Kannattaako kirjoituskilpailuihin osallistua?

Kiikutin eilen postiin jo toisen kirjoituskilpailukuoren tänä keväänä. Sinänsä reipasta minulta, sillä en odota kuulevani kummastakaan kilpailusta mitään. Aikaa ja vaivaa kilpailutekstien kirjoittamiseen kuitenkin meni. Kannattaako kirjoituskilpailuihin siis osallistua?

En ole koskaan aiemmin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Muutaman kerran se on kirpaissut ihan todella, mutta pitää muistaa, että Suomeen mahtuu tolkuton määrä hyviä kirjoittajia. Vaikka oma teksti olisi hyvä, voi jonkun toisen silti olla parempi. Itse asiassa melko todennäköisesti aika monenkin teksti on omaa parempi. On tavallaan turhaa pettyä, jos menestystä ei tule, mutta toisaalta, jos ei ajattele, että oma kilpailuteksti on hyvä ja voi voittaa, miksi sen sitten vaivautuisi lähettämään? Jonkinlainen skitsofreeninen asenne tässäkin täytyy olla, mutta sehän on kirjoittajalle tuttua. (Lue lisää: Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne.)

Voittaa ei voi, jos ei edes osallistu, mutta ei kilpailuihin toisaalta kannata lähteä urheilumielellä niin, että heittelee koepalloja joka suuntaan. Uskon, että pärjätä voi vain, jos kilpailun aihe tuntuu omalta. Tekstin täytyy syntyä, koska sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja oikealta, ja sen parissa täytyy jaksaa tehdä töitä. En usko, että kilpailua varten väkistelty, puolivalmis teksti voi menestyä. On ajan tuhlausta kirjoittaa epämieluisaa tekstiä vain voitto mielessä, kun taas omantuntuisesta, hyvästä tekstiä jää jotain käteen, vaikkei voittaisikaan. Sitähän voi tarjota jonnekin muualle, tai ainakin pitää itse itselleen jonkinlaisena meriittinä. 

Koska voitto joka tapauksessa osuu vain yhden kohdalle ja kilpailu on kova, voiton ei kannata olla ainoa tavoite, joka kilpailutekstillä on. Kilpailu voi auttaa löytämään uuden aiheen ja synnyttää uuden tekstin, tai nostaa pöydälle jonkin vanhan, jo unohtuneen tekstin. Se voi myös rohkaista kokeilemaan uutta. Omalla kohdallani tämän kevään kilpailutekstit olivat myös oppimiskokemuksia. Kokeilin molempien kohdalla jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin kokeillut, ja onnistuin yli odotusteni. Tuntuipa hienolta pystyä vastaamaan haasteeseen!

Kilpailuun osallistuminen voi myös laittaa tekemään töitä enemmän tosissaan, kun teksti ei olekaan jäämässä vain omaan pöytälaatikkoon. Se voi viedä tekstin aivan uudelle tasolle. Deadline on tietenkin myös konkreettinen, selkeä tavoite, joka auttaa rytmittämään tekemistä ja saamaan valmiiksi. Jos saa valmiiksi pitkään pöytälaatikossa pyörineen tekstin, mikäs sen parempi! 

Toisaalta deadlinesta voi tulla turhaa stressiä. Oma ajankäyttö täytyy aina miettiä tarkkaan. Näidenkin tekstien kirjoittamiseen meni lähes koko kevään kirjoitusaika, ja se oli tietenkin pois muilta projekteilta. Täytyy olla varma siitä, että haluaa käyttää juuri sillä hetkellä aikansa juuri niihin teksteihin, joita työstää.

Tiivistetysti siis: Kirjoituskilpailuun kannattaa osallistua siinä tapauksessa, että kokee kyseisen kilpailun itselleen oikeaksi ja uskoo edes jollain tavalla menestymismahdollisuuksiinsa. Ennen kaikkea täytyy olla sellainen olo, että kilpailutekstin kirjoittamalla saa joka tapauksessa itselleen jotain hauskaa tai arvokasta, vaikkei sitten voittaisikaan. Vain yksi voi voittaa, mutta kaikki voivat saada palkinnon. 

"Onni ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että arvostaa sitä, mitä on."
Kuva Strasbourgin Hotel Victorian huoneen ovesta.

Kohti uutta kesää

Kelloja siirrettiin eilen kohti kesäaikaa. Aurinko paistaa kirkkaasti ja olen täynnä tarmoa ja energiaa. Itse asiassa vähän liiankin.

Aikaa kirjoittamiselle on ollut todella vähän tämän vuoden puolella. Se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus on vain priorisoitava sellaiset maalliset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja aikuisten oikeat työt ennen kirjoittamista. Siihen nähden on itse asiassa aika saavutus, että olen onnistunut hoitamaan terapeuttisen kirjoittamisen 5 op:n kurssin loppuun ja laittanut Ihmisen kielillä tutustumaan kustannustoimittajien työpöytien pinon alusiin.

Tavallaan jännää, mitä käsikirjoitukselle tapahtuu. Toisaalta suhtaudun siihen aika zenisti. Joko se kiinnostaa, tai sitten ei. En voi ikuisesti jatkaa sen parissa, vaan jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. 

Jotain kai vapautui, kun päästin irti käsikirjoituksesta, jota olen työstänyt yli kymmenen vuotta. Olen ollut varsinainen luovuuden pyörremyrsky viime viikot. Novelli-ideoita pursuaa joka suunnasta, ja sen lisäksi olen innostunut Kariston kuvakirjatarinan kirjoituskilpailusta sekä suomalaista koulutusta pohdiskelevasta esseekilpailusta.

Minulla ei kyllä virallisesti olisi aikaa kummallekaan kilpailulle. Kumpikaan kilpailu ei myöskään edusta omimpia genrejäni. En ole ennenkään antanut genrerajojen häiritä (tästä lisää edellisessä postauksessani), mutta luultavasti en silti olisi harkinnut osallistumista kumpaankaan, ellen olisi tehnyt kirjoittamisen opintoja. Niiden aikana olen kirjoittanut mm. runoja, novelleja, esseen, lehtijutun, romaanilukuja, näytelmäkohtauksen, elokuvakässärin synopsiksen, runoanalyyseja, elokuva-analyyseja, terapeuttisia kirjoitusharjoituksia ja oppimispäiväkirjoja joka lähtöön. Jokaista tehtävää olen tuskaillut ja ollut varma, etten siitä selviä. Jokaisesta olen selvinnyt, ja vieläpä tehnyt kivoja tekstejä, joista olen itse innostunut. Joten hei, kyllä tässä yksi kuvakirjan käsikirjoitus ja yksi esseekin syntyy.

Joku voisi tietysti ihan aiheellisesti kysyä, olenko muka yhtäkkiä muuttunut kirjoittamisen multitalentiksi. No, en ikinä väittänytkään, että tämä helppoa olisi... Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja sitä paitsi kirjoittaminen on aina kivaa. Tavallaan myös helpompaa silloin, kun kirjoittaa oman genren ulkopuolelta. Silloinhan on tavallaan lupa olla huono. Eikö?

Joten kun päähän tulee ajatuksia, että minun pitäisi keskittää vähäinen aikani sellaisiin projekteihin, joista oikeasti voi tulla jotain, sanon niille vain, että hei, tässä on kirjoittaminen nyt kesken. Että älkää tulko siihen droppaa mun tunnelmaa!