ja varmastikin vielä parantaakin, mutta kuinka kauan sitä kannattaa tehdä? Erään kirjailijan vinkki oli, että teksti on valmis silloin, kun kirjoittajalla ei ole sille enää annettavaa. Ja siltä minusta tuntuu nyt: Haluan laittaa pisteen tälle projektille. Ja sellaisen näkyvän, tyylikkään pisteen kuin tämä projekti ansaitsee.

Omakustanteessa on omat hyvät puolensa. Kukaan ei takuulla tule pyytämään haastatteluja, ja touhu on ihan omissa käsissä ja siitä saa tehdä ihan omannäköistä. Olen alkanut olla jopa sitä mieltä, että omakustanteita pitäisi tehdä enemmän, että yleisö saisi oikeasti päättää, mistä se pitää, eivätkä kustantamot. 

Tietenkin omakustanne voi olla monella tapaa myös huono juttu, mutta minusta tarinani ansaitsee mahdollisuuden löytää lukijansa. Jos se edes yhdelle ihmiselle tässä maailmassa tuottaa iloa, on koko tämä omakustannerumba silloin ollut sen arvoinen.

Kesä, kukat ja kuvat

Olen koko päivän odottanut sormet syyhyten, että pääsen muokkailemaan 30 ennen 30:n viimeisiä lukuja. Tuntuu, että töissäkin vain lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin kässärin pariin. Töitä on ja kotitöitä on, joten kirjoittamiselle jää vähän aikaa, ja tuskastuttaa, kun en koko päivää saa viettää kässärini parissa. Päädyn taas kertomaan itselleni valheen: jos minulla olisi enemmän aikaa, kässärini olisi jo paljon pidemmällä!

Mutta. Vielä on tuoreessa muistissa kesä, ja se, miten vähän sain silloin aikaiseksi. Aikaa olisi ollut, mutta söinkin mieluummin jäätelön, katsoin Kauniita ja rohkeita tai kuvailin kukkia. Miksi kirjoittaminen ei silloin maistunut?

Syynä lienee perustavanlaatuinen psykologinen fakta ihmisluonnosta. Nyt, kun aikaa kirjoittamiselle on vähän, on jokainen hetki kässärin parissa luksusta. Se on se pakopaikka, jonka siimeksestä haaveilen töiden tohinassa. Kesällä sen sijaan, kun ei ollut muita velvollisuuksia, kirjoittamisesta tulikin työtä. Ja silloin aloinkin etsiä pakopaikkoja, joiden siimekseen voisin luikkia kirjoittamista pakoon.

Jollain tavalla surullinen tämä ihmisluonto. Haaveilen siitä, että saisin olla kokopäiväinen kirjoittaja, mutta luultavasti siitä ei tulisi yhtään mitään. 

Toisaalta prokrastinoidessa monesti saa aikaiseksi paljon kaikenlaista, keksii uusia ideoita, ainakin rentoutuu. Mukava näitä kukkakuviakin on nyt katsella.

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:

Kolmenkympin kepeät kappaleet

Moni kirjoittaja tuntuu kuuntelevan musiikkia samalla, kun kirjoittaa. Musiikin kuuntelu auttaa minuakin pääsemään tunnelmaan, joten olen tehnyt soittolistoja projekteja varten. Ne toimivat erityisesti NaNoWriMojen aikana, kun tekstiä pitää saada syntymään lyhyessä ajassa paljon ja inspiraatiota on joskus vaikea löytää. Jo ensimmäisten tahtien kuuleminen tutusta soittolistasta voi joskus saada mielettömästi aikaan. Vaikkei yhtään huvittaisi kirjoittaa ja mielessä pyörivät arjen murheet, auttaa musiikki äkkiä hyppäämäänkin tarinoiden seikkailuihin mukaan.

