Katri Siskon 2016: Vuosikatsaus

Ne, jotka väittävät, ettei päivän vaihtuminen ole vuoden vaihtuessa sen kummempi juttu kuin muutenkaan, eivät kyllä ymmärrä mistään mitään. 1.1. on psykologisesti mitä mainioin hetki katsoa sekä eteen- että taaksepäin.

Aloitetaan menneistä. Tänä vuonna tein paljon merkittäviä asioita: aloitin tämän blogin, sain (ainakin johonkin pisteeseen asti) valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, julkaisin 30 ennen 30-romaanin, päätin aloittaa kirjoittamisen aineopinnot ja suoritin jo 10 op:n verran opintoja. 

Välillä (aika useinkin) on tuntunut siltä, ettei mikään etene yhtään mihinkään, mutta jo tuo lista todistaa, ettei se ole totta. Pienistä askelista syntyy kuitenkin lopulta polku, vaikka sinnikkyyttä tämä homma vaatii, paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.


Ensi vuonna tavoitteeni on
- suorittaa kirjoittamisen aineopinnot loppuun tai loppusuoralle
- kirjoittaa suoamalaista chick litiä ja saada 30 jälkeen 30 -käsikirjoitus valmiiksi
- osallistua pitkästä aikaa NaNoWriMoon
- lukea enemmän (koska kirjoittaja on aina ensin lukija)
- jatkaa sinnikkäästi tekemistä.


Viimeisin kohta on ehkä vaikein, koska viime vuoden jälkeen tiedän hurjasti paljon enemmän kirjoittamisesta, kirjoittajista ja kustantamisesta. Tieto on lisännyt tuskaa, ja eilenkin illalla aloin miettiä, että mitä hemmetin järkeä tässä oikein on. Kaikki on jo tehty, ja kaikki on jo tehty paljon minua paremmin ja kiinnostavammin. 

Tänä aamuna taas heräsin Carrie Fisherin sanat mielessä, ja muistin, ettei kukaan huipulta ole aloittanut, vaan jostain. Ensi vuoteen siis rohkeasti Carrie Fisherin sanoin:

Kuva löytyi Huffington Postin sivuilta. (Kannattaa lukea koko juttu, Carrie Fisher oli todellinen oman elämänsä prinsessa.)

Visuaalivamma

Olen selvästikin visuaalinen ihminen: Opin näkemällä (ja vain näkemällä), näen tarinani hyvin visuaalisina ja yliopiston puheviestinnän kurssilla opin, että myös puhun hyvin visuaalisesti (kuin näkisin puhumani edessäni ja kuvailisin sitä, mikä johtaa siihen, että kuvailen ensin yhtä paikka ja sitten toista eli puheeni hyppii ja pomppii, koska tavallaan kuvittelen puhekumppaninikin näkevän puheeni kohteen). Nautin myös kauniista maisemista, tauluista ja sisustuksesta ja minusta on mukavaa ottaa ja katsoa valokuvia.

Mutta. Olen täysin kyvytön piirtämään, maalaamaan, sisustamaan, suunnittelemaan kansia! Olenkin tullut siihen tulokseen, että kärsin jostain visuaalivammasta. Visuaalisuus on minussa, mutta ei vain pääse purkautumaan. Näin sen täytyy olla. 

Siksi viimeaikaiset puuhailuni sosiaalisessa mediassa ovat täysin ylittäneet kykyni. Kehittelin itselleni jo logonkin ja sen pohjalta blogin uuden ulkoasun:

Aina välillä saan itseni kiinni ajattelemasta, että kehtaanko ja hävettää. Sitten taas muistan, että teen tätä itselleni, ja että ei tämä visuaalinen puoli ole tässä se tärkein, vaikka olenkin nyt siihen hieman hurahtanut. 

Sitä paitsi olen vakuuttunut siitä, että visuaalivamma luokitellaan pian ihan oikeaksi vammaksi.

Blogilovea

Follow


Olen siirtynyt harmaalle alueelle.

Blogimaailman syövereitä tutkiessani törmään jatkuvasti vinkkeihin siitä, miten saada lisää lukijoita. Blogiani lukee tällä hetkellä hyvin satunnaisesti pari siskoani, muutama kaverini ja poikaystäväni. En ole oikeastaan edes kaivannut enempää lukijoita, mutta olisihan tämä toisaalta hyvä kanava markkinoida itseään.