Stephenie Meyer on tehnyt sivuilleen soittolistan jokaisen kirjansa yhteyteen, ja hänen hengessään tässä 30 ennen 30:n tämän hetken soittolista:  

1. P!nk: So What
2. Rihanna: Only Girl (In the World)
3. Kaija Koo: Kaunis rietas onnellinen
4. Tiktak: Sankaritar
5. PMMP: Pikkuveli
6. Jenni Vartiainen: Junat ja naiset
7. September: Cry for you
8. Steam: Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye
9. Britney Spears: Stronger
10. Jenni Vartiainen: Eden


(Jos yhä mietit, mitä Stephenie Meyer kuunteli, kun kirjoitti Twilightin, voit lukea sen täältä.) 

  Biisit eivät välttämättä kuvaa musiikkimakuani, enkä niitä kuuntele koskaan muulloin kuin projekti 30:n parissa työskennellessäni. Näiden tahdissa Elinan seikkailut ovat kuitenkin saaneet alkunsa. Biisit ovat tarkoituksellisesti kevyitä, koska siihen tekstikin pyrkii, ja biisien sanat taas sopivat Elinan maailman tunnelmaan. P!nkin So What on muotoutunut jo Elinan omaksi tunnussävelmäksi, ja sen hengessä Elina seikkailuistaan selviää. 

Teksti on edistynyt tämän viikon aikana lupaavasti, ja olen jo puolessa välissä menossa ensimmäistä raakaversiota. Uusia ideoita on tullut paljon, ja alkuun on tullut paljon lisäiltävää. En kuitenkaan aio aloittaa uutta muokkauskierrosta, ennen kuin olen päässyt loppuun asti ja kokonaisrakenne on paremmin selvillä. Yllättävän hyvin olen malttanut suunnitelmaani noudattaa, vaikka sen muoto onkin jo moneen kertaan muovautunut!

Vaikka tekeminen on ollut kivaa, kärsin tietystä malttamattomuudesta. En jaksaisi odottaa, että teksti on jo kokonaan alusta loppuun asti kertaalleen kirjoitettu, silloin jotenkin helpottaa, vaikka muokkaamista onkin edessä vähintään toinen mokoma. Teksti on nimittäin tässä vaiheessa vielä aika kamalaa, kun teksti täytyy vain saada runnottua paperille. Mutta ei ole muokattavaa, jos ei ole tekstiäkään.

On mahtavaa tehdä töitä taas Elinan kanssa. Itse pidän ihan hurjasti sankarittarestani, vaikka kustantamot eivät ilmeisesti olekaan hänestä niin kiinnostuneita. 30 ennen 30 ei nimittäin vieläkään ole saanut kustannussopimusta, mutta en anna sen nyt häiritä itseäni.
So what? I'm still a rock star!

Kolmenkympin kuumetta

Kakku omilta 30-vuotissynttäreiltäni. (Mitä minä sanoin siitä visuaalivammasta?)

Suuret suunnitelmani ovat lähteneet hyvin käyntiin. Olen saanut 30 jälkeen 30 -kässärin rungon valmiiksi! Huhtikuun 2014 CampNaNoWriMosta on myös paljon raakatekstiä jo valmiina, vaikka olenkin joutunut muokkailemaan järjestystä. 

Tuntuu itse asiassa helpolta kirjoitella puuttuvia palasia ja muokkailla raakatekstiä (vaikka muokattavaa riittääkin, voi taivas, että riittääkin...), kun jo alkuvaiheessa tietää, mihin on menossa, mitä teemoja haluaa kässäriin, mikä rooli kullakin hahmolla on ja mitä kussakin luvussa suunnilleen tapahtuu. Olisikohan näin pitänyt työskennellä aina?

Työskentelytyylini on aina ollut hyvin rönsyilevä. Tämä johtuu siitä, että ennen en koskaan saanut mitään ideaa kirjoitettua valmiiksi. Aloitin, tuntui typerältä, lopetin. NaNoWriMo opetti minulle, että paska teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Paras vain kirjoittaa, vaikkei suunnitelma vielä olisikaan vielä valmis. Henkilöhahmot yllättävät ja vievät tarinaa eteenpäin. Ideoita syntyy parhaiten tekstin parissa, ei niin, että odottelee niiden ilmestyvän päähän samalla kun tekee jotain muuta (esimerkiksi surffailee Facebookissa).

Ensimmäisen version kirjoittaminen ei tunnu enää mahdottomalta, mutta vasta 30 ennen 30 opetti minulle, miten monivaiheinen projekti tekstin valmiiksi kirjoittaminen on. Tajusin myös, että suunnitelma ei koskaan ole valmis ensimmäisellä kerralla - aina tulee lisättävää käsikirjoitukseen, jopa uusia hahmoja. Myös poistettavaa löytyy takuuvarmasti ja tiivistettävää nyt ainakin. Turha siis huolehtia liian tarkoista suunnitelmista.

Suunnittelematon työtapa on sopinut minulle tähän asti, mutta onhan se työläs. Muokkauksia saa tehdä loputtomasti, ja yhden hahmon poistaminen tai lisääminen kulloisenkin mielioikun mukaisesti vaatii mielettömästi töitä. Siksi onkin hauska nähdä, miten nyt käy, kun suunnitelma on tehty jo varhaisessa vaiheessa. Kahlitseeko suunnitelma liikaa ja tappaa luovuuden, eikä kässäri valmistu? Vai saanko kässärin valmiiksi, mutta tekstistä tulee pakotettua? Vai päädynkö heittämään suunnitelman roskikseen? Vai tuleeko kässäristä nopeammin valmiimpi?

Olen joka tapauksessa innoissani projektista. Mahtavaa kirjoittaa taas suomalaista chick litiä! Elinalle tulee taas sattumaan ja tapahtumaan kaikenlaista. :) Parhaillaan kirjoittelen lukuja, joissa Elina lähtee viettämään syntymäpäiviään minnepä muuallekaan kuin Pariisiin. Kommellusten lisäksi tiedossa uutta tietoa Elinan bestiksistä.

Suuria odotuksia

Minulla on kesälle suuria odotuksia. Tarkoituksenani on edistää kolmea projektia: Laakson poikaa, Aavan tyttöä ja 30-projektin molempia osia. 

Tuntuu, että kaikki on taas jäänyt odottamaan kesää. Kesällä luultavasti taas haluaa lomailla, ja miettii, että arjessa sitten. Aina on helppo siirtää eteenpäin, siksi aion asettaa itselleni nyt aikataulun.

Opin tämän NaNoWriMojen aikana. 50 000 sanan kirjoittaminen kuukaudessa tuntui aina haasteelta, mutta kuukausi oli sen verran lyhyt aika, että oli helppo tehdä päätös, että priorisoi kirjoittamisen. Joka kerta aikaa löytyi, vaikka normaalisti arjessa tuntuu, ettei moneen iltaan ole aikaa kirjoittaa. Aikaa kyllä on. Se vain katoaa mystisesti jonnekin, ellei siihen tartu kiinni.

Siksi siis kesällä tavoitteeni on:
1) Saada Laakson pojan, Aavan tytön jatkokertomus sellaiseen kuntoon, että voin julkaista sitä osan viikossa. Aion alkaa säännöllisen julkaisemisen juhannuksen tienoilla.
Teksti on olemassa raakaversiona, joten hiomista on paljon, mutta toisaalta en tämän tekstin kohdalla tavoittelekaan täydellistä.
2) Lukea 30 ennen 30 vielä kertaalleen läpi syksyn digijulkaisua varten ja hioa viimeisetkin epätasaisuudet pois.
3) Saada 30 jälkeen 30 ensimmäinen versio kirjoitettua loppuun. Idea on valmis ja puoleen väliin asti olen suunnilleen suunnitellut luvutkin. Vielä pitää kirjoittaa ja muokata osittain valmiina olevat luvut valmiiksi. Paljon copypasteamista ja ongelmanratkaisua luvassa.

Projekti GS puolestaan saa lomailla kesän ajan. Jos kirjoituskilpailusta ei mitään kuulu, lähtee GS kustantamokierrokselle.

Odotan tällä hetkellä todella paljon, että työt loppuvat, kesäkuun alun muutto on ohi ja saan keskittyä täysillä kässäreihin. Iltaisin aika on kuitenkin aina rajallista, ja monesti  käsikirjoitusten ongelmat vaativat useamman tunnin intensiivistä keskittymistä, ennen kuin ratkeavat. 
Alkaisi siis jo loma, että pääsisin töihin! 