Niin, pitääkö kirjoittajan kauheasti markkinoida itseään? 
Fakta on, että hyviä käsikirjoituksia hylätään päivittäin. Ei saa unohtaa, että kustantamoiden ensisijainen tehtävä on myydä. Jonkinlaista julkisuutta saanut kirjoittaja on silloin väistämättä paremmassa asemassa kuin täysin tuntematon. 

Onko minusta oikein, että kirjoja julkaistaan niiden myyntipotentiaalin, ei kirjallisten ansioiden johdosta?
Ei ole. Ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuuden henkilö kirjoittaa jonkun mitäänsanomattoman self helf -opuksen ja saa kustannussopimuksen. Tai vielä pahempaa - hänelle tarjotaan kustannussopimusta, ennen kuin hän on kirjoittanut sanaakaan.

Ovatko blogitekstini markkinointia? No eivät ole. En tiedä, kiinnostaako ketään ylipäätään lukea kirjoittamispäiväkirjaani. Itseäni ainakin kiinnostaa lukea toisten kirjoittajien ajatuksia, sekä julkaisseiden, julkaisemisesta haaveilevien että muuten vain kirjoittavien. Kirjoittaja on tekemisessään aina viime kädessä yksin, joten kai sekin jonkinlaista vertaistukea on, että voi lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta ja samoista ongelmista, joiden kanssa itse kamppailee.

Monet ovat kyselleet kirjoittamistouhuistani. Ehkä se on ollut myös kohteliaisuutta, mutta ehkä se myös jollain tavalla jotakuta kiinnostaa. En osaa puhua kirjoittamisesta kovinkaan hyvin. Siksi mieluummin kirjoitan siitä.

Jotenkin koen tässä asiassa olevani kahden tulen välissä - toisaalta haluan tuoda tekstini maailman luettaviksi (koska oikeasti uskon, että joku voi saada niistä iloa), eikä se onnistu, ellei jollain tavalla tee tekstiään näkyväksi, toisaalta en haluaisi tuoda itseäni esiin, enkä ainakaan markkinoida, ainakaan näkyvällä tavalla.

En siis markkinoi, mutta olen kuitenkin päättänyt antaa maailmalle pikkuhiljaa jonkinlaisia mahdollisuuksia löytää blogini. Olen mm. opetellut Bloglovinin käyttöä jatkossa myös minun blogiani voi seurata Bloglovinin avulla.

Nuoren bloggaajan kärsimykset

Olen halunnut perustaa blogin jo vuosia, mutta minulla on ollut kolme ongelmaa.
1) Mistä kirjoittaa?
2) Miksi kirjoittaa?
3) Milloin kirjoittaa?

Itse asiassa mikään noita ongelmista ei ole poistunut, enkä ole keksinyt niihin myöskään ratkaisua. Olen vain päättänyt olla välittämättä niistä ja kehitellä niistä sen sijaan postauksen. 

1) Mistä kirjoittaa?
En ole kovin fitness, en ole kiinnostunut muodista enkä sisustuksesta enkä ole innostunut kirjoittamaan julkista päiväkirjaa. Siinä taisi jo mennä 99 prosenttia (minun lukemieni) blogien aiheista. Yritin kirjoittaa juoksublogia kesällä, mutta se kaatui siihen, etten vain ollut niin kiinnostunut juoksusta. Tulin siihen tulokseen, että blogin aiheen täytyy olla jonkinasteinen intohimo, että siitä jatkaa kirjoittaa/lukea. Siksi minulle jäi jäljelle vain kirjoittaminen.

En kuitenkaan halua rajata aiheitani liian tarkasti, vaikka niin varmaankin täytyisi tehdä, jos haluaisi profiloitua tai saada lukijoita tai kerätä kuuluisuutta.

2) Miksi kirjoittaa?
Niin, miksi? Miksen vain juttele ääneen näitä asioita vaikka kissoilleni? Minulle kirjoittaminen on aina ollut tapa elää ja olla ja käsitellä ajatuksiani. Kirjoittamisesta kirjoittaminen auttaa, motivoi ja inspiroi. Ainakin siihen on täällä matala kynnys eikä tulostavoitteita. Joinain päivinä se on ehkä ainoa keino saada itsensä kirjoittamaan jotain... ja kaikki kirjoittaminen auttaa pitämään henkisen kynän terävänä. Liian pitkä tauko ei koskaan ole hyväksi.