Plan B, C & E

Posti toi taas yhden hylkäyskirjeen. Avaamatta jo tiesi, mitä se sisältää. Toivoin, että olisi edes jotain persoonallista ja kivaa, mutta ei. Täysin monistettu, ei edes käsikirjoituksen nimeä oltu viitsitty liittää hylkäykseen.

Koska kovin monesta paikasta en enää vastausta odota, on Suomen kustantamot kohta käyty läpi. Mielestäni projekti 30 ei kuitenkaan kuulu pöytälaatikkoon, sanokoon kustantamot mitä haluavat. Onkin siis Plan B:n paikka! B:llä tarkoitan tarkemmin BoDia, jolla voi julkaista kirjoja omakustanteisesti. 

Kuulostaa helpolta - latailet vain kirjasi nettiin ja BoD hoitaa loput. Kuulostaako liian helpolta ollakseen totta? No se sitä se onkin. Kaikenlaista pientä puuhaa itsekustantamiseenkin liittyy, silloinkin jos aikoo julkaista kirjansa e-kirjana. 

Ensimmäinen ongelma: Kansi. En minä osaa mitään kansia suunnitella! (Voi käydä katsomassa tekosiani Wattpadilta, jos ei muuten usko.) Törmäsin ratkaisuun itse asiassa ihan sattumalta. Siitä siis Plan C kuten Canva. Tällä sivustolla voi suunnitella valmiita kuvia ja malleja käyttäen aika makeitakin kansia. Siis jos osaa. (Ja minähän en osaa, jos jollekin jäi epäselväksi.)

Olen nyt siis pari iltaa pyöritellyt kansikuva-ajatuksia ja joutunut jo aika reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle. Miksi en sitten skippaa tätä vaihetta? Koska kansi on se, jonka perusteella moni kirjansa luettavaksi valitsee. Niin teen itsekin, vaikka se toisaalta typerää onkin. Jos e-kirjallani ei ole edes jollain tavalla kiinnostavaa kantta, ei sitä tule kukaan lukemaan.

Tuskailin tässä välissä jo "taiteilija"nimenikin kanssa. Kaikki tällaiset asiat pitäisi olla tarkkaan mietittynä omakustanteenkin kanssa.

Joka tapauksessa aikaa tähänkin projektiin saa uppoamaan, mutta on niin houkutteleva ajatus nähdä oma tekstinsä (itsejulkaistuna e-)kirjana, että ehkä se aika kannattaa käyttää! Kunhan joskus valmista tulee, projekti 30:n ensimmäinen osa julkaistaan Plan E kuten Elisa-kirjat - vaiheessa e-kirjana.

Elisa-kirjojen Kirjoita itse -sivuilta voi sitten käydä lukemassa faktoja ja unohtaa viimeiset ruusunpunaiset unelmat rikastumisesta ja kuuluisaksi tulemisesta. Tällaisesta omatoimiprojektista voi saada itselleen n. 1 €/myyty kirja (riippuen tietenkin kirjan myyntihinnasta), ja 50 ostajankin saaminen voi olla aika kiven takana. Eli huimat 50 € ansiotkin teettävät jo töitä.

Mutta - enhän tätä koskaan ole rahan ja maineen takia tehnytkään. Syksyä odotellessa!

Uusia puuhia pussillinen

Nyt kun olen saanut iisakinkirkkoni loppusuoralle olen jo alkanut miettiä uusia projekteja. Kauan ei helpotus valmiista siis kestänyt, kohta on mutkan takana taas edessä uusi matka, jonka lopputuloksesta en tällä hetkellä vielä tiedä mitään. Miksi minä taas ryhdyin tähän? Mikä masokisti olen? Masentavaa tietää, että luultavasti suurimman osan siitä työstä, jonka teen, tulen luultavasti poistamaan tai vähintäänkin muokkaamaan aivan uusiksi seuraavien kuukausien (vuosien?) aikana. Tulen luopumaan toivosta ja tulen hylkäämään projektin ja tulen vuodattamaan kyyneleitä sen parissa. 

En kyllä edes oikeasti pysähtänyt miettimään, että kannattaako. Päinvastoin. Odotan innolla tulevaa, ihanaa uutta tekstiä, uusia oivalluksia, ties mihin tämä tie vie! Ennen kaikkea lopputulos on tällä hetkellä mielessäni täydellisen hohdokas, virheetön ja mahtava tuotos, paras minkä kukaan koskaan on kirjoittanut! (Kyllä, vielä se on ihan mahdollista!)

Olen NaNo-vuosieni aikana kirjoittanut niin monta romaanikäsikirjoituksen alkua, etten aivan alusta joudu lähtemään. 30-projektini jatko-osa on kirjoitettu jo vuoden 2014 huhtikuun CampNaNossa. Alku on mielestäni ihan hyvä, mutta lopun aion kirjoittaa 95-prosenttisesti uusiksi. Suunnitelmakin on tehty (täysin tapojeni vastaisesti!) ja ideoita riittää. 

Tässä vaiheessa minua pidättelee lähinnä ajatus siitä, ettei 30 ennen 30 ole saanut kustannussopimusta, eikä mitenkään valoisalta sen suhteen näytä. Parista kustantamosta odotan vielä vastausta, mutta arvioin mahdollisuuteni aika pieniksi. Miksi kirjoittaa siis jatko-osa, kun ensimmäistäkään osaa ei ole julkaistu?

Palaan tässä perimmäiseen kysymykseen: Miksi kirjoitan? Vastaus on, että kirjoitan lopulta täysin puhtaasti kirjoittamisen ilosta. Jos voittaisin lotossa miljoonia, en takuulla enää joka aamu nousisi ja ajaisi kiltisti töihin. Sen sijaan kirjoittaisin aivan kuten ennenkin (ehkä tosin linnassa Ranskassa). Eli enhän minä siksi kirjoita, että tästä jotain maksettaisiin. Ei ole maksettu 27 vuotena tätä ennenkään, ja olen silti kirjoittanut.

Mutta silti: miksi kirjoittaa kirja, jota ei varmasti ikinä julkaista? Jos tämä olisi uusi projekti, olisi edes jotain toivoa, mutta eihän tätä mitenkään voitaisi julkaista, ei kukaan julkaise jatko-osaa julkaisemattomalle kirjalle. Toisaalta taas en voi olla kirjoittamatta tätä kirjaa. Olen luonut sen maailman, olen sille velkaa. 

Aloin siis miettiä asiaa uudelta kantilta. Mitä jos projekti 30:n ensimmäinen osa sittenkin julkaistaisiin? Jos perinteiset kustantamot eivät sitä haluaa painaa, mitä jos julkaisisin sen itse? 

Olen siis viettänyt aikaani tutkimalla eri tapoja julkaista e-kirjoja, koska se on ainakin matalan kustannuskynnyksen ratkaisu. Sitten pitäisi tietysti löytää lukijoita, eli markkinoida. Ja tässä vaiheessa koko toiminnasta on jo tullut todella epäromanttista ja epätaiteilijamaista. Eihän minua kiinnosta tuollaiset raha- ja markkina-asiat yhtään.

Sitten taas olen oikeastikin sitä mieltä, että projekti 30:n ensimmäinen osa on hyvä. Se on kirja, jonka haluaisin lukea, vaikken olisi sitä itse kirjoittanutkaan. Haluan jakaa sen maailmalle, siltä varalta, että on edes yksi ihminen, jonka elämään se toisi edes jonkinlaista iloa. Miksi en siis vähän näkisi vaivaa sen eteen?

Monet tuntuvat myös uskovan, että tulevaisuus on e-kirjoissa, ja niin uskon tietyllä tavalla itsekin, vaikken itse e-kirjoja luekaan. Kaikki muukin on muuttunut sähköiseksi, mikseivät myös kirjat?

Sanotaan, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Mutta mitäs sitten, jos vanha konsti ei ole käytettävissäsi? Eikö silloin pussillinen uusia olisi parempi kuin ei mitään? 

Chick litin sietämätön keveys

Lopettelin juuri viimeisimmän Himoshoppaajan, jonka ahmin lähes yhdeltä istumalta. Kirja oli ihan sietämätöntä hömppää, ja jos sen tapahtumia alkaisi selostaa ääneen, alkaisi varmaan vähän nolottaa, että tällaistako minä luen... mutta ei sitä voinut laskea käsistäänkään, teksti imaisi mukaansa ja viihdytti ihan loppuun asti. Jotain Kinsella siis tekee oikein.

Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itsekin pidin kaikkea romanttista viihdettä Harlekiini-tasoisena ja katselin nenänvarttani pitkin sydämellä merkittyjä kirjoja kirjastossa. Tuollaista tyhjää, mitäänsanomatonta tekstiä, ajattelin. Kaikkihan sen tietävät, että lopussa se nainen rakastuu ja saa sen miehen!

Monen vuoden tauon jälkeen tartuin kuitenkin Kira Poutasen Rakkautta au lait -kirjaan. Olen itsekin viettänyt jonkun verran aikaa Ranskassa, ja kirjaa lukiessani äkkiä tajusin, mikä määrä kokemusta Ranskasta, ranskalaisista ja ranskalaisesta kulttuurista on kirjoittajalla täytynyt olla. Että täytyykin itse asiassa olla jonkun verran fiksu, että pystyy kirjoittamaan tällaisen alusta loppuun sujuvasti etenevän juonen ja piilottamaan sen kaiken keveän pinnan alle.

Innostuin siis lukemaan lisää chick litiä, ja vakuutuin pian siitä, että vaikea laji on kyseessä. Ainakin sen perusteella, että aika monesta kirjasta tuli sellainen olo, että kyllä minä osaisin tehdä paljon paremmin. No, jälkeenpäin tietysti tajuan, miten suuret luulot minulla oli itsestäni... Mutta päätin siis kirjoittaa aivan huvikseni itselleni pöytälaatikkoon erään huhtikuun Camp NaNoWriMon aikana chick lit -tarinan. Päähenkilöksi otin itseäni kovasti muistuttavan Elinan ja kirjoitin hieman ajatuksella, että teksti on myös parodiaa elämästäni.

Ehkä juuri siksi, että odotukset olivat niin alhaalla, lähti teksti lentoon. Minulla oli hauskaa kirjoittaessani, mutta hautasin kuitenkin tekstin pöytälaatikkoon. Palasin siihen muutaman kuukauden kuluttua ja kun huomasin edelleen naureskelevani sille, laitoin sen parille kaverillekin. Heitäkin nauratti, joten aloin miettiä, että olisiko tässä sittenkin jotain, kun se niin veti puoleensa. Eihän se ollut yhtään sitä, mitä olin kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä sen takia siihen olikin niin helppo tarttua.

Muokkasin siis käsikirjoitusta eteenpäin, ja siitä tuli sitten lopulta se teksti, jonka lähetin kustantamoihin. Toki kynnys oli alhaalla, kun eihän tämä ole sitä mitä minä kirjoitan. Hylkäyksen vaihtoehto ei tuntunut niin vakavalta, kun en itsekään ottanut tekstiä vakavissani. 

Kunnes eräs kustannustoimittaja näki tekstissä potentiaalia ja aloin ottaa 30 ennen 30: tosissani ja muokata sitä vakavasti otettavaksi käsikirjoitukseksi. Silloin viimeistään tajusin, ettei viihteen kirjoittaminen mitään helppoa ja hauskaa ole. Keveyden harhan luominen on kovaa työtä. Ja silti, yhä edelleen saan itseni kiinni miettimästä, että pitävätkö kaikki minua ihan typeränä, kun kirjoitan tällaista hömppää. Ihan kuin kirjoittajan teksti jotenkin suoraan kuvaisi häntä itseään! Että jos kirjoittaa dekkareita, niin on itsekin murhanhimoinen?

(Jännä muuten, että monesti viihteellisetkin dekkarikirjailijat otetaan vähän vakavammin kuin chick litin kirjoittajat. Vai kuvittelenko vain?)