Sitten seuraavaksi voikin kysyä, että miksi kirjoittaa julkisesti. En edes oikeastaan halua, että kukaan lukee blogiani, joten en ole sitä kenellekään mainostanut. Toisaalta en halua pitää tätä vain yksityisenä. Itsestäni on ollut mukavaa lukea toisten kirjoittajien/kirjailijoiden ajatuksia (mm. http://hennahelmi.fi/, http://www.ilmestykset.net/). Jos jollekin on iloa ajatuksistani, miksi en jakaisi niitä? Jos taas ei ole, blogini tuskin ketään häiritseekään internetin syövereissä.

3) Milloin kirjoittaa?
Niinpä - täytyy käydä töissä, kaupassa, hammaslääkärissä ja lenkillä. Joskus on tehtävä ruokaa, tiskattava ja pestävä pyykkiäkin. Suihkussa käymistäkään kai ei voi välttää, vaikka sitä inhoankin. Jossain välissä pitäisi kirjoittaakin, niitä romaaniaihioita joihin oikeasti haluaisin panostaa. Ja bloggaaminen on pois nimenomaan siitä ajasta, koska kaikki tuo muu on pakollista.

En ajatellut siis ottaa paineita tästä blogista. Jos kuukauteen en kirjoita mitään, niin sitten en kirjoita. 

* * *

Toisaalta taas tuntuu, että olen odottanut tätä blogin aloittamista niin kauan, että se on jo vähän mennyt pois muodista. Kaikki wannabe-julkkikset, -fitnessbeibet, -muotiasiantuntijathan perustavat ensimmäiseksi blogin. Jollain tasolla koko ilmiö on ihan vitsi! Tyypit, joilla ei ole mitään sanottavaa, ja jotka eivät osaa edes kirjoittaa, hakevat vain näkyvyyttä. Vaikka tuntuukin, että jotkut aivan nobody-bloggaajatkin ovat nykyisin lähes puoliammattilaisia (pelkästään ulkonäköasetuksiin saisi menemään tuhottomasti aikaa), aika harvalla on kuitenkaan oikeasti kiinnostavaa sanottavaa ja vielä harvempi osaa sanomansa muotoilla.

Jossain somen syövereissä tuli vastaan ajatus, että ennen kirjoitettiin päiväkirjaa ja toivottiin, ettei kukaan lue sitä, ja nyt kirjoitetaan blogia, ja toivotaan, että kaikki lukevat sitä. Joku tuossa ajatuksessa tökkii, ja pahasti. 

Lupaan siis pyhästi lopettaa heti, kun alan pitää tätä blogia jotain muuta kuin itseäni varten.

Uusi vuosi, uusi blogi!

Uuden vuoden kunniaksi perustan viimein kirjoittajablogin! *ilotulituksia*

Olen haaveillut blogista vuosia, mutta en ole tiennyt, mistä kirjoittaa. En halua jakaa päiväkirjaani koko maailmalle enkä ole kiinnostunut mistään niin kovin, että voisin esiintyä jonkinlaisena elävänä esimerkkinä. 

Niinpä olen lopulta päätynyt jonkinlaiseen kompromissiin - kirjoitan jonkinlaista kirjoittamispäiväkirjaa, eli kirjoitan pääasiassa kirjoittamisesta. Blogini on kirjoittajablogi, ei kirjailijablogi, koska en ole julkaissut mitään, eikä minulla ole edes mitään tietoa kustannussopimuksesta. (Englannissa ihanasti kaikki kirjailijat ja kirjoittajat ovat tasa-arvoisesti writers, jos sellainen sana olisi suomessa käyttäisin sitä.)

Tulen blogissani kirjoittamaan varmastikin myös kirjoista, elokuvista, näytelmistä ja kaikesta muustakin, mikä jotenkin etäisesti liittyy tarinoiden kertomiseen, ja varaan oikeuden ihmetellä elämää muutenkin. :) Kirjoittajablogi voi kertoa kirjoittajastakin!