Eihän chick litiä lukemalla mitenkään paremmaksi ihmiseksi tule, mutta ei välttämättä mitään muutakaan lukemalla. (Vaikka toki uskonkin siihen, että lukeminen kannattaa aina.) Viihderomaanin kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji siinä missä minkä tahansa muunkin romaanin kirjoittaminen, enkä usko, että moni vakavasti otettava kirjailija edes välttämättä osaisi kirjoittaa viihdettä. 
Keveys ei tarkoita automaattisesti huonoutta, esimerkiksi Kinsellan henkilöt ovat minusta todentuntuisemmin kuvattuja kuin monien suomalaisten marrasräntäromaanien masentelijat.

Makunsa kullakin. Ei kaikkien tarvitse chick litistä pitää. Minä näen, että se on yksi väylä todellisuuden kuvaamiseen, eikä se ole täydellinen kuten eivät mitkään muutkaan väylät. Minulle se väylä taitaa sittenkin sopia - maailma on niin paljon mukavampi paikka glitterhippusateen läpi katsottuna kuin räntämärkänä.

Valmis on vaikea sana

Olen tässä vuodenvaihteen aikana taas käynyt läpi projekti 30:n ensimmäistä käsikirjoitusta. Tiedostonimen perässä lukee versio 6.3, mutta tuotakin samaa tiedostoa olen käynyt läpi uudestaan ja uudestaan, palannut takaisin, muokannut, poistanut, lisännyt... Tuntuu, että olen muokannut tekstiä ihan loputtomasti!
On teksti kehittynytkin matkan varrella. Olen viimein löytänyt sille rakenteen, jossa kehittyy se kaari, jonka haluan tarinalla olevan. Henkilöt ovat kehittyneet, miehet eivät enää ole täydellisiä kusipäitä kuten ensimmäisessä versiossa vaan kaikissa on jotain rakastettavaa. Olen lisäillyt tekstiin kielikuvia, että siitä on tullut elävämpää. Olen poistanut kohtauksia, jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Olen lihottanut niitä kohtauksia, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä. Jokaisen sanan muodon ja paikan olen miettinyt... Kokonaisen, loppuunhioton käsikirjoituksen tekeminen on mieletön projekti.

Kaikesta huolimatta en edelleenkään ole varma siitä, että käsikirjoitus on valmis. Miten se ylipäätään voisi olla valmis, kun aina voi hioa loputtomasti jotain sanamuotoa tai miettiä, miten esittäisi henkilöt tekojen, ei kuvausten kautta? Aina, aina voi tehdä paremmin!

Tarkoitukseni oli tämän viikonlopun aikana hioa käsikirjoitusta vielä loppuun ja sitten lähettää se muutamaan kustantamoon. Olen avannut tiedoston monta kertaa, mutten ole saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi, en oikein tiedä, mihin tarttua. Tarkoittaako se sitä, että käsikirjoitus on nyt valmis, vai sitä, että tarvitsen siitä nyt vähän taukoa...?

Ensimmäisen kerran, kun ajattelin käsikirjoituksen olevan valmis, se oli jälkeenpäin katsottuna vielä aivan keskeneräinen. Sen jälkeen olen julistanut käsikirjoituksen valmiiksi jo monta kertaa, mutta aina on löytynyt parannettavaa. Siitä ensimmäisestä raakileversiosta on aikaa ja matkaa vaikka kuinka, ja silloinkin olin kuitenkin ihan varma siitä, että se oli valmis. Minusta on tullut varovaisempi, en enää luota valmiin tunteeseen, koska se on pettänyt niin monesti. En uskalla laittaa käsikirjoitusta eteenpäin, koska en ole varma, että se on valmis. 

Valmis on niin vaikea sana. Tällä hetkellä se tuntuu jopa mahdottomalta. 

Mitä viime vuonna kirjoititkaan, kirjoittaja?

Viikonlopun yli matkalla eikä sanaakaan kirjoitettuna sen enempää blogiin kuin tekstitiedostoihinkin. Huono omatunto? Kyllä vain. Toisaalta projektini ovat siinä vaiheessa, että ehkä pieni hauduttelukin teki hyvää.

Vuoden vaihteessa minulla on monesti ollut tapana henkkoht päiväkirjassani käydä läpi vuoden tapahtumia, kohokohtia ja käännekohtia. Voisi olla ihan hyvä käydä läpi näitä kirjoitusprojektejakin. Ehkä niistä tulee valmiita, kun ne julkistaa maailmalle...?

Jonkun verran aikaani vei kirjoittamisen opiskelu Jyväskylän avoimessa yliopistossa, eli kirjoitin aika monta tekstiä opintoja varten. Niistä mieleen jäi ehkä eniten kaksi novellia, Matkalla ja Kuninkaita. Kirjoitin myös sellaista, mitä en yleensä kirjoita, asiaesseitä, proosaesseen, runoja, draaakohtauksia... Jouduin pois mukavuusalueelta ja kokeilemaan uutta, mutta paradoksaalista kyllä, kirjoittamisen opiskelu vei aikaa kirjoittamiselta, joten osittain on sellainen olo, etten saanut tarpeeksi tehtyä. Toisaalta en kyllä yhtään kadu, että suoritin perusopinnot. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.

Viime vuonna minulla oli työn alla kaksi kirjoitusprojektia yli muiden. Ensimmäisen työnimi on 30 -projekti ja se on kepeää chick litiä, lähtenyt parodiana omasta elämästäni, mutta Elinasta on kaikkien muokkausvaiheiden kautta tullut omilla jaloillaan seisova, täysiverinen romaanisankaritar. Elina on seikkaillut maailmalla jo ja tullut takaisin, koska "ei sovellu kustannusohjelmaan", mutta en ole vielä luopunut täysin toivosta. Elinalle on pari jatko-osaakin jo suunniteltuna ja osin kirjoitettuna, mutta niin alkutekijöissä, ettei niistä vielä oikein voi puhuakaan. Elina on jälleen ollut lomilla muokkauskierroksella, ja lähtee valloittamaan kustantamoja kevään aikana. Jos ei kukaan Elinaa kustannusohjelmaansa huoli, saa Elina uuden elämän täällä blogissa, koska olen sitä mieltä, että Elinan tarina ei kuulu pelkästään pöytälaatikkoon.

Toisesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa, mutta kutsutaan sitä vaikka GS:ksi. Se on aikuisten romaani, sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja siinä järjestetään eräs tosi-tv-kilpailu... GS on ollut työn alla ikuisuuden, koska se on oikeasti aivan täysin älytön, mutta myös hyvin koukuttava. Tällä hetkellä olen päätynyt sen suhteen ratkaisuun, jossa jokaisella henkilöllä on oma lukunsa. Haastava ratkaisu...! 

Tämän lisäksi on kesken monta muuta projektia. Toinen ikuisuusprojektini on Andalonin fantasiamaailmaan sijoittuva romaani, jota olen kirjoittanut lukioajoista asti. Senkin haluaisin kirjoittaa loppuun, pidän maailmasta ja sen henkilöistä paljon. Sitten on myös aikuisten fantasiaromaani, jonka päähenkilö on kuolematon. Se sai alkunsa eräästä Nicholas Cageen liittyvästä lehtiartikkelista :) (aiheita voi siis todella saada mistä vain...) 

Kolmas tällä hetkellä sivussa oleva projekti kulkee työnimellä Laakson poika, Aavan tyttö ja sai alkunsa NaNo-romaanina, ennen kuin alkoi kasvaa. Senkin maailma on minulle rakas ja tahdon sinnekin vielä palata... Laakson ja Aavan maailmaan on suunnitteilla myös jatko-osa.

Näistä kaikista on kirjoitettu ainakin ensimmäinen versio, mutta muokkausta edessä vielä aivan loputtomasti. Jos saisin edes tähän asti saamani ideat ja romaaniaihiot joskus kirjoitettua loppuun, olisin kirjoittanut jo aika monta käsikirjoitusta...! 

Tästäkin voi siis päätellä, mikä ongelmani kirjoittajana on. Tekstiä kyllä syntyy, aiheita näen kaikkialla, mutta se loppuun asti tekeminen...! Aargh. Ensi vuoden tavoitteeni voisikin olla saada loppuun edes yksi näistä. :